Saarna Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen puurojuhlan messussa Agricolan kirkossa Helsingissä 9.12.2014

 

Evankeliumi Luuk. 17: 20-24

Kun fariseukset kysyivät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee, hän vastasi: ”Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: ’Se on täällä’, tai: ’Se on tuolla.’ Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.”

Opetuslapsilleen hän sanoi:

”Tulee aika, jolloin te toivotte näkevänne edes yhden Ihmisen Pojan päivän mutta ette saa nähdä. Teille sanotaan silloin: ’Hän on tuolla’, ja: ’Hän on täällä’, mutta älkää lähtekö minnekään, älkää juosko perässä. Sillä niin kuin salama välähtää ja valaisee taivaan äärestä ääreen, niin on Ihmisen Poika oleva ilmestymisensä päivänä.”

 

”Valmistu, Herran kansa” – näin lauletaan kohta tässä messussa. Lieneekö adventtivirren suomentanut Elias Lönnrot ajatellut sen kehotukseksi teologian ylioppilaille? ”Valmistu, Herran kansa!”

Lönnrot ei tainnut tuntea kaikkia niitä kysymyksiä, joiden edessä tämän päivän opiskelijat painivat. Moni miettii, onko tulevaisuudessa työpaikkaa. Tarvitaanko minua jossakin? Seurakunnissa näyttää virkoja aukeavan kovin vähän. Entä millainen on kirkko silloin, kun valmistun? Opiskelijoita huolestuttavat erilaiset aiheet.

Toisaalta Lönnrot tuskin oli tietämätön niistä pohdinnoista joita nuori teologi tuntee valmistumisensa edellä. Jos vaikka virka löytyy, onko minusta siihen? Kelpaanko minä? Tiedot ja taidot karttuvat opiskelemalla, ja kokemusta hankitaan harjoittelemalla. Niistä huolimatta harva pääsee vapaaksi riittämättömyyden tunteesta; ehkä se pikemminkin vahvistuu, kun valmistuminen lähestyy.

Mutta ei sellainen tunne aivan vahingollinen ole kenellekään. Liian varmat ja valmiit voivat joutua käymään kipeitä prosesseja ennen kuin oikeasti ovat valmiita. Valmius nimittäin merkitsee oman keskeneräisyytensä oppimista ja rajallisuutensa tunnustamista.

Valmistuminen on pysyvää valmistautumista, ei lopullisesti valmiiksi tulemista. Siitä juuri on kysymys, kun odotetaan Jumalan valtakuntaa. Valtakunnan tuleminen onkin kätketty juuri odottamiseen. Ehkäpä Herra viittaa juuri siihen sanoessaan, että Jumalan valtakunta on teidän keskellänne. Se siis on jo tullut, ja kuitenkin vasta tulossa. Sitä pitää odottaa, jotta siihen pääsisi sisälle. Se on tulossa, mutta ei vasta joskus aikojen täyttyessä, vaan se tulee jo kun sitä odotetaan ja siihen valmistaudutaan.

Adventin aika ei ole vain ohimenevä jakso kirkkovuodessa. Jumalan kohtaamiseen valmistautuminen ei pääty, vaikka odotus täyttyy joulussa. Odotus jatkuu. Psalmeissa rukoillaan: Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani. (Ps. 42:6) Ehkä koko kristillinen usko on juuri Jumalan odottamista; se on ihmiselle kärsivällisyyden koulu, jossa häntä ohjataan kääntämään katsetta pois itsestään ja omista mahdollisuuksistaan. Usko on väärän luottamuksen purkamista ja elämän uudelleen suuntaamista, pois minusta; sinuun, Jumala.

Mutta sellainen ei ole helppoa eikä houkuttelevaa. Paljon mieluummin olisi varma ja vapaa epäilyksistä, tietäisi tulevaisuuden ja osaisi sen kertoa niin omalta kohdaltaan kuin Jumalan osalta. Paljon mieluummin tietäisi, mitä minusta ja maailmasta pitäisi tulla ja millä aikataululla. Ja jos vain olisi valta, toteuttaisi sen itse eikä odottelisi. Tietämättömyyteen ja epävarmuuteen jääminen tuntuu rasittavalta ja elämä päämäärättömältä, ellei sitä itse määrätietoisesti tunne ohjaavansa. Malttamattomalle mielelle ei sovi hitaasti paraneva maailma, hitaasti muuttuva ihminen eikä hitaasti kiiruhtava Jumala.

Jeesus varoittaa Jumalan valtakunnan tulemisen tarkkailusta. Ei se sillä tavalla tule eikä sitä sillä tavoin löydetä. Sillä lailla vain erehtyy toivomaan ihmiskeskeistä valtakuntaa ja sen petollista varmuutta. Jeesus varoittaa vääristä messiaista.

Jos koko uskon luonteena on Jumalan odottaminen, eivät evankeliumissa mainitut väärät messiaatkaan ole joitain aikain päättyessä esiintyviä eskatologisia viimeisiä kiusauksia. Pikemminkin on luultavaa, että sellaisia on ollut alusta asti. Evankeliumin sanat todistavat jo tuolloin vallinneesta kiihkeästä messias-odotuksesta ja ihmisen ainaisesta innosta lähteä valemessiaita seuraamaan.

Tätä parodioidaan osuvasti Monty Python –elokuvassa Brianin elämä. Brianista tulee vahingossa messias-toiveiden kohde ja häntä lähdetään suurin joukoin seuraamaan, vaikka hän pakenee ja kieltää. Hänen pudonneesta sandaalista tehdään kulttiesine ja hänen joka sanansa korotetaan jumalalliseksi viisaudeksi.

Joukkohurmiota ei mikään pidättele. Brian yrittää puhua järkeä massoille: Te olette kaikki erilaisia! You are all different! – Yes, we are all different! vastataan hänelle yhdestä suusta. Mutta erilaisuus ja samanlaisuus kääntyvät päälaelleen, kun joku yksinäinen tokaisee: – I’m not.

Brianin koomiseen hahmoon on puettu aito Jeesuksen opetus: älkää juosko perässä. Älkää hypätkö vaikka hypettää. Uskonnollinen ja poliittinen hurmos ovat sukua toisilleen ja voivat kietoutua toisiinsa. Kumpaakin on viisasta kavahtaa. Parempi olla erilainen ja odottaa.

Mutta mitä siitä tulee, jos pitää aina vain odottaa ja valmistautua? Eikö ole aika ikävä elämänasenne suhtautua kaikkeen skeptisesti? Millaisia ovat kristityt, jotka eivät syty mistään vaan epäilevät kaikkea ihmiskeskeiseksi intoiluksi? Millainen on kirkko, joka pitää varovaisuutta ihanteenaan?

Kirkko liikkuu hitaasti mutta päättäväisesti. Sen valmistautumisella ja odottamisella on suunta. Sen suunta on kohti Jumalaa ja lähimmäistä. Kirkkoa ei leimaa pelko vaan rakkaus. Sillä on tehtävänä julistaa Jumalan suuria tekoja. Niin tehdessään se heijastaa sitä, mitä Jumala itse on.

Jumala on rakkaus. Jumalan kolme persoonaa pitävät yhtä. Mitä tekee Isä, siihen osallistuvat Poika ja Pyhä Henki. Kun Isä luo maailman, hän tekee sen Pojassaan, ikuisessa Sanassaan. Sana tulee ihmiseksi ja syntyy pieneksi lapseksi. Kun Poika lunastaa maailman synnin vallasta, hän tekee sen sitoutuneena Isän luomaan ruumiilliseen todellisuuteen. Kun Pyhä Henki luo uutta, hän uudistaa Isän luomakunnan Pojan lunastamana. Hän synnyttää uuden ihmisen. Hän pyhittää ja luo uuden yhteisön.

Kirkko on rakkauden ja keskinäisen yhteyden yhteisö. Se on Jumalan armon ja uuden toivon yhteisö. Se pysyy yhdessä, koska sitä sitoo yhteen keskinäinen rakkaus ja toinen toisen elämästä osallisuus, aivan kuten Pyhän Kolminaisuuden persoonien kesken. Siksi apostoli Jaakob kehottaa odottamaan: olkaa kärsivällisiä, rohkaiskaa mielenne, älkää syytelkö toisianne (Jaak. 5:9). Jumalan rakkaus on kärsivällistä: se on valmista kärsimään toisen hyväksi.

Adventti kutsuu odottamaan kärsivällisesti. Siinä ei tule koskaan valmiiksi, mutta sitä noudattamalla voi valmistautua vaikka millaiseen tulevaisuuteen. Tunnustakaamme nyt kärsivällisesti yhteinen uskomme.