Tampereella siinä missä Jerusalemissakin

Evankeliumi Johannes 4:19-24

Nainen sanoi: »Herra, minä huomaan, että sinä olet profeetta. Meidän isämme ovat kumartaneet ja rukoilleet Jumalaa tällä vuorella, kun taas te väitätte, että oikea paikka rukoilla on Jerusalemissa.» Jeesus vastasi: »Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Te kumarratte sellaista, mitä ette tunne, mutta me kumarramme häntä, jonka tunnemme, sillä pelastaja nousee juutalaisten keskuudesta. Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.»

Kun tämä kirkko kaksisataa vuotta sitten rakennettiin, kaupunki oli aivan toisenlainen kuin tänään, joskin oli myös paljon yhteistä. Asukkaita oli vasta joitakin satoja, mutta luku oli kasvussa. Täällä käytiin kauppaa ja tehtiin tarvikkeita. Ensimmäiset tuotantolaitokset olivat nousseet kosken partaalle, ja torilla myytiin tavaraa. Kun kuningas Kustaa III oli puoli vuosisataa aiemmin perustanut kaupungin, sen ei ollut tarkoitus muodostua maataloudesta elantonsa saavien keskukseksi. Näköala oli käsityöläisten ja kauppiaiden ammateissa, mutta jo pian kurkotettiin kaukaisempaan tulevaisuuteen: tehtaat ja koneet väikkyivät visioissa. Ne olivat oikeaan osoittautuneita mielikuvia, vaikkei vielä osattu haaveilla yliopistosta, kosken alittavasta tunnelista tai raitiovaunuista.

Tampere kasvoi torin ympärillä, ja torin laitaan nousi myös pikkukaupunkilaisten kirkko, Messukylän laajan seurakunnan laitamille. Kasvuun ja kehitykseen liittyi myös avoimuus kansainvälisyydelle ja moneudelle: torin kulmille varattiin tontit muidenkin tunnustuskuntien kirkoille. Ne jäivät nousematta, mutta katukuvassa näkyy nyt, miten monikulttuuriseksi kaupunki on kasvanut.

Siitä on esimerkkinä myös tämä ainut Keskustorin kirkko. Tämän kirkon viikoittainen elävyys on kuin pienoiskuva siitä moneudesta, joka Tampereen kaupunkia luonnehtii. Täällä sisällä ja kesällä myös tapulilla kohtaavat eri kansojen, kielten ja kulttuurien ihmiset, joskin paljon moneudesta jää myös kirkon seinien ulkopuolelle. Tänne astuvat sisään niin säännölliset kirkonkävijät kuin satunnaiset poikkeajat, ja täällä heidät otetaan rakkaudella, arvostuksella ja kiinnostuksella vastaan. Jokainen on erilaisuudessaan arvokas. Jokainen tuo pienen lisän tämän kirkon moninaisuuteen tuodessaan oman elämänsä, omat lahjansa ja taitonsa, mutta myös omat kysymyksensä, kaipuunsa, huolensa ja pelkonsa. Niistä kohoavat rukoukset kohti Jumalaa, ja Jumala ne kuulee, sillä täälläkin ne rukoillaan hengessä ja totuudessa ihan siinä missä häntä aikoinaan rukoiltiin myös Jerusalemin temppelissä.

Kaksisataa vuotta sitten Tampereen vähäiset asukkaat olivat myös vähävaraisia. Heidän kirkkonaan oli vanhasta rusthollin salista muokattu, heikkokuntoinen ja pieneksi jäävä rukoushuone. Kunnon kirkko olisi saatava, sellainen, johon mahtuisi tuhatkunta sanankuulijaa, vaikkei paikkakunnalla ollut vielä niin paljon asukkaitakaan.

Kuninkaallisella käskykirjeellä oli määrätty, että tulipalovaaran vuoksi kaikki julkiset rakennukset piti tehdä kivestä eikä puusta. Mutta kivinen tai tiilinen kirkko oli tamperelaisille liian kallis. Armollinen kuningas määräsi Ruotsin valtakunnassa kirkkokolehdin tamperelaisten hyväksi, mutta siitäkään ei kaikkea saatu tilitetyksi, kun jo sota siirsi valtakunnanrajan ja Suomesta tuli suuriruhtinaskunta Venäjän keisarin imperiumissa.

Monella paikkakunnalla Ruotsin kuningaskunnassa oli toki ryhdytty rakentamaan kirkkoa hirrestä hyvin tietäen, että se tarvitsisi poikkeusluvan, ja samalla tietäen, että luvan saaminen kestää kauemmin kuin kirkon valmistuminen. Se oli maan tapa. Kun temppeli olisi valmis, kaikki olisivat tyytyväisiä. Tampereella väiteltiin materiaalista vielä, kun rakentaminen oli jo käynnissä. Yhtäällä oli virkamiesten uskollisuus määräyksille, toisaalla kaupunkilaisten vähävaraisuus. Puukirkko kuitenkin saatiin, ja riittävän suuri. Olihan emäseurakunnan kirkkokin vielä pienempi, nimittäin Messukylän Vanhana kirkkona nyt tunnettu kivikirkko.

Rakentukaa itsekin elävinä kivinä, kehotti apostoli Pietari. Rakentukaa hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden. (1. Piet. 2:5) Mistä materiaalista tahansa kirkko rakennetaankaan, se koostuu lopulta elävistä ihmisistä. He ovat tämän pyhäkön elävät kivet tai elävät hirret; heistä seurakunta muodostuu, ja enemmänkin: heistä muodostuu papisto. Tässä kirkossa on pelkästään pappeja, kun täällä kaikki toimittavat hengellisiä uhreja eli rukoilevat, rakastavat ja uhraavat itsensä Jumalan ja lähimmäisen palvelemiseen.

Luetussa Johanneksen evankeliumin kappaleessa Jeesus lausuu ennustuksen: tulee aika, jolloin ette rukoile tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Nämä sanat oli lausuttu samarialaisille, jotka eivät tulleet Jerusalemin temppeliin vaan rukoilivat kaukana sieltä Garisimin vuorella. He pitivät sitä oikeana paikkana ja sinne he olivat saaneet aikoinaan rakentaa temppelinsä Herralle, mutta juutalaiset olivat sen vääränä paikkana tuhonneet (vrt. 2.Kun. 17:24-41). Jeesuksen ajan jälkeen näiden oma ylpeys Jerusalemin temppeli puolestaan oli tulossa roomalaisten tuhoamaksi.

Mutta nyt jo oli tullut se hetki, jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa, sanoi Jeesus. Se aika oli koittanut, kun hän oli tullut. Nyt ei enää ole tärkeää, millä paikkakunnalla ollaan. Jumalaa voi rukoilla missä tahansa päin maailmaa, kun rukoillaan hengessä ja totuudessa. Se on tullut todeksi, kun sanoma Jeesuksesta on levinnyt kaikkialle maailmaan. Se on tapahtunut juuri siinä järjestyksessä, jonka Jeesus lupasi: Te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka. (Apt. 1:8)

Kristinuskosta on tullut todellinen maailmanuskonto. Sitä tunnustetaan kaikilla mantereilla eikä sillä ole yhtä painopistettä. Vaikka sillä on maantieteellinen ja kulttuurinen alkupisteensä, sillä ei ole missään yhtä ainutta pyhintä palvontapaikkaa, yhtä vähän kuin ainutta oikeaa pyhää kieltä, jolla rukoukset tulisi lausua. Se sulkee syliinsä kaikki maailman ihmiset heidän kielestään, kulttuuristaan, ihonväristään, ulkonäöstään tai ominaisuuksistaan riippumatta. Siitä myös tässä kirkossa kokoontuva kansainvälinen seurakunta todistaa.

Mutta ei Jeesus sano, että temppeli tai muu pyhitetty huone olisi turha. Kävihän Jeesus itsekin temppelissä rukoilemassa, ja opettihan hän myös synagogissa. Hänen seuraajansa toimivat samoin, apostolit rukoilivat Jerusalemin temppelissä, samoin kuin varhaiset kristityt, niin kauan kuin sellainen oli mahdollista. Ei ole merkityksetöntä, että seurakunnalla on kirkko. Kun kristinusko lähti leviämään, alkuun kokoonnuttiin kodeissa, sillä eihän uudella ja vainotulla yhteisöllä voinut olla kirkkoja. Kuitenkin jo antiikissa rakennettiin kirkkoja samalla kun kristinusko järjestäytyi.

Kotonakin voi rukoilla, mutta kirkossa kohtaa toisia ja tulee osaksi yhteisöä. Täällä jaetaan elämää ja yhteyttä. Täällä myös on Jumalan sanalle ja sakramentille pyhitetty alttari, jonka äärelle kokoonnutaan tulemaan yhdeksi eläväksi ruumiiksi Kristuksen omassa ruumiissaan antaman uhrin voimasta.

Mutta mitä on hengessä ja totuudessa rukoileminen? Se on sydämen vilpittömyyttä ja avoimuutta, suostumista läpinäkyvyyteen Jumalan edessä. Se on oman elämänsä antamista ja Jumalan tahdon kysymistä. Sellainen rukous muuttaa rukoilijaa itseään enemmän kuin Jumalaa.