Valon vauva ja viisaat vanhukset

Evankeliumi Luuk. 2: 33–40

Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, lapsen äidille: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”

Siellä oli myös naisprofeetta Hanna, Asserin heimoon kuuluvan Penuelin tytär. Hän oli jo hyvin vanha. Mentyään neitsyenä naimisiin hän oli elänyt miehensä kanssa seitsemän vuotta, mutta nyt hän oli ollut leskenä jo kahdeksankymmenenneljän vuoden ajan. Hän ei poistunut temppelistä minnekään, vaan palveli Jumalaa yötä päivää paastoten ja rukoillen. Juuri sillä hetkellä hän tuli paikalle, ja hän ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta.

Kun he olivat tehneet kaiken, mitä Herran laki vaati, he palasivat Galileaan kotikaupunkiinsa Nasaretiin. Lapsi kasvoi, vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo seurasi häntä.

Pienestä lapsesta ei vielä tiedä, mitä hänestä tulee. Ristiäisjuhlassa äiti ja isä ihastelevat vastasyntynyttä, ja muut sukulaiset ja ystävät arvailevat, periikö hän heiltä niitä tai näitä ominaisuuksia – ihmeellisesti aina sen puolen suvusta, johon arvailija itse sattuu kuulumaan! Juhlavieraat veikkaavat hänen omaksuvan vanhemmiltaan joitain harrastuksia tai seuraavan ammatillisesti jompaakumpaa heistä, ihan vain sen pohjalta, miltä vauva heistä näyttää, mitä sukupuolta hän on ja millainen ruumiinrakenne hänellä parin kuukauden iässä näyttää olevan.

Tämä on tietysti hyväntahtoista leikkiä. Tiedämmehän, ettei kovin pitkälle tulevaisuuteen voi pienestä lapsesta nähdä. Ei vielä moneen vuoteen, ei murrosikäänkään mennessä. Jokainen voi muistella omia varhaisia kouluvuosiaan ja sitä, mitä ajatteli isona tekevänsä. Eipä liene monellakaan toteutunut! Eivät kenties ole säilyneet nuoruuden harrastukset, ja kiinnostuksen kohteet saattavat olla moneen otteeseen vaihtuneet. Ei pitäisi liian varhain luoda lapselle paineita siitä, mitä hänen pitäisi lähteä toteuttamaan. Valitettavasti nykyään kouluissa pitää tehdä ainevalintoja kovin varhain, pitää poimia omaan lukusuunnitelmaansa kursseja, joiden mukaan aikoo myöhemmin suuntautua. Mutta valinnat saattavat aikuisena osoittautua vääriksi. Parempi olisi koota laaja-alaista yleissivistystä, vähän kuten sanottiin tämän päivän evankeliumissa Jeesuksesta: Lapsi kasvoi, vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo seurasi häntä.

Miten tärkeää onkaan olla lapsen mukana ja rakkaudella tehdä hänelle mahdolliseksi kasvaa, vahvistua ja täyttyä viisaudella. Se, että Jumalan armo ”seuraa” lasta, voi hyvin tapahtua läheisimpien ihmisten välityksellä. Tätä mietin itsekin eilen, kun 4. joulupäivänä eli viattomien lasten päivänä veimme vaimoni kanssa lapsenlapset kylpylään. Vietimme hauskan sukupolvien kohtaamisen; emme ehkä niin suurella ikäerolla, ja ainakin vähemmän lasten tulevaisuudesta tietäen kuin tänään luetussa evankeliumissa, mutta kuitenkin merkittävän.

Joosefin ja Marian temppelissä käynti liittyy Mooseksen lain määräyksiin, joiden mukaan äiti oli synnytyksen jälkeen kultillisessa mielessä epäpuhdas. Neljäkymmentä päivää pojan synnytyksestä piti äidin käydä temppelissä toimittamassa säädetyt uhrit. Meilläkin oli aikoinaan tapana äitien ”kirkottaminen” 40 päivän kuluttua synnytyksestä vielä 1800-luvulla, ja ortodoksisessa kirkossa käytäntö tunnetaan edelleen. Mutta Jeesuksen temppeliin tuomisen aiheeseen palataan meillä kirkkovuodessa helmikuun alussa, kun vietetään kynttilänpäivää. Silloinkin luetaan vanhasta Simeonista, joka ottaa Jeesus-lapsen syliinsä ja ylistää Jumalaa hänen syntymästään. Tänään luetaan jo tuosta temppelissä käynnistä, koska siinä näkyy, millaisesta lapsesta on kysymys ja millainen hänen merkityksensä tulee olemaan. Päivän evankeliumissa valon vauva kohtaa kaksi viisasta vanhusta, Simeonin ja Hannan. Valon vauva ja viisaat vanhukset.

Simeon lausuu Jeesuksen olevan pantu koetukseksi, johon monet kompastuvat ja monet nousevat, ja merkiksi, jota ei tunnusteta. Hänen sanojensa taustalla on profeetta Jesajan kirjan sanat Herrasta, josta tulee kompastuskivi Israelille ja johon monet kaatuvat, mutta joka samalla on myös kulmakivi, kestävä rakennusperusta toisille (Jes. 8:14; 28:16). Näihin sanoihin viitataan toisaallakin Uudessa testamentissa. Apostoli Pietari lainaa profeettaa tästä kivestä eli Jeesuksesta kirjoittaen: Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään. Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän arvon ja kunnian, mutta niille, jotka eivät usko, ”kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi, kompastuskivi ja kallio johon langetaan”. (1.Piet. 2:6-8)

Jeesus-lapsi tulee siis olemaan toisille tueksi ja toisille tuomioksi. Yksille hän on elämän peruskivi, jolle rakennetaan, mutta toisille hän osoittautuu hankalaksi kiveksi, joka ei millään sovi itse suunniteltuun elämän kokonaisuuteen. Alusta lähtien Jeesus jakaa ihmiset. Se näkyy hänessä jo seimivuoteelta lähtien. Paimenet ja tietäjät tulevat kumartamaan häntä, mutta Herodeksen sotilaat etsivät häntä miekkoineen. Jeesukseen voi suhtautua vain joko kyllä tai ei. Hän on Herra, joka kutsuu seuraajakseen tai jonka seura hylätään.

Niinpä se pieni lapsi, joka on Betlehemin pikkukaupungissa piilossa ja yksinkertaisessa eläinten suojassa härkien ja aasien syöttökaukalossa, aiheuttaa tänäänkin mielen kuohuntaa. Häntä miljoonat rakastavat ja taas toiset miljoonat yrittävät vaientaa. Yhdet laulavat hänelle ylistystä, toisten mielestä hänestä ei saisi puhua eikä laulaa, ei edes tänä hänen syntymänsä juhla-aikana. Ja kuitenkin hän on se, joka näyttää maailmalle suunnan rakkaudessa, pienten arvostamisessa, heikkojen suojelemisessa ja lasten asettamisessa esikuvaksi.

Ehkä syy on siinä, että heti kun hänet mainitaan, hänen äänensä alkaa puhua ihmissydämille. Hänen äänensä ei ole merkityksetön niillekään, jotka eivät näennäisesti pidä sitä minkään arvoisena. Sielläkin, missä sanotaan uskon olevan poissa, on usein yllättävän paljon uskon sanelemaa aktiivisuutta, innokasta ja kiihkeääkin kannanottoa muuten merkityksettömäksi tuomittuun asiaan. On kampanjointia, on vakaumuksen puolustamista, on sen filosofista, historiallista ja tieteellistä perustelemista. Tämä kaikki on ymmärrettävää, sillä niinhän myös Jeesukseen uskovat toimivat.

Mutta joskus saa kuulla ihmisen ensin sanovan olevansa ateisti ja sen jälkeen kertovan olevansa uskonnoton, eli että uskonto puuttuu hänen elämästään. Olla uskonnoton ja ateisti yhtä aikaa kuulostaa vaikealta vakaumukselta – siinähän pitää samaan aikaan olla piittaamatta uskosta ja kuitenkin ottaa tietoisesti kantaa jumalaan.

Ehkä uskonnottomuus tuleekin ymmärtää uskontokuntiin kuulumattomuutena. Sinänsä se ei vielä osoita, etteikö ihmisen mielessä, arvostuksissa ja käytöksessä olisi paljonkin uskonnoista omaksuttuja rakenteita, ja etteikö hän paljonkin pohtisi uskon kysymyksiä. Jumalan kieltäjäkin voi olla täysin pääsemättömissä Jumalan kanssa. Jumala ei ikään kuin jätä rauhaan, vaikka hänet kuinka torjuisi. Uskonnottomuus voi olla tosiasiassa uskonnon poissaoloa sellaisen elämästä, joka on täysin välinpitämätön. Mutta uskonnottomuus kirkkoon kuulumattomuuden merkityksessä jättää kuitenkin tilaa ihmiselle salaa mielessään olla uskonnollinen, jopa Jeesukselle läheinen.

Jeesukseen, joulun lapseen, joutuu jokainen joulun viettäjä jollain tavoin ottamaan kantaa, koska häneen kutoutuu koko kristinuskon syvin salaisuus. Hän on sekä ihminen että Jumala. Miksi me muuten muistaisimme yhtä seimeen syntynyttä köyhän perheen poikaa, ellei hän olisi enemmän, ellei häneen sisältyisi Jumalan antama toivo ihmiskunnalle ja mahdollisuus koko maailman muuttumiseen? Mitä merkitystä meille olisi yhdellä parin vuosituhannen takaisella vauvalla? Eikö hänen tulisi olla hävinnyt sukupolvien saatossa, kuten kaikki muutkin, joista on vain hämäriä muistoja? Miksi me edelleen laulaisimme hänelle ja rukoilisimme häntä ellemme uskoisi, että hän on itse elävä Jumala meidän luonamme?

Simeonin rinnalla myös temppelissä ollut profeetta Hanna lausui tämän sisältöisiä ylistäviä todistuksen sanoja Jeesus-lapsesta. Hänkin oli kunnianarvoisa vanhus. Hannan voi päätellä olleen iältään yli satavuotias, kun laskee yhteen ensin hänen lyhyen seitsenvuotisen avioliittonsa ja sen jälkeiset 84 pitkän leskeyden vuotta.

Mutta toisaalta nämä vuosilukemat kuulostavat vertauskuvallisilta, niissähän on seitsemän ja se kerrottuna kahdellatoista; ehkäpä vuodet tarkoittavat täydellisyyttä ja kaiken kattavuutta? Ehkäpä Hannan iällä halutaan sanoa, että ikiaikainen Jumala on tarkoittanut tämän pienen pojan ikuiseksi pelastukseksi ei ainoastaan Israelin 12 heimolle vaan kaikille kansoille? Myöhemmin samassa Luukkaan evankeliumissa on samankaltaista lukujen symboliikkaa, kun Jeesus kutsuu kaksitoista opetuslasta ja lähettää ensin heidät todistajikseen ja sen jälkeen hän lähettää vielä 72 muuta lähettiä, siis 6 kertaa 12 – eli jälleen yhteensä seitsemän kertaa kaksitoista.

Hannan sanotaan Jeesus-lapsen nähtyään puhuneen hänestä kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta, eli kenties hän puhui valikoiden vain yksille? Joka tapauksessa Hanna tiesi, että Jeesus ei merkitsisi kaikille pelastajaa, vaan ainoastaan niille, jotka odottavat Jumalan lupaamaa lunastusta. Mutta tällä lapsella tuli olemaan suorastaan kosmista merkitystä. Hänessä Jumala tuli ihmiseksi. Niin myös kaikki, mikä on inhimillistä tuli otetuksi Jumalan yhteyteen.

Jumalan Pojan syntyminen merkitsee toivoa koko ihmiskunnalle, eikä ainoastaan ihmiskunnalle, vaan koko luodulle maailmalle. Siinä tapahtui Jumalan sitoutuminen aineelliseen todellisuuteen, materiaan, jopa syntiin langenneeseen maailmaan. Jumala otti Jeesuksen persoonassa itseensä tämän maailman olemuksen.

Syntymällä ihmiseksi Jumala otti omakseen koko ihmissuvun kohtalon. Hän ryhtyi jakamaan tämän maailman kohtaloa sen kanssa tulemalla itse sellaiseksi, joka syntyy, näkee nälkää, imee rintaa, itkee, on heikko, tekee työtä ja väsyy, saa mustelmia ja ruhjeita – ja lopulta antautuu vangittavaksi, piinattavaksi, ruoskittavaksi ja surmattavaksi. Jumala, joka on ikuinen, kaikkivaltias ja kuolematon, suostuu rajoittamaan valtansa käyttöä, riisuutuu voimastaan ja alentuu kuolevaiseksi. Niin hän osoittaa, miten pohjattoman rakkaita ja tärkeitä tämä luomakunta ja sen ihmiset ovat Jumalalle.

Samalla kun Simeon ylisti Jumalan lahjaa tässä lapsessa, hän jo kohdisti Marialle sanat, jotka viittasivat tulevaan kärsimykseen. Mitä suoraan ennustetaan äidille, tulee epäsuorasti lausutuksi ennustukseksi Pojalle. Koska Maria seisoisi Jeesuksen rinnalla, hänen Poikansa kohtalo määräisi myös äidin elämän suunnan. Miekka olisi käyvä hänenkin sydämensä lävitse. Se oli vertauskuvallista kieltä Marian kärsimyksestä lapsensa kohtalosta. Maria seuraa Poikansa tuskaa. Kristikunta kunnioittaa hänen koko kirkon äitinä. Siinä tehtävässä hänen sydämensä läpi kulkee miekka myös kaikkien vainottujen kristittyjen tähden. Mutta samalla hän tulee osalliseksi siitä ilosta, että tämä Poika, joka on monelle kompastukseksi, on monille myös nousemiseksi.

Rakkaat joutjärveläiset. Päivän evankeliumin viimeiset sanat jättävät meidät katsomaan tulevaisuuteen. Niissä lausuttiin Jeesus-lapsen kasvaneen, vahvistuneen ja täyttyneen viisaudella. Tätä kaikki vanhemmat ja isovanhemmat toivovat lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Sen tekee mahdolliseksi Jumalan rakkaus, jonka välittämisen Jumala antaa tehtäväksi ihmisille uskoessaan lapsen heidän käsivarsilleen, joko heidän omaan perheeseensä tai jonkun läheisen perheeseen. Mutta kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen antamalla lapsille rakkaudellinen ja turvallinen mahdollisuus kasvaa, vahvistua ja täyttyä viisaudella.

Minun tehtäväni on tässä messussa jättää Joutjärven seurakunnalle jäähyväiset, mutta seurakunta jää jatkamaan hengellistä tehtäväänsä aivan kuin Jerusalemin temppelissä valon vauvan kohdanneet viisaat vanhukset. Tulevaisuuteen katsotaan luottamuksessa Jumalaan. Sen merkiksi nousemme nyt ylös ja yhdymme uskontunnustukseen.