Tulee aika ja se on jo nyt

Evankeliumi Johannes 5:22–29

Jeesus sanoo:

”Isä itse ei tuomitse ketään, vaan hän on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle, jotta kaikki kunnioittaisivat Poikaa niin kuin he kunnioittavat Isää. Se, joka ei kunnioita Poikaa, ei kunnioita myöskään Isää, joka on hänet lähettänyt.

Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään. Totisesti, totisesti: tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen. Ne, jotka sen kuulevat, saavat elää, sillä Isä, elämän lähde, on tehnyt myös Pojasta elämän lähteen. Isä on myös antanut hänelle tuomiovallan, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.”

Pari päivää sitten – tai paremminkin pari yötä sitten – näin kummallisen unen. Olin pitämässä jotain esitelmää tai luentoa ja yritin perustella filosofisesti, miksi ihmisen pitäisi tehdä hyvää. Miksi pitäisi rakastaa lähimmäistä ja palvella häntä? Asia kuulosti yksinkertaiselta; tottahan nyt hyvää täytyy jokaisen tehdä. Mutta unissa käy usein niin, että asia vaikeutuu, joudutaan sokkeloon, josta ei löydy helppoa ulospääsyä, vaan eteen tulee uusia mutkia ja ongelmia. En pystynyt perustelemaan, miksi hyvää pitäisi tehdä, sillä kaikkeen saattoi esittää vastaväitteen. Vastaväite oli aina outoa muotoa: kaikki eivät kuitenkaan tee noin, vaikka kuinka hyvin luulet pystyväsi asian perustelemaan. Aina on heitä, jotka eivät tahdo tai eivät voi tai eivät viitsi tehdä hyvää toisille ihmisille. Hyvän tekemisen vaatimus ei siis ole universaali eikä se luonnostaan voi koskea koko ihmiskuntaa. Olisiko tosiaan niin? Se veti minut unessa sanattomaksi.

Herättyäni ihmettelin, miksi näin tuollaista unta. Edessäni ei ole mitään tilannetta, jossa minun pitäisi perustella hyvän tekemistä. Luulisi, että sellainen on muutenkin itsestään selvää. Pitääkö sellaista vielä perustella? Mutta ehkä unessa jo valmistelin tuomiosunnuntain saarnaa? Joka vuosi tuomiosunnuntain evankeliumissa kohdataan ihmisiä, joille pitäisi tehdä hyvää, mutta joiden ohi kävellään. Kohdataan kärsiviä ihmisiä, joita ei palvella, vaikka itse Herra Jeesus heissä odottaa meidän hyvyyttämme ja myötätuntoamme.

Uni noudatti sinänsä tyypillistä kaavaa: yksinkertaiselta näyttävä asia paljastui koko ajan vaikeammaksi ja mutkikkaammaksi, kunnes olin aivan umpikujassa ja neuvoton. Olen monissa eri muodoissa nähnyt samaa rakennetta noudattavaa unta. Ehkä alitajunta työstää sitä totuutta, että en pysty hallitsemaan elämää enkä täyttämään sitä mittaa, minkä itse itselleni asetan. Kuvittelen jostain selviäväni, mutta asia vaikeutuu askel askeleelta. Ehkä joku teistäkin on nähnyt samankaltaisia unia? Vastamäki ei hiihtomatkalla lopu vaan jyrkkenee, kaupunki muuttuu joka kadunkulmauksessa oudommaksi, talossa en löydäkään sitä huonetta, jonne olin menossa. Nukkuessa mieli askaroi sen riittämättömyyden tunteen kanssa, joka hereillä ollessa pysyy piilossa. Valveilla kuvittelee hallitsevansa elämää, nukkuessa syvällä mielessä asuva epävarmuus ottaakin vallan.

Tuomiosunnuntai on kirkkovuodessa se päivä, jolloin unikuvat astuvat esiin. Raamatun lukukappaleissa heijastetaan hämärät visiot kertomaan kirkkaasti jotain siitä, millaisia me olemme ja mikä meitä odottaa. Paljon ei sanota, ei paljasteta Jumalan salaisuuksia. Lopun aikojen tapahtumat jäävät ihmiselle arvoitukseksi. Mutta riittävästi kerrotaan, jotta ymmärrämme, mikä on ihmisen osa ja mikä hänen tehtävänsä maailmassa. Aivan niin kuin omassa unessani, ymmärrämme kirkkaasti, että hyvää pitäisi tehdä, vaikka emme käsitä, miksi se kuitenkin meiltä jää tekemättä.

Unessa en ainakaan sellaista raamatullista perustelua ehtinyt käsitellä, että hyvän tekemättä jättäminen tuottaa ikuisen rangaistuksen. Toisia tulee palvella, mikäli mielii kestää viimeisellä tuomiolla. Sehän on tuomiosunnuntain opetus; jylhä sanoma, joka puhuttelee kaikkia, miten hyvin sitten kuvittelevatkaan lähimmäistään tai koko maailmaa palvelevansa. Tuomion ankaruus ja evankeliumikertomuksen yllättävyys kaivaa jokaisesta esiin piiloon painetun ahdistuksen: minä en ole hyvä, minä en kestä kaikkinäkevän Tuomarin katsetta.

Ihminen työntäisi ajatuksen tuomiosta mieluummin pois. Eihän kukaan katso itse olevansa niin kehno, että ansaitsisi iankaikkisen rangaistuksen. Mutta mahtaako kukaan katsoa olevansa niin hyvä, että sen perusteella ansaitsisi ikuisen elämän? Omat hyvät teot ovat aina vaillinaisia, ja varsin monet niistä perustuvat itsekkäisiin vaikuttimiin. Oma etu kulkee edellä ja varsin usein myös takana. Ei meille jää muuta toivoa kuin turvautua armoon jo ennen kuin päädymme tuomiolle.

Tuomiokirkon alttaritaulu kuvaa hetkeä, jolloin kaikki kootaan Jumalan tuomioistuimen eteen. Kuolleet herätetään haudoistaan, ja hekin nousevat uutena esiin. Emme näe Tuomarin kasvoja. Hän on jossain kuvan ulkopuolella, mutta hänestä loistava valkeus valaisee kulkueen ihmisten totisia kasvoja.

Mutta hänestä loistaakin nimenomaan valo eikä pimeys. Hän, joka näkee kaiken ja tuntee kaikki, tietää myös, millaisia ihmiset ovat ja miten helposti he sivuuttavat lähimmäisensä. Onhan Jeesus itse sen saanut kokea, hän, joka Ihmisen Poikana tuntee jokaisen ihmisen osan. Hän tuli itse ihmisten hylkäämäksi, kansansa torjumaksi, vastustajiensa surmauttamaksi, oppilaansa kavaltamaksi, heidän ryhmänjohtajansa kieltämäksi, ja näiden perässä on sukupolvien kuluessa hänen nimensä tullut vielä lukemattomien omaa etuaan ajavien häikäilemättä hyväksikäyttämäksi.

Aika tulee ja se on jo nyt. Ihmeellinen lause! Se aika, jolloin Tuomari kutsuu eteensä, koittaa vasta tulevaisuudessa, mutta samaan aikaan se on jo tässä hetkessä. Mitä tällainen kahden ajanmääreen yhtäaikaisuus tarkoittaa? Toisaalta se on meille tuttua, mehän näemme vaikkapa merkkejä globaalista kärsimyksestä, joka jo nyt viittaa pahempien aikojen olevan tulossa. Esimerkiksi ilmastonmuutos on jo täällä; kesällä koetaan hellettä ja kuivuutta, syksykin oli pitkään lämmin, mutta sitten koittivat myrskyt. Millaiseen kaaokseen maailma joutuukaan sitten, kun tämä ihmisen ahneuden kiihdyttämä tuomio toteutuu? Tai kun katsomme meneillään olevia sotia niin Ukrainassa kuin Lähi-Idässä: mitä tapahtuu, jos sodat leviävät ja yhä uudet kansat tempautuvat kilvan tuhoamaan toisiaan? Lopunajalliset visiot eivät kaipaa yliluonnollista tuomaria hävittämään ihmiselämää, siihen pystyvät ihmiset itsekin.

Aika tulee ja se on jo nyt. Näissä sanoissa yhdistyvät niin nykyinen kuin tuleva, mutta myös Jumala ja ihminen. Kyse on Isä Jumalan ja Pojan välisestä suhteesta: Poika voi tehdä ihmiset osallisiksi siitä ikuisuudesta, joka on Isässä. Ikuinen, ajan rajoittamaton Jumala, on Pojassaan Jeesuksessa sitoutunut aikaan, ihmiselämään ja sen rajoituksiin. Jumalassa ei ole eilistä eikä huomista, hänessä kaikki aika on läsnä. Mutta Jeesuksessa, Ihmisen Pojassa, Jumala on tullut tähän aikaan, sitoutunut syntymään ja kuolemaan kuin kuka tahansa ihminen. Niinpä meillä hänessä, ajallisessa ja silti ikuisessa, toteutuvat myös jo ajattomat lahjat. Me olemme hänessä osallisia ikuisesta elämästä. Se on jo nyt, ei vasta kaiken ajan loputtua vasta tulevaisuudessa.

Sama pitää paikkansa myös kaikessa siinä, mitä Jeesus sanoo tai tekee. Niissä aika ja ikuisuus leikkaavat. Niinpä Jumalan Poika saattaa vastaansanomattomalla auktoriteetilla puhua totuuden kaikista ihmisistä, hän saattaa parantaa sairaat ja jopa herättää kuolleista, hän voittaa pahan vallan ja ajaa riivaajat tiehensä. Hänellä on jumalallinen valta, jota ei kenelläkään ihmisellä ole.

Me olemme ajan rajoitusten piinaamia ihmisiä. Katsomme kelloa ja kalenteria, että ehdimme kaiken sen, mitä pitäisi. Mutta Jumalan ikuisuudesta katsoen millään ei ole kiirettä, vain yksi on tärkeää. Se ei tarkoita, että kaiken voi aina työntää huomiseen – että voisin vaikka tehdä hyvää vasta huomenna ja tänään kävellä lähimmäiseni ohi – vaan se tarkoittaa, että jokainen hetki on Jumalan edessä juuri nyt. Juuri nyt on pelastuksen päivä, juuri nyt, kun omatunnossani tajuan Tuomarin katsovan minua ja puhuvan minulle, juuri nyt saan turvautua hänen armoonsa, juuri nyt nousta jo kuolleista ja liittyä ikuisesta elämästä iloitsevien joukkoon.

Isä on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle. Tämä on vapauttava sana, sillä ilman Poikaa me näkisimme Pyhässä Jumalassa vain pelottavan, tuomiolla uhkaavan ja kaikkivaltiaalla oikeudella maailmansa kadotukseen syöksevän Tuomarin. Jeesuksessa me kuitenkin kohtaamme Jumalan, joka onkin rakastava Isä, joka lähettää Poikansa ihmiseksi osoittaakseen, miten paljon hän on meistä kiinnostunut ja miten paljon hän meille lahjoittaa. Joka kuulee hänen sanansa ja uskoo häneen, on jo nyt siirtynyt pelastettujen joukkoon, eikä kuolema merkitse hänelle elämän päättymistä vaan porttia päättymättömään elämään.

Tässä messussa vihitään kolme uutta diakonia. Te, Tommi, Sanni ja Annakaisa, olette kuulleet Jumalan rakkauden kutsun ja ottaneet sen vastaan. Teidät tänään vihitään, siunataan ja lähetetään Jumalan rakkauden asialle, hänen Poikansa edustajina tuomaan ihmisille kuultavaksi ja koettavaksi, miten hyvä Jumala on. Mutta te ette ole ainoita, jotka täältä niin lähetetään. Koko koolla oleva seurakunta saa kuulla, että Jumala rakastaa, Jumala armahtaa, Jumala pelastaa. Niinpä koko tämä joukko saa tuomion pelon sijasta lähteä Kristuksen armoon luottaen kuuluttamaan hänen rakkautensa. Se ei ole vasta tulossa vaan jo todellista. Nyt käymme alttarin ääreen toimittamaan vihkimistä.