Sana säätiölle

Kunnioitetut Salmensaaren perheenjäsenet, arvoisa juhlaväki, hyvät naiset ja herrat, sisaret ja veljet.

Kiitän kutsusta saada osallistua Tyyne-Liisa ja Sulo Santeri Salmensaaren nimeä kantavan opintosäätiön juhlaan ja tuoda siihen tervehdyksen Suomen evankelis-luterilaiselta kirkolta. Tämä on minulle paitsi henkilökohtainen ilo myös virkamiehen ilo saada Tampereen piispana vierailla Suomen Vapaakirkon keskuksessa Teopoliksessa. Useita kertoja olen jo saanut täällä käydä, ja aina on vastaanotto ollut yhtä kodinomainen. Jopa yhtä kodinomainen kuin oli opiskelijana tunnelma Salmensaaren säätiöllä poikien asunnossa Helsingin Museokadulla neljäkymmentäviisi vuotta sitten.

Kolmen vuoden ajan (1979-82) kirjoitin osoitteekseni Museokatu 17 A 7. Olin silloin parikymppinen nuorukainen ja teologian opinnoissani alkuvaiheessa. Säätiöllä – tai Museokodilla, niin kuin tuota asuntoa silloin leikkisästi kutsuttiin – oli muita nuorukaisia jossain määrin samassa elämäntilanteessa, mutta eri aloja opiskelevia. Kuunneltiin musiikkia, jokainen omassa huoneessaan omalla levysoittimella tai kasettidekillä, soiteltiin ja lauleltiin itsekin. Yksi kaveri osti minulta bassokitaran.

Käytiin hyviä keskusteluja ja rakennettiin ystävyyssuhteita. Yhteisasuminen kuitenkin loppui yhdellä toisensa jälkeen samaan seikkaan eli naimisiin menoon ja poikakodista pois muuttamiseen. Toistemme hääjuhliin osallistuttiin ja hävittiin teillemme. Näin tapaa käydä opiskelijoiden maailmassa; muutaman vuoden intensiivinen jakso kaveriporukassa ja sitten hajaantuminen eri tahoille.

Siihen ajankohtaan liittyy pieni muisto, jonka kirjahyllystäni poimin. Museokadun huoneisto oli ollut Tyyne-Liisan ja Sulo Santerin koti, ja siellä oli heidän jäämistöään. Huonekaluja ja laaja kirjasto ainakin. Siellä oli myös laatikollinen S. S. Salmensaaren kirjoittamaa Suomen Vapaakirkon synnystä ja kehityksestä kertovaa teosta, joka minua kiinnosti. Sain pois muuttaessani kirjan, jota nyt muistoihini palatessani selasin. Sen etukannen aukeamalta löysin seuraavanlaisen omistuksen, jonka olin jo unohtanut: ”Tämän kirjan on Yläsäätyläinen Matti Repo säädyn jättäessään omakätisesti nyysinyt arvokkaaksi muistoksi ’Museokadun Päivistä’, jonka täten todistaa Seppo Salmensaari Helsingissä 18.10.1982.”

Kaukaisista opiskeluvuosista ja kodin asukkaista voi ehkä sanoa Anssi Kelan laulusta inspiraatiota hakien, että meistä tuli liikemiehiä ja lääkäreitä, ja yhtä hyvin taksikuskeja tai räätäleitä, vaikka en muiden teistä juuri tiedäkään. Mutta jokainen sai joitain eväitä, jos ei muuta niin toisiin ihmisiin tutustumista, heiltä oppimista ja erilaisuuden arvostamista. Minä olin vähemmistöläinen asuessani vapaakirkollisten nuorten kanssa, joskaan en suinkaan ainut luterilainen. Tunnen monia oman kirkkoni pappeja, jotka ovat asuneet Salmensaaren säätiöllä.

Minulle oli suuresti hyötyä siitä keskinäisen yhteyden kokemuksesta, joka säätiöllä Helsingissä rakentui. Kun myöhemmin toimin Tampereella seurakuntapappina, olin myös monta vuotta paikallisen ekumeenisen työryhmän sihteeri. Vuosittain järjestimme yhteisiä tapahtumia tammikuisella kristittyjen ykseyden rukousviikolla. Ja kun vielä myöhemmin toimin kirkkohallituksessa ekumeenisista neuvotteluista vastaavana sihteerinä, olin myös vuosittain Vapaakirkon edustajien kanssa samassa työryhmässä. Kaikki se varhain saatu kokemus yhteisestä uskosta vahvisti kutsumusta myös yhteisestä tehtävästä Jumalan valtakunnassa. Uskon, että se ei jäänyt meille pojille yksilöinä vaan pääsi omalta kohdaltaan vahvistamaan myös kirkkojemme välisiä suhteita.

Opiskeluajan asuminen on väliaikaista. Ollaan nuoria ja elämä hymyilee, paljon hauskaa tapahtuu. Kohta se vaihe on kuitenkin ohi. Toteutuu se, mistä psalmissa 103 sanotaan: ”Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.” Ei taida sitä Museokotiakaan enää olla. Ne huoneet eivät enää tunne heitä, jotka niissä aiemmin asuivat. Sellainen on ihmisen osa, me olemme väliaikaisia ja vaihdumme pois. Tätä psalmia luetaan viikoittain tuossa naapurissa kiviaidan toisella puolen, hautausmaalla, joskin toisessa yhteydessä.

Nyt Salmensaaren opintosäätiö tarjoaa opiskelijoille majoitusta ja rahoitusta täällä Teopoliksessa. Siinä se edelleen tukee opiskelijoita laajemmin kuin vain asumisen mielessä. Siinä voi parhaimmillaan toteutua paljon pitkäaikaisempi vaikutus ja kaukaisempi päämäärä. Siihen sopivat ne sanat, joilla tuo saman psalmi jatkuu: ”Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa kaikkiin, jotka pysyvät hänen liitossaan, muistavat hänen käskynsä ja elävät niiden mukaan.” (Ps. 103:15-18)

Onnittelen Salmensaaren opintosäätiötä, kiitän nuoruuteni muutamista yhteisistä vuosista sen asunnossa ja toivotan runsasta Jumalan siunausta niin säätiölle kuin kaikille opiskelijoille, jotka sen tuesta saavat nauttia.