Tuomari vai elämän lähde?

Evankeliumi Johannes 5: 22-29

Jeesus sanoo:

”Isä itse ei tuomitse ketään, vaan hän on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle, jotta kaikki kunnioittaisivat Poikaa niin kuin he kunnioittavat Isää. Se, joka ei kunnioita Poikaa, ei kunnioita myöskään Isää, joka on hänet lähettänyt.

Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään. Totisesti, totisesti: tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen. Ne, jotka sen kuulevat, saavat elää, sillä Isä, elämän lähde, on tehnyt myös Pojasta elämän lähteen. Isä on myös antanut hänelle tuomiovallan, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.”

Hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen. Olen lukemattomat kerrat katsellut Tuomiokirkon alttarifreskoa. Siinä ovat kuolleet kuulleet Jumalan Pojan äänen ja nousevat haudoistaan. Mitä ihmisten kasvoilta voi lukea? Kaikkien kasvot ovat totiset, suorastaan ilmeettömät. On vaikea sanoa, ovatko he nousseet elämän ylösnousemukseen vai tuomion ylösnousemukseen.

Ehkä heidän totisuutensa kertoo siitä, että he eivät tiedä sitä. Eihän Jumalan tuomioistuimen eteen voikaan mennä kevyin mielin varmana itsestään. Jumala on kaikkitietävä ja kaikkinäkevä. Hän tutkii salaisimmatkin sydämet ja sielut, punnitsee ihmisen vaikuttimet ja tunnistaa, millaista tekoa tämä on. Kaikki hyvät ja pahat teot ovat suhteessa siihen, mitä ihminen sisimmältään on.

Mutta jos asia olisi kovin yksinkertainen ja jako hyvien ja pahojen ihmisten välillä selkeä, eikö noiden ylösnousseitten kasvoilta pitäisi paistaa tietoisuus siitä, kumpia he itse ovat? Varmasti siellä osa ainakin näkee kirkkaasti oman kohtalonsa. Ehkäpä tuomiolle menijöiden joukossa monikin muistaa hyvin, mitä sai aikaan elämässään. Ehkä montaa asiaa on tullut kadutuksi mutta ei koskaan anteeksi pyydetyksi tai korjatuksi. Kaiketi tuossa kulkueessa on sellaisiakin, jotka tietävät syyllistyneensä karkeisiin rikoksiin lähimmäistään kohtaan, jopa synteihin koko ihmiskuntaa kohtaan. Ja yhtä kaikki siellä lienee joukko niitäkin, jotka eivät niin muistele omia syntejään, nehän on jo sivuutettu ja olivat ainakin omasta mielestä vain pikku juttuja, ainakin jos vertaa suurimpiin rikollisiin.

Mutta kulkueesta en löydä yhtään kovin vapautunein ja iloisin ilmein kulkevaa ihmistä. Ehkäpä nekin, jotka ovat nousseet elämän ylösnousemukseen, tajuavat kyllin selvästi, ettei heillä voi omien pahojen tekojensa ja laiminlyöntiensä peitteeksi sittenkään olla niin paljon hyviä tekoja, että voisi niillä tuomiosta selvitä.

Kenties ihmisen kokemus omasta hyvyydestään tai taivaskelpoisuudestaan onkin aina enemmän tai vähemmän kahtalainen eli ambivalentti. Yhtäältä hän kokee itsensä kohtalaisen hyvin onnistuneeksi, suurimmat virheet välttäneeksi eikä ainakaan syyllistyneeksi mihinkään karkeisiin synteihin, sellaisiin, joiden vuoksi hänen tulisi nyt ainakaan kadotukseen joutua. Sinne sen sijaan kuuluvat hirmuhallitsijat, jotka ovat oman vallanhimonsa vuoksi tuhonneet luvuttomin määrin ihmisiä, käyttäneet heitä vain omien itsekkäiden päämääriensä välineinä. Sellaiseksi hirviöksi harva itsensä tunnustaa; nekin, jotka niin ovat tehneet, vetoavat johonkin ylevältä kuulostaviin päämääriin itsensä ylä- tai ulkopuolella. Sellaisiin, joilla on voinut häikäistä kannattajansa seuraamaan samaa tietä.

Mutta tuskin monikaan arvelisi, että oman hyvyytensä tähden nyt aivan ikuista elämääkään ansaitsisi; ehkä sellaisen saisivat vain pyhimykset, jotka ovat uhranneet koko elämänsä kieltäytymällä kahmimasta mitään itselleen, tai jotka ovat pysyneet uskollisina Jumalan tahdolle aina marttyyriuteen asti eivätkä ole Kristusta kieltäneet vaan ovat seuranneet häntä omaan kärsimykseensä ja kuolemaansa Herransa nimen vuoksi. Vaan tuskin nämäkään pyhiksi osoittautuneet ihmiset olisivat itsestään ajatelleet, että he omien ansioidensa vuoksi saisivat kerran nousta elämän ylösnousemukseen.

Luulenkin, että suurin osa arvioisi olevansa jossain tämän kahtiajaon välissä; ei aivan pyhä, mutta ei nyt kovin pahakaan. Tuomarin eteen astuminen heijastuu tässäkin kulkueessa ihmisten kasvoilla pelkona: he eivät voi tietää, mitä edessä on. Eivät kuvittele pääsevänsä taivaaseen, mutta eivät pitäne aivan kohtuullisena joutua kadotukseenkaan, joskin silti mahdollisena kohtalona, jos kaikki salaisuudet esiin kaivetaan ja niistä ankara tuomio annetaan. He voivat enää vain toivoa, että Tuomari olisi armollinen.

Matteuksen evankeliumista luetussa viimeisen tuomion kuvauksessa tapahtuu yllätys. Omat etukäteisarviot ovatkin päinvastaiset kuin ne, jotka Tuomari lausuu. Itsestään varmat, jotka mielestään ovat palvelleet Herraa, ovatkin jättäneet sen tekemättä kulkemalla köyhien, alastomien, nälkäisten ja vangittujen ohitse palvelematta heitä. He olisivat palvelleet vain Herraa, jos olisivat hänet nähneet. Mutta noiden kärsivien hahmosta he eivät olleet Häntä osanneet etsiä. Heidän palvelunhalunsa oli vain silmänlumetta.

Pelastukseen astuvat puolestaan eivät ole edes tajunneet palvelevansa Herraa. He eivät ole etsineet tilaisuutta olla Jumalalle kelvollisia, mutta heitä on ohjannut toinen päämäärä: tehdä lähimmäisen elämästä siedettävää ja kelvollista, auttaa heitä heidän hädän hetkessään, antaa heidän kokea itsensä rakastetuiksi ja arvokkaiksi. Siksi he ovatkin huomaamattaan palvelleet Herraa. Heidän sydämensä asenne osoittaa sen.

Jumala on uskonut tuomiovallan Pojalleen. Jeesus Kristus jakaa ihmiset. Mutta hän ei ole ainoastaan tuomari, vaan hän on tänään luetussa evankeliumissa myös elämän lähde. Hänessä on kuolema jo voitettu, niinpä hänen omansa eivät joudu ikuisen kuoleman valtaan. He ovat jo päässeet tuomiosta. Ne, jotka Kristukseen uskovat, ovat jo hänen mukanaan siirtyneet kuolemasta elämään. Heille Kristus, elämän lähde, on jo nyt antanut ikuisen elämän.

Melko tarkkaan tasan viisisataa vuotta sitten, marraskuussa 1520, Martti Luther julkaisi pienen kirjasen nimeltä Kristityn vapaudesta. Siinä hän esitti kaksi vastakkaista väitettä: ensinnäkin, kristitty on vapaa herra, joka hallitsee kaikkea eikä ole kenenkään alamainen, ja toiseksi, kristitty on kaikkien altis palvelija ja jokaisen alamainen. Tämä traktaatti kokoaa yhteen evankeliumin salaisuuden ja on ehkä juuri siksi ollut sukupolvesta toiseen yksi rakastetuimmista kristillistä kirjoituksista. Se osoittaa kristallinkirkkaaksi kiteytettynä sen lahjan, jonka Kristus antaa: täydellinen armo ja pelastus jokaiselle, joka häneen uskoo. Kun Kristus lupaa ikuisen elämän, kukaan ihminen ei voi sitä hänen omiltaan riistää. Kenenkään auktoriteetti ei ole Kristuksen yläpuolella kieltämässä tai käskemässä mitään. Samalla kirjanen näyttää, mitä usko Kristukseen merkitsee. Hän johtaa omansa palvelemaan. Jumalan Poika, joka on itse ihmiseksi tullessaan omaksunut orjan muodon ja ryhtynyt palvelijaksi, alkaa vaikuttaa niissä, joihin hän asettuu asumaan. Kristus itse ryhtyy elämään omissaan ja alkaa myös heissä ottaa orjan muotoa ja tekemään heistä toisten palvelijoita.

Lutherin kerrotaan myös sanoneen, että ikuiseen elämään päästyä huomaa kolme ihmettä. Ensinnäkin moni sellainen, jonka piti olla täällä, ei olekaan täällä. Toiseksi moni sellainen, jonka ei pitänyt olla täällä, onkin täällä. Kolmas ihme: minäkin olen täällä.

Tässä messussa otetaan kirkon virkoihin uusia palvelijoita. Johtakoon Pyhä Henki teitä palvelemaan Kristuksen rakkaudella ja olemaan ikuisen elämän lähettiläitä. Käymme nyt alttarin ääreen vihkimään uutta diakonia ja uusia pappeja.