Piispan saarna Hämeenlinna-Vanajan piispantarkastuksessa 17.11.2013

Evankeliumi Matt. 25: 1-13

Jeesus puhui tämän vertauksen:

”Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen. Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian. Kun sulhanen viipyi, heitä kaikkia alkoi väsyttää ja he nukahtivat. Mutta keskellä yötä kuului huuto: ’Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan!’ Silloin kaikki morsiusneidot heräsivät ja panivat lamppunsa kuntoon. Tyhmät sanoivat viisaille: ’Antakaa meille vähän öljyä, meidän lamppumme sammuvat.’ Mutta viisaat vastasivat: ’Emme me voi, ei se riitä meille kaikille. Menkää ostamaan kauppiailta.’ Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin. Jonkin ajan kuluttua toisetkin saapuivat sinne ja huusivat: ’Herra, Herra, avaa meille!’ Mutta hän vastasi: ’Totisesti, minä en tunne teitä.’

Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.”

 

Viisi viisasta neitoa. Miten monta viisasta lienee tänään kirkossa? Uskon, että paljon enemmän. Uskon, että teillä, hyvät hämeenlinnalaiset, on paljon viisautta seurakuntanne varalle. Sillä juuri siitä on oikeastaan kyse myös Jeesuksen vertauksessa kymmenestä morsiusneidosta. Viisaasta varautumisesta tulevaisuuteen. Eikä mistä tahansa viisaudesta, vaan sellaisesta, joka koituu kirkolle parhaaksi. Nuo morsiusneidot ovat seurakunnan vertauskuva.

Olen näinä päivinä kuullut monia ajatuksia siitä, miten Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan asiat tulisi viisaimmin hoitaa. Piispantarkastuksessa on etsitty nimenomaan viisautta. Nyt pyydän sinua hetkisen miettimään sitä. Ajattele yhtä asiaa, joka kirkon sinun mielestäsi olisi Hämeenlinnassa viisasta tehdä. Sellaisia voi olla mielessäsi moniakin, mutta valitse yksi. Yksi viisas ja tulevaisuuteen suuntaava asia. Kun olet sellaisen keksinyt, ole hyvä ja kerro se kirkonpenkissä vieressäsi istuvalle.

***

Ensi näkemältä tällaisia asioita saattaa olla helppo keksiä. Mieleen tulee toiveita, millainen seurakunnan tulisi olla, jotta se parhaiten palvelisi juuri minun odotuksiani. Mutta toisella ajatuksella saattaa mieleen tulla kääntöpuolia: ehkä jokin hyödyllinen asia onkin viisaampi tehdä toisella tavoin. Ehkä jokin asia tuottaakin enemmän hyvää jollekin toiselle kuin minulle. Ja kolmannella ajatuksella viisaus vielä syvenee juuri tähän suuntaan: ehkäpä viisainta onkin, kun näen itseni vastuullisena siitä, mihin suuntaan kirkon tulee kulkea. Seurakunta ei olekaan jossain tuolla, poissa minun ulottuviltani, jossain pappien, piispojen ja muiden seurakunnan työntekijöiden maailmassa, vaan juuri minun elämässäni. Minun tuleekin olla itse viisas ja nähdä oma osuuteni seurakunnan tehtävässä.

Monien keskiaikaisten katedraalien pääovella ovat kuvattuina kymmenen morsiusneitoa. Veistokset on sijoitettu ovelle johtavan holvin vasemmalle ja oikealle puolelle. Toisella puolella ovat viisaat ja toisella tyhmät. Oven yläpuolella saattaa lisäksi olla kuvaus viimeisestä tuomiosta, jossa keskellä istuu Kristus tuomioistuimella ja hänen edessään toisella puolella ovat pelastuvat ja toisella kadotetut. Tällainen asetelma on esimerkiksi Pariisin Notre Damen pääovella.

Tuollaiseen katedraaliin sisään astuja johdatellaan jo ensi metreillä tutkimaan itseään: millainen kirkkovieras olen? Pyydänkö kestävää viisautta Jumalalta? Suuntautuuko elämäni hänen palvelemiseensa? Vai olenko lyhytnäköinen, vain oman elämäni etua etsivä? Millaisena ihmisenä rohkenen astua tästä ovesta sisään? Kun tulen Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen, hän tutkii minut – johtaako tieni pelastukseen vai kadotukseen?

Sisään astuja joutuu miettimään, kumman kaltainen itse on, kummassa patsaiden rivissä itse seisoo. Hän ei voi miettiä vain sitä, millaisia nuo muut kirkkoon tulleet ovat; nuo, jotka eivät ole yhtä valveutuneita kuin minä vaan jotka nukahtelevat ajatuksiinsa kesken kaiken.

Kun Jumala kutsuu ihmisen eteensä, hän avaa tämän silmät näkemään itsensä ja toiset. Hänelle paljastuu, mitä hän itse on. Hän näkee, ettei olekaan sitä, mitä kuvitteli ja toivoi olevansa – ei niin pyhä, ei niin viisas, ei niin uskossaan kestävä. Ja kohta hän huomaa myös, etteivät toisetkaan olleet sitä, mitä kuvitteli heidän olevan. Eivät he olekaan minua pyhempiä, minua parempia ja viisaampia, mutta eivät myöskään niitä tyhmiä morsiusneitoja, eivät ymmärtämättömiä, eivät epäuskoisia. He ovatkin samanlaisia kuin minä, Jumalan armoa kaipaavia.

Jeesuksen vertaus on otettu muinaisen Lähi-idän hääkulkueesta. Tapana tuolloin oli, että sulhasen talosta lähdettiin illan pimetessä noutamaan morsianta tämän kodista. Juhla sulhasen luonakin kesti, ja matka saattoi viivästyä. Morsiamen kodista lähtivät tytöt sulhasta vastaan saattaakseen hänet kulkueessa häätaloon palavin lampuin.

Tässä kertomuksessa sulhasen saapuminen meni niin myöhään, että kaikki morsiusneidot nukahtivat. Jokaiselle tuli uni, kaikkia väsytti. Kun tytöt vihdoin heräsivät sulhasen saapumisesta ilmoittavaan huutoon, heidän piti heti saada lamppunsa kuntoon. Mutta viiden lampusta oli öljy jo palanut, viisi puolestaan oli ymmärtänyt ottaa sitä erillisessä astiassa mukaan.

Tarkkaan ottaen sulhasen saapuminen ei yllättänyt ketään. Kaikkihan olivat nimenomaan sitä varten lähteneet häntä vastaan, kaikki odottivat hänen tuloaan. Sen sijaan hänen viipymisensä yllätti. Osa oli varmoja odotuksen lyhyydestä, osa taas piti hyvinkin mahdollisena, että aikaa kuluu enemmän kuin lampussa oli öljyä.

Jeesuksen vertauksen opetus on, että Jumalan valtakunta ei koitakaan aivan heti. Sitä pitää jaksaa odottaa. Sen koittamista pitää jaksaa rukoilla ja sen puolesta toimia. Alkuinnostus ei kauas kanna. Tarvitaan pitkämielisyyttä. Uskon palo ja innostus saattaa polttaa öljyt loppuun ennen aikojaan. Seuraa pettymyksiä: eikö Jumala toteutakaan lupaustaan? Eikö hänen valtakuntansa jo tule? Eikö Jeesus jo palaa takaisin, eikö hän jo kokoa omansa ylösnousemukseen ja ikuiseen elämään? Eikö hän jo sido vääryyttä, istu tuomiolle ja saata oikeutta voimaan?

Maailma on huutanut tuskaansa jo vuosisatoja ja tuhansia, väkivaltaa ja alistamista, riistoa ja sortoa on yhä. Yhä on puutetta ja hätää, nälkää, sairautta ja kuolemaa. Miten soisimmekaan, että sulhanen jo saapuisi. Häntä odottaessa silmät jo painuvat jokaisella, ja mielen alkavat vallata unikuvat. Niissä haaveissa ihmiskunta pelastaa itse itsensä, lumoutuu omista saavutuksistaan, tempautuu oman neroutensa siiville ja uskoo kaiken olevan ihmiselle mahdollista.

Järki on suurimpia Jumalan lahjoja. Ihminen voi tutkia ja tulla tuntemaan totuutta aina enemmän lähes kaikista maailmankaikkeuden asioista. Hän näkee yhä kauemmas makrokosmokseen ja lähemmäs mikrokosmokseen, hän tuntee yhä suurempia ja pienempiä kokonaisuuksia. Vaikuttaa siltä, ettei hänen alati kiihtyvillä saavutuksillaan ole rajoja. Ihminen kykenee myös ainoana olentona koko maailmassa tekemään ratkaisuja sekä järjellisesti että moraalisesti perustellen. Hän kykenee arvioimaan valintojaan pohtien oikeaa ja väärää. Siksi hänellä on erityinen vastuu omasta elämästään, toisten ihmisten elämästä ja koko luomakunnan hyvinvoinnista.

Mutta näyttääkö siltä, että ihminen osaa toimia saamiensa lahjojen arvon velvoittamalla tavalla? Ei, pikemminkin näyttää siltä, että sitä mukaa kuin hänen järjenkäyttönsä tekee mahdolliseksi saavuttaa uusia elämää helpottavia ja parantavia keksintöjä, hän ajautuu yhä syvempiin ongelmiin yrityksissään hallita kokonaisuutta. Hänen järjenkäyttönsä ja moraalinen vastuuntuntonsa eivät kulje yhtä jalkaa. Hän ei kykene itse toteuttamaan sitä oikeuden, hyvyyden ja rakkauden valtakuntaa, jota kaikki kaipaavat, vaikka hänellä ovat siihen tieteelliset ja tekniset välineet. Häneltä puuttuu kyky vapauttaa itsensä oman elämänsä ja oman etunsa kahleista. Hän jää omien juhliensa ulkopuolelle muuten hyvä mutta pimeä lamppu kädessään.

Hääjuhlat olivat parasta, mitä muinaisajan ihminen saattoi kuvitella. Sehän merkitsi monen päivän irtautumista arjen raadannasta ja kieltäymyksistä. Häät olivat yhtä iloitsemista, syömistä, tanssimista ja laulamista. Siksi hääjuhla on monessa raamatunkohdassa vertaus ikuisesta elämästä. Millä paremmalla tavalla onnea Jumalan yhteydessä olisi voinut kuvata kuin päättymättömällä hääjuhlalla?

Mutta hääjuhla on Raamatussa myös syvempi vertaus Kristuksen ja hänen kirkkonsa välisestä yhteydestä. Jeesus esimerkiksi vertaa ikuista elämää kuninkaan Pojan häihin, johon ihmisiä kutsutaan kaduilta ja toreilta (Matt. 22:2-10). Elämästä Jumalan yhteydessä oli kysymys myös Johanneksen evankeliumissa kerrotussa Jeesuksen ensimmäisessä ihmeteossa, jossa hän muutti Kaanaan häissä veden viiniksi (Joh. 2:1-12).

Kyse ei Kaanaan kertomuksessa ollut vain hääjuhlien häiriöttömästä sujumisesta. Kyse on jumalanpalveluksesta, johon hääjuhlien ateria viittasi. Kertomuksen rivien välissä viitataan ehtoollismessuun, joka syrjäyttää temppelin uhripalvelukset. Enää ei Jumalan kansa uhraa karitsoja syntiensä sovitukseksi vaan kerääntyy yhteiselle aterialle, jolla Jumalan Karitsa antaa itsensä, oman ruumiinsa ja vereksi uskoviensa ravinnoksi. Asettaessaan ehtoollisen muistoateriakseen Jeesus lupasi, ettei hän ”maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa” (Matt. 26:29).

Kristuksen ja hänen seurakuntansa välinen yhteys on läheinen kuin aviopuolisoiden yhteys. Kirkon historiassa onkin lukemattomia kertoja puhuttu Karitsan häistä. Kirkko on Kristuksen morsian, joka kuuntelee sulhasensa ääntä (Joh. 3:29). Heidän välisensä yhteys on vielä läheisempi: mitä Kristuksella on, sen hän antaa lahjaksi uskovilleen. Mitä Kristus tekee maailmassa, sen hän tekee kirkkonsa välityksellä.

En tarkoita erityisesti jotain kirkkorakennusta enkä kirkko-organisaatiota. Tarkoitan Kristuksen omien joukkoa, heitä, jotka hänen yhteyteensä on otettu Pyhässä kasteessa. He viettävät hääjuhlaa jo nyt, jo ennen sulhasen lopullista saapumista ja Jumalan valtakunnan koittamista. He ovat jo hänen juhlapöydässään, kun vietetään Pyhää ehtoollista.

Kirkko edustaa Kristusta; se jopa on itse Kristuksen ruumiillinen läsnäolo tässä maailmassa. Pyhässä ehtoollisessa sinä saat osana seurakuntaa tulla osalliseksi hänen elämästään. Sinä pääset sulhasen pöytään hänen hääjuhlassaan. Niin sinä et ole vain morsiusneito, joka on palavan lamppunsa valossa valvonut ja päässyt sisään juhlaan, vaan sinä olet itse myös osa sitä seurakuntaa, jota kokonaisuudessaan kutsutaan hänen morsiamekseen. Sulhasen seuralaisena sinusta tulee myös hänen edustajansa.

Seurakunnan tehtävänä on valvoa ja odottaa sulhasta. Mutta odottaminen ei merkitse toimettomuutta, vaikka aika kuluu ja yö pimenee. Se merkitsee työtä, jossa tarvitaan viisautta ja kestävyyttä. Se merkitsee Kristuksen rakkauden viemistä ihmisten luo kuultavalla, koettavalla, vastaanotettavalla ja uskottavalla tavalla. Hämeenlinna-Vanajan seurakunnassakin tarvitaan sitä varten viisautta, pitkämielisyyttä ja uskollisuutta. Tarvitaan luottamusta Jumalan lupauksiin, vaikka niiden täyttyminen näyttäisi viivästyvän.

Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme Nikean tunnustuksen mukaan