Suuren muutoksen pieni merkki

Evankeliumi Luuk. 2: 1-14

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

Pieni merkki, mutta suuri vaikutus. Lieneekö maailmanhistoriassa koskaan annettu niin vähäistä vihjettä, jolla olisi lopulta niin suuri voima kuin mikä oli enkelten neuvo paimenille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä. Tällaisen tuntomerkin antoivat enkelit paimenille, joista tulisi ensimmäisiä Vapahtajan syntymän todistajia. Lapsi, joka makaa kapaloituna seimessä. Se on aivan häviävän merkityksettömältä vaikuttava merkki siihen nähden, miten maailmaa muokkaavan salaisuuden löytäjiksi nuo yksinkertaiset yötyöläiset kedoltansa lähetettiin.

Voin kuvitella, että Betlehemin pikkukaupungissa oli tuolloin paljonkin pieniä lapsia, varmasti myös vastasyntyneitä. Joukossa oli epäilemättä monia sellaisia, joiden elämä ei tulisi muodostumaan pitkäksi; lapsia syntyi paljon, mutta heitä myös kuoli paljon. Löytää nyt yksi lapsi käärittynä vaippoihinsa ei tuntuisi kovin suurelta saavutukselta. Mutta löytää juuri tämä oikea lapsi, johon kätkeytyisi paitsi omalle kansalle messiaaninen vapauttaja, myös lopulta koko maailman kaikille kansoille uuden ajan tuoja, olisi ihmeellinen löytö. Mutta tällaisen messiaan tuntomerkiksi annettiin kapalot ja kaukalo, eläinten syöttöastia.

Kapalot ja seimi eivät ole meille enää tuttua puhetta. Paljon tutumpaa meille on nykyään ymmärtää lasten arvo. Suomessa, kuten monissa korkean elintason maissa, syntyy tätä nykyä vähän lapsia. Jopa niin vähän, että meillä jo arvioidaan väkiluvun kääntyvän pian laskuun. Sen siunauksellisuudesta voidaan olla kahta mieltä; joko surra sitä, että entistä harvempien harteille tulee pitää hyvinvointia yllä niidenkin osalta, jotka eivät vanhuuden, sairauden tai työttömyyden vuoksi siihen kykene, tai voidaan olla päinvastoin tyytyväisiä siihen, että entistä vähemmän on maailmassa ihmisiä kuluttamassa yhteisen pallomme luonnonvaroja ja kasvattamassa elintasomme tuottamaa jätteiden määrää. Ilmastonmuutos on havahduttanut monet myös niin suureen huoleen huomisesta, etteivät näe enää mielekkääksi toivoa lapsia ollenkaan.

Mutta juuri lapsilla on toivon tuojan tehtävä. Juuri pieniin lapsiin on kätkettynä tulevaisuus. Uudet sukupolvet eivät ole tulevan maailman ongelma, vaan sen toivo. He oppivat sellaista, mistä me emme vielä ole kuulleetkaan emmekä ole osanneet unelmoidakaan, aivan kuten sukupolvien ketjussa aina on tapahtunut. Lapset ovat merkkejä tulevaisuudesta. Onnellinen se, joka näitä merkkejä osaa tulkita oikein ja pystyy rakkaudella kannustamaan ja ohjaamaan kohti hyvää yhteistä tulevaisuutta.

Äskettäin tuli kuluneeksi 30 vuotta YK:n Lasten oikeuksien sopimuksesta. Se on maailman laajimmin hyväksytty YK:n ihmisoikeussopimus. Sen ovat lähes kaikki maailman maat hyväksyneet ja sitoutuneet lainsäädännössään toteuttamaan. Sopimus on syntynyt verrattain myöhään, mutta sen taustalla oli 60 vuotta sitten annettu YK:n Lasten oikeuksien julistus. Julistus ei velvoittanut maita ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin, kun taas sopimus niin tekee. Sopimus luettelee lapsille kuuluvat ihmisoikeudet ja asettaa valtioille vastuun toteuttaa ne. Lapsilla on oikeus elämään ja kehittymiseen, lasten etu on otettava huomioon ja lapsia tulee kuulla. Lasten on saatava kasvaa ja käydä koulua terveenä, pelkäämättä väkivaltaa ja riistoa. Se on edellytys kehitykselle kaikkialla maailmassa.

Niin lasten oikeuksien kuin ylipäätään ihmisoikeuksien historia on lainsäädännön tasolla varsin nuorta. Taustalla on toki vuosisatainen aatehistoriallinen ja hidas poliittinen kehitys eri maissa, mutta laajemmin kyse on vasta Toisen maailmansodan jälkeisestä historiasta. Sodan kauhut saivat kansakunnat näkemään, ettei turvallinen tulevaisuus voi perustua valtaan, alistamiseen tai syrjintään. Turvallisuutta ei rakenneta voimalla eikä orjuuttamalla vaan keskinäisellä yhteydellä, toisen arvo tunnustamalla, omastaan jakamalla, heikoimmista vastuuta kantamalla.

Enkeleillä oli paimenille kerrottavana ilosanoma: teille on syntynyt Vapahtaja, Kristus, Herra. Nämä tutun jouluevankeliumin sanat olivat tuon ajan ihmisten odotuksissa yhteiskunnallisesti ja poliittisesti ladattuja käsitteitä. Ilosanoma, kreikaksi evankeliumi, tarkoitti uutista, jonka mukaan voittoisa uusi kuningas on ottanut vallan. Vapahtaja tarkoitti pelastajaa, kaupungin päästäjää sen vihollisista. Herra puolestaan on Jumalalle osoitettu arvonimi. Monia näistä kreikan sanoista käytettiin Roomassa keisari Augustuksesta, joka jouluevankeliumissa panee liikkeelle veronkannon. Hänen sanottiin olevan pelastaja ja herra, jopa jumalan poika, jonka valta oli maailmalle ilouutinen.

Mutta Kristus on kreikan kielellä sama kuin heprean messias, eli odotettu lopunajallinen voittoisa kuningas, joka vapauttaa kansansa sen sortajista. Tätä sanaa eivät roomalaiset käyttäneet; sen ymmärsivät vain juutalaiset, ja heille se merkitsi suurempaa kuin Rooman keisari: se merkitsi sellaista Herraa, joka kaataa maailman mahtavimmatkin.

Ei ihme, että paimenille tuli kiire juosta Betlehemiin katsomaan, millainen olisi nyt tämä syntynyt lapsi! Häneenhän liittyivät mitä suurimmat lupaukset, jotka täyttäisivät kauan kaivatut odotukset. Mutta miten kummallisen merkin enkelit antoivatkaan: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä. Hän löytyisi kuningas Daavidin kaupungissa eli Betlehemissä, kuten oli ennustettu, mutta voisiko tuon kaikkien aikojen suurimman kuninkaan seuraaja maata eläinten kaukalossa? Se olisi ihmeellinen merkki. Mutta se oli merkki, joka osoitti tietä koko maailman muuttumiseen.

Me pidämme nyt lasten ja muiden pienten ja vähäisten oikeuksia itsestään selvinä. Mielestämme heikkoja tulee auttaa. Ymmärrämme, että ihmisen arvo ei riipu hänen hyödyllisyydestään. Tajuamme, että myös meille vierailla ihmisillä ja lapsilla on oltava samat oikeudet kuin meillä. Mutta mikään näistä ei tosiasiassa ole itsestään selvyys. Ihmisoikeudet eivät ole ilmaantuneet tyhjästä, vaan ne ovat tietyn historiallisen kulttuurin muutoksen tulos tietyssä maailman kolkassa. Ne ovat tulos siitä arvojen muutoksesta, joka alkoi tapahtua, kun paimenille annettiin merkiksi lapsi kapaloituna seimessä.

Rooman valtakunnassa ei lapsilla ollut oikeuksia yhtään sen enempää kuin orjillakaan. Vauvojen heitteillejättö oli tavallista, varsinkin tyttöjen. Perheen isäntä saattoi tunnustaa omakseen vastasyntyneen nostamalla sen syliinsä. Mutta lapsi saatettiin myös hylätä nääntymään tai jättää villipetojen syötäväksi. Tähän toi muutoksen kristinusko, joka tunnusti heikkojen ja näennäisesti hyödyttömien ihmisten arvon. Orjatkin olivat veljiä ja sisaria, sairaat ja vammaiset Jumalan palvelijoita, lapset Jumalan erityinen silmäterä. Olihan itse Herra syntynyt yhtä pieneksi, kapaloitu ja laitettu nukkumaan hätävuoteeseen eläinten heinille.

Rooman uskonnot tuottivat kyllä marmoritemppeleitä, jumalten rukoilemista, uhrien uhraamista, isänmaan palvelemista, keisarille lojaaliutta. Mutta niissä ei ollut sisäänrakennettuna mitään syytä ottaa hoivaan köyhiä, perustaa sairashuoneita, olla kuolevien rinnalla tai haudata kunniallisesti niitä, joilla ei ollut omaisia. Kristinusko toi nämä, ja niin uskosta vähäiseksi syntyneeseen ja häpeällisesti kuolemantuomion saaneeseen Herraan tuli voima, joka käänsi maailmanhistorian kulun. Se ei tapahtunut hetkessä, vaan sitä mukaa, kuin evankeliumi Kristuksesta valloitti ihmisiä sisältä päin, heidän sydämistään ja sieluistaan.

Rooman keisarit yrittivät aluksi tätä kehitystä estää. Heille sopi paremmin pakottamiseen ja väkivaltaan perustuva maailmanjärjestys. Mutta vainojenkin alla kristillinen kirkko kasvoi, koska se seurasi seimeen syntynyttä Vapahtajaa Herranaan. Kristinusko ei syrjäyttänyt Rooman vanhoja uskontoja siksi, että se tarjosi yhden jumalan lisää tai että se oli yksi etevä aate lisää, vaan siksi, koska se oli kokonainen uusi arvojen ja niistä seuraavien tekojen järjestys, kokonainen elämänmalli.

Keisari Konstantinus näki muutoksen olevan käsillä ja antoi 300-luvulla kristilliselle kirkolle vapauden ja suositun aseman. Niin hän tietämättään tuli näyttämään suunnan koko Euroopan kulttuurille. Hänen veljenpoikansa Julianus yritti valtaan tultuaan vielä palauttaa Rooman vanhojen uskontojen palvonnan väittämällä, että niihinkin kuului lähimmäisen rakkaus ja heikoista huolehtiminen, mutta se oli päälle liimattua. Julianus valitti, että kristityt hoitavat paitsi omat köyhänsä, myös heidän köyhänsä. Julianuksen pakanuus oli kristinuskon sävyttämää, mutta siitä puuttui sisäinen, hengellinen motiivi: siitä puuttui palvonnan kohde Herra Kristus, seimeen syntynyt. Siksi siitä ei enää noussut mitään voimaa, historian pyörää ei voinut kääntää takaisin. Pakanuuteen ei voinut liittää kristinuskon etiikkaa ilman kristinuskon hengellistä perustaa.

Jeesus-lapsen syntyminen ja seimeen laittaminen merkitsi suorastaan vallankumousta maailmanjärjestyksessä. Se ei tapahtunut legioonien miekalla vaan sellaisen Pojan syntymisellä ihmiseksi, joka on valmis antamaan henkensä niiden puolesta, jotka ovat näennäisesti arvottomia. Näin heille annettiin mitä korkein arvo: Jumala haluaa syntyä itse heikoksi. Vielä enemmän: Jumala antaa Poikansa joutua niiden käsiin, jotka häntä vihaavat. Jumala tulee pieneksi ja ottaa riskin tulla surmatuksi syntisten käsissä – vain, koska hän rakastaa kaikkia ihmisiä täysin heidän ominaisuuksistaan ja teoistaan riippumatta.

Rakkaat joulua viettävät seurakuntalaiset. Jeesuksen syntymäjuhlassa ei ole kyse uskomisesta Jumalaan, joka on jossain tuonpuoleisessa. Kyse on kokonaisesta arvojen järjestyksestä, siitä, mikä on tärkeää täällä. Usko ei ole irrallinen eikä yksityinen ajatus Jumalan olemassa olosta. Usko on elämälle suunnan antava ja kaikessa vaikuttava voima, joka kumpuaa Jumalan läsnäolosta hänen ihmiseksi syntyneessä Pojassaan.

Nyt meillä yleisesti tunnustetaan kaikkien ihmisarvo. Meillä ovat voimassa myös lasten oikeudet. Mutta eikö sellaiset oikeudet voida menettääkin, jotka eivät ole itsestään syntyneet? Jos kulttuurista leikataan se juuri, joka on arvot ja motivaation antanut, miten kauan pysyvät voimassa sen kasvattamat hedelmät? Jos usko kapaloituun ja seimeen laskettuun Jumalan Poikaan muuttuu merkityksettömäksi, pysyykö mikään pieni, heikko ja köyhä meille merkityksellisenä? Tätä voi miettiä, kun maailma jälleen viettää juhla-aikaa ja kuulee enkelten laulun Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Seimen luona olemme pienen merkin äärellä. Mutta se on merkki suuresta maailman muutoksesta. Sen voimaan uskoen nousemme nyt ylös ja yhdymme uskontunnustukseen.