Usko, tunnustus ja tunnustaminen

Suomen evankelis-luterilainen kirkko, Suomen Baptistikirkko ja Finlands svenska Baptistsamfund aloittivat yhteiset neuvottelut 1997. Niitä on pidetty noin kolmen vuoden välein, viimeisin koronarajoitusten aikaan Teamsissa 2022. Tämä kokous on nyt kymmenes. Neuvottelut ovat tuoneet yhteen paitsi kaksi erilaiseen kristilliseen perinteeseen lukeutuvaa kirkkokuntaa, nimittäin luterilaisen ja baptistisen, myös kaksi eri kieltä, suomen ja ruotsin, mutta myös kaksi eri kirkkoa tai yhdyskuntaa saman perinteen sisäpuolella. Niinpä näissä keskusteluissa ovat kohdanneet paitsi luterilaiset ja baptistit, myös kaksi baptistiryhmää. Toki vastaavanlainen asetelma meillä on ollut myös luterilaisten ja metodistien neuvotteluissa, mutta niissä ovat erikieliset metodistikirkot kuitenkin kuuluneet rakenteeltaan samaan kokonaisuuteen, kun taas baptistien kesken on yhdyskunnilla toisiinsa nähden suurempi itsenäisyys.

Yhteinen keskustelu on sitä tärkeämpää, mitä enemmän pyrimme lähestymään uskomme yhteisiä aarteita. Me olemme näissä keskusteluissa käsitelleet aina jotain uskonopillista kysymystä ja samalla myös jotain etiikan alan kysymystä tai jotain yhteiskunnallista teemaa. Tänään aiheinamme ovat Usko ja uskontunnustus sekä Kirkkojen rauhantyö. Ensin mainittu näistä saa lähtökohtansa tänä vuonna vietettävästä Nikean konsiilin 1700-vuotisjuhlasta. Nikean-Konstantinopolin tunnustusta käytetään laajalti kirkoissa niin itäisessä kuin läntisessä kristikunnassa, ja sielläkin, missä sillä ei ole liturgista käyttöä eli missä sitä ei lausuta jumalanpalveluksissa, se toimii kristillisen uskon sisällön kiteyttäjänä. Se on aikoinaan syntynyt tarpeeseen ilmaista yhteinen usko ja torjua harhaopit. Niinpä sitä on modernina aikana ekumeenisessa liikkeessä ryhdytty käyttämään mittapuuna, jonka avulla arvioidaan, kuuluuko jokin liike kristinuskoon.

Tunnustaa voi vain jotain sellaista, joka voidaan myös kiistää. En voi esimerkiksi ”tunnustaa”, että Suomen tasavallan presidentti on Alexander Stubb, sillä se on ilmeistä (tosin joissain maissa saattaa käydä niin, että vaalien jälkeen kakkoseksi tullut ja hänen kannattajansa kiistävät tuloksen eivätkä tunnusta presidenttiä, mutta ei meillä). En voi ”tunnustaa”, että Arkhimedeen laki pitää paikkansa, en että Caesar on elänyt tai että Napoleon on kuollut. Sellaiset voidaan todistaa, ja mikä voidaan todistaa, sitä ei tarvitse tunnustaa. Tunnustaa voin vain sellaista, mikä edellyttää minulta ratkaisua, hyväksynkö sen itse vai en. Tunnustaa voi vain sellaista, mistä en voi tulla vakuuttuneeksi tieteellä vaan ainoastaan antaessani itseni sen varaan, mitä uskon. Silloin tunnustettu asia alkaa myös kannatella, ei oman tunnustamisen voimalla vaan sen voimalla, johon tunnustus kohdistuu. Usko, jolla uskotaan eli teologiassa fides qua creditur saa lopulta voimansa vain siitä uskosta, joka uskotaan fides quae creditur eli uskon kohteesta ja sisällöstä, itse Jumalasta, joka kolmessa persoonassaan toimii maailmassa.

Tunnustaminen on raamatullinen käsite. Niin Vanhassa kuin Uudessa testamentissa tunnustetaan uskoa yhteen Jumalaan lausumalla julki tuo usko. Vanhassa testamentissa Shema, eli ”Kuule, Israel, Herra, meidän Jumalamme, on yksi”. Uudessa testamentissa puolestaan on lukuisia lyhyitä tunnustuksia, yksinkertaisin niistä ”Jeesus on Herra”. Yhteinen uskontunnustus, vaikka lyhytkin, liittää toinen toiseensa niitä, jotka sen lausuvat. Yhdessä lausuminen tekee näkyväksi yhteisen uskon ja sellaisena myös luo yhteisön. Oikeastaan jo sanapari ”Jeesus Kristus” on tunnustus, jolla varhaiset kristityt halusivat ilmaista, että tämä Nasaretin mies onkin enemmän kuin ihminen, itse Jumalan Poika, Jumalan lähettämä Messias, joka tuo Jumalan valtakunnan, ja sellaisena enemmän kuin sukupolvien odottama vapauttaja, joka korottaa kansansa sen aikaisempaan kunniaan. Hänen odotettiin olevan yhtä loistava voittaja kuin kuningas Daavid.

Mutta hän olikin toisenlainen: hän kulki nöyryyden tien, suostui köyhyyteen ja alhaisuuteen, osoitti rakkautta kaikkia kärsiviä kohtaan ja pitkämielisyyttä niitä kohtaan, jotka odottivat häneltä pikaista Jumalan valtakunnan toimeenpanemista, väärien tuhoamista ja oikeamielisten valtaan nostamista. Kun hän syntyi maailmaan, enkelit lauloivat ylistystä Jumalalle ja rauhaa ihmisten kesken, ja häntä lähtivät kumartamaan niin yksinkertaiset ja köyhät paimenet kuin oppineet ja varakkaat tietäjät. Mutta ne, jotka pitävät häntä oman rauhansa uhkana, ovat aina häntä vainonneet. Hän kutsuu kirkkoaan oikeudenmukaisuuden ja rauhan airueeksi. Oikeuden ja rauhan puolesta toimiville on tässä ihmisten maailmassa aina tilausta, ja niin näyttää yhä olevan myös Herramme synnyinseuduilla.

Me emme kristittyinä seuraa Herodesta, joka surmasi summittaisesti kokonaisen kaupungin pikkulapset saadakseen nitistetyksi yhden, jota pelkäsi. Me seuraamme Kristusta, jota kutsutaan Rauhan ruhtinaaksi, ja tavoittelemme hänen esimerkkinsä mukaisesti rauhaa. Mutta siihen ei riitä hänen esikuvallisuutensa, vaan jotain täytyy tapahtua myös meissä itsessämme. Meissä täytyy olla sisäisesti hänen luonteensa, hänen pitkämielisyytensä ja rakkautensa. Sellainen voi meissä saada sijaa ja kasvaa vain, kun yhdessä tunnustamme hänet Herraksemme ja annamme elämämme hänen palvelukseensa.

Tervetuloa yhteiseen neuvotteluun!