Valon tuojan odottajat

Pari vuotta sitten Helsingin Kasarmitorilla paljastettiin suuri talvisodan muistomerkki. Kirkkaan metallin värisessä monumentissa ihmishahmo seisoo suuren pallon päällä; pallon, jossa on ikkunoita ja jonka sisäpuolella on ulkoa katsottaessa näkyvissä valokuvia talvisodan taistelupaikoilta. Ihmishahmo pallon päällä näkyy olevan lumipukuun puettu sotilas. Mutta hän on ontto, kuin vain ihmisen kuori, ja vielä enemmän, hän on täynnä suuria reikiä. Haponkestävästä teräksestä valmistetun teoksen nimi on Valon tuoja. Sen oli laatinut kuvanveistäjä Pekka Kauhanen. Pari viikkoa sitten uutisoitiin kuvanveistäjän kuolleen.

Valon tuoja lienee Kauhasen töistä suurelle yleisölle tunnetuin. Tosin täällä Tampereella tunnettaneen myös Kuninkaankadun kävelykadulla seisova pronssinen Odottajan puku, ihmisen näköinen hahmo ilman käsiä ja päätä, pelkkä ontto kuori, siis puku hihoineen, lahkeineen ja kenkineen. Siinä puku odottaa, mutta ketä? Kenties Valon tuojaa? Tamperelaista Odottajan pukua yhdistää Kasarmitorin talvisodan muistomerkkiin ihmishahmon henkilöttömyys. Kummallakaan ei ole kasvoja. Niiden paikalla on vain tyhjää. Näin kuvattaneen niin odottajan kuin tulijan olevan kuka tahansa ihminen. Kenties taiteilija on halunnut kiinnittää huomiota juuri siihen, että silmämme näkevät vain kuoren, ihmisen elämänkohtalon, mutta syvemmin hänen persoonansa jää tuntematta. Hänen sisimpänsä jää salaisuudeksi, jota voi lähestyä vain ulkopuolelta, pukua katsomalla tai elämänkohtaloa kuuntelemalla.

Ehkä jokainen meistä on lopulta yhtäläinen toisen kanssa, vain elämänkohtalot vaihtuvat. Ihminen lienee pohjimmiltaan samanlainen sukupolvesta, kansasta, kulttuurista ja kielestä riippumatta. Hänellä ovat samanlaiset tarpeet toimeentulosta ja turvallisuudesta, mutta myös samanlaiset odotukset elämän mielekkyydestä ja jatkuvuudesta.

Kun vietetään talvisodan päättymisen 80-vuotismuistoa, muistetaan erityisesti niitä ulkopuolelta katsoen saman näköisiä ja sisältä vain vähän tunnettuja satoja tuhansia sotilaita, jotka Euroopan suurvaltojen pyörteet tempaisivat pientä isänmaataan Suomea puolustamaan. Muistetaan heitä, joiden elämän tarpeet olivat samanlaisia kuin heidän esi-isiensä ja jälkeläistensä tässä maassa, ja muistetaan myös heidän perheenjäseniään ja omaisiaan, jotka täynnä huolta kodeissaan odottivat, miten kaikki päättyy ja milloin saadaan jälleen jatkaa elämää rauhassa ja turvallisuudessa. Mutta muistetaan myös niitä kymmeniä tuhansia, jotka eivät rauhan tultua enää palanneet kotiin tulevaisuutta tekemään. He olivat sen osaltaan jo tehneet antamalla velvollisuutensa mukaisesti uhriksi oman henkensä.

Kun talvisota syttyi, ei ollut kunnollista suunnitelmaa, mitä kaatuneille tehtäisiin. Ei osattu odottaa, miten suuria määriä heitä yhtäkkiä alkaisi tulla. Sodan alkuviikkoina sotilaspapit saivat tehtäväkseen hoitaa heidän hautaamisensa lähellä taistelupaikkoja. Se oli yleinen sotaa käyvien maiden tapa, eikä nuoressa, itsenäisessä Suomessakaan ollut luotu yleistä jalkaväen käskyä perusteellisempaa suunnitelmaa.

Pastori Lauri Palva, sittemmin Riihimäen kirkkoherra, oli talvisodan alkupäivinä komennettuna sotasairaalaan Joutsenoon. Sinne tuotiin sekä haavoittuneita että kuolleita, ja pian olivat sairaalan huoneet, käytävät ja portaikot täynnä ensin mainittuja, joko toipuvia tai kuolevia, ja varastohuoneet sisällä ja ulkona täynnä viimeksi mainittuja. Kova pakkanen piti ruumiit jäässä. Esimieheltään saamansa ohjeen mukaan pastorin oli etsittävä sairaalan lähimaastosta sopiva paikka, vihittävä se hautausmaaksi ja alettava toimittaa sankarivainajien hautaan siunaamisia. Ensimmäisten vainajien siunaamisen jälkeen Palva kertoi tunteneensa ahdistusta niin tilaisuudesta, johon yhtään omaista ei ollut päässyt mukaan, kuin edessä olevasta tulevaisuudesta. Menettely ei voisi jatkua näin, sillä se olisi kohtuutonta sekä taistelevien sotilaiden että heidän kotiväkensä kannalta.

Palva päätti nopeasti mutta omavaltaisesti lähettää kaatuneet kotiin. Läheisellä asemalla hänelle selvisi, että rintaman suunnasta palaa joka päivä tyhjiä junia, ja hän määräsi niistä umpivaunuja lastausraiteelle. Läheiseltä puusepäntehtaalta tilattiin valtion laskuun levyistä koottavia ja päällekkäin pinottavia arkkuja. Autokomppaniasta saatiin kuljetukset, sairaalasta henkilökunta pesemään ja arkuttamaan pakkasesta sulatetut ruumiit. Nuoret lotat joutuivat nielemään järkytyksensä ja asettelemaan veriset ja hajalle ammutut ikätoverinsa laatikkoon. Arkun päätyyn osoitteeksi kotipitäjän lähin rautatieasema ja vastaanottajaksi paikallinen suojeluskunta. Sairaalan kuolleitten varastot tyhjenivät nopeasti, mutta vain päiväksi, sillä, kuten Palva muistoistaan kirjoittaa, ”kuoleman virta oli väkevä”. Ruumiita tuli jatkuvasti lisää.

Pian itsenäisyyspäivän 1939 jälkeen perustettiin Viipuriin ensimmäinen kaatuneiden evakuointikeskus. Senkin käynnisti sotilaspappi, Kokkolan kirkkoherra Johannes Sillanpää. Sillanpää laati taitavan huolto-organisaation, joka ennen pitkää tuli yleiseen käyttöön kaikilla rintamilla. Sotilaspapit saivat omavaltaisesti toiminnan käyntiin, ja joulukuun puolivälissä päämajalta saatiin sille lupa. Vasta 25.1.1940 päämaja antoi käskyn kaatuneiden evakuointikeskuksen perustamisesta jokaiseen armeijakuntaan. Tämän jälkeen sankarivainajat lähetettiin aina kotiseudulle, mikäli mahdollista. Usein arkkuun ei ollut paljon laitettavaa, vaan se oli naulattava kiinni ja varustettava lapulla: ei saa avata. Moneen kotiin ei ollut lähettää arkkuakaan, kun kaatuneeksi tiedettyä sotilasta ei enää löydetty. Vasta meidän aikanamme on monien odotus päättynyt, kun vähäiset jäännökset on tuotu taistelupaikoilta ja siunattu kotimaan sankarihautoihin.

Talvisodassa, jatkosodassa ja Lapin sodassa kaatui 94.000 suomalaista sotilasta, joista kaksi kolmasosaa kuljetettiin kaatuneiden evakuoimiskeskusten kautta kotiseuduilleen. Suomi oli toisen maailmansodan maista ainoa, joka ryhtyi näin mittavaan kaatuneiden siirtoon. Euroopassa on eri puolilla suurvaltojen armeijoiden valtavia sankarihautoja. Suomessa ne ovat pienempiä, mutta jokaisessa kaupungissa ja kirkonkylässä. Ne ovat kekseliäisyyden ja kotiseuturakkauden tuloksena syntynyt ihme, jolla oli myös suuri vaikutus sotaa käyvän pienen maan henkiselle kestokyvylle. Kaatuneiden tuominen kotiseurakuntaan oli avainasemassa niin sotilaiden kuin heidän omaistensa elämän mielekkyyden ja jatkuvuuden kokemiselle sodan kurimuksen keskellä. Sekä kotona että rintamalla saatettiin luottaa siihen, että ketään ei jätetä.

Taiteilija Kauhasen Valon tuoja on täynnä reikiä. Se näyttää sodasta palaavalta maansa puolustajalta, joka on ammusten ruhjoma – mutta joka yhä seisoo. Ehkä taiteilija ajatteli paitsi talvisodan taistelijoita, myös koko Suomea. Maamme selvisi sodasta suurin uhrauksin, kaatuneina, vammautuneina, kotinsa tai kokonaisen kotiseutunsa menettäneinä. Rikki ammuttuna, mutta pystyssä. Niin kuin veistoksen kasvoja ei näy, yhtä yksittäistä taistelijaa tai kotirintamalla odottajaa ei tunnisteta eikä hänen elämäntarinaansa tunneta eikä hänen sisimpiä salaisuuksiaan tiedetä – mutta oli hän kuka tahansa, hän oli yksi kokonaisuudessa. Sillä vain kokonaisuutena, yhtenä kansakuntana voi Suomi seistä. Maamme on monella tavoin kehittynyt 80 vuodessa. Olemme vaikeiden, vaivojen ja puutteen täyteisten vuosien jälkeen nähneet huiman elintason nousun. Nyt Suomi on monella mittarilla mitattuna maailman parhaimpia maita elää.

Suomalaisilla ovat kaikki onnellisuuden edellytykset. Mutta yhden edellytyksen täyttymistä kaivataan täällä yhä enemmän. Se on se sama henki, joka ymmärtää, että ketään ei jätetä, toista ei hylätä, vaan sinnikkyydellä ja päättäväisyydellä pidetään huoli siitä, että jokainen saa kokea tämän maan kodikseen. Se edellyttää tajua elämän yhteisyydestä. Vaikka olemme ulkonäöltä, nimeltä, tavoilta ja ajatusmaailmoilta erilaisia, jaamme silti samaa elämää. Kuulumme yhteen, sillä yhdessä meidän on maata rakennettava kaikkien yhteiseksi hyväksi. Tähän ohjaavat myös apostoli Paavalin sanat, jotka hän aikoinaan kirjoitti Kolossan seurakunnalle:

”Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia.” (Kol. 3:12-15)