Saarna Tuomiokirkkoseurakunnan piispantarkastuksessa Kalevan kirkossa 27.10.2024

Evankeliumi Matteus 6:14–15

Jeesus sanoo:
”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”

 

Rakkaat seurakuntalaiset. Tänään saarnataan anteeksi saamisesta ja anteeksi antamisesta. Jeesus sitoi ne toisiinsa. Anteeksi antaminen vaikuttaa anteeksi saamiseen.

Sanotaan, että joissain asioissa on helpompi saada anteeksi kuin saada lupa. Mutta onko ollenkaan helppoa pyytää anteeksi? Ehkä tuossa sutkautuksessa anteeksi saamisella tarkoitetaan tilannetta, jossa on itse tehnyt jo tietoisesti jonkin asian, jolla sitten laitetaan tapahtuneen tosiasian eteen se, jolta olisi etukäteen pitänyt lupa pyytää. Onkohan tällainen anteeksi saamisen odottaminen ollenkaan eettisesti perusteltavissa, vai onko se vain yksi vallankäytön tapa, kaukana aidosta nöyryydestä?

Jos ei ole helppoa pyytää anteeksi, ei liene helppoa myöskään antaa anteeksi. ”Anteeks’ annetaan, muttei unoheta”, sanoi entinen mies, kun naapuri katui aiempia kovia sanojaan. Kumpi lienee ylipäätään helpompaa, pyytää anteeksi vai antaa anteeksi? Vai kumpi on vaikeampaa? Nyt pyydän sinua hetkisen miettimään tätä itseksesi ja sitten kääntymään vierustoverisi puoleen ja kertomaan hänelle, mitä mieltä olet. Olkaapa hyvät!

**

En tiedä oikeaa vastausta tähän kysymykseen. Ehkä se onkin niitä kysymyksiä, joissa voi perustellusti olla kumpaa tahansa mieltä. Kumpikin, niin anteeksi pyytäminen kuin antaminen edellyttävät mielenmuutosta, omasta ylpeydestä perääntymistä ja toisen luo lähtemistä ja hänen hyvään tahtoonsa luottamista. Mutta henkilökohtaisesti minusta tuntuu, että ehkä anteeksi pyytäminen on sittenkin helpompaa. Sehän on ilmaus ihmisessä itsessään jo olevasta hyvästä tahdosta, siis hänessä jo tapahtuneesta muutoksesta, katumuksesta ja oman vikansa tunnustamisesta. Silloin on jo valmis myös esittämään anteeksi pyynnön.

Mutta jos toinen pyytää sinulta anteeksi etkä sinä ole sellaiseen valmis, saatat hieman vastentahtoisesti todeta, että asia on kunnossa ja silti jäädä mielessäsi kaivelemaan kokemaasi loukkausta. Ei ole helppoa muuttaa mieltään siinä tahdissa, jossa toisen mieli on jo muuttunut.

Vaikeusastetta nostaa, jos toinen ei edes lainkaan huomaa sinun loukkaantuneen. Sinä vain kärsit mielessäsi ja odotat, että sinua kohtaan käyttäydyttäisiin toisin, mutta samaan aikaan haudot ikäviä ja ehkä peräti kostonhaluisia ajatuksia tuota toista kohtaan. Pitääkö antaa anteeksi sellaisellekin, joka ei edes pyydä anteeksi, ei ehkä omasta mielestään näe sellaiseen mitään syytä?

Anteeksi antamisen vaikeus on ihmisen elämässä niin tavanomainen ongelma, että se toistuu Jeesuksen opetuksessa evankeliumeissa monessa kohdin. Ei se ollut hänen opetuslapsilleenkaan mitenkään helppo asia. Kysyihän Pietarikin Jeesukselta, tuleeko hänen antaa toiselle anteeksi ”peräti seitsemän kertaa”. Matteuksen evankeliumissa Jeesuksen vastaus Pietarille on paljon puhuva: ”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa”. (Matt. 18:21-22) Tästä luvusta on turha tehdä matemaattista harjoitusta. Ei ole kyse siitä, milloin tuo numero täyttyy, kyseessä on inhimillisen käytöksen harjoitus. Tarkoitus on osoittaa loputonta armahtavaisuutta.

Luukkaan evankeliumissa Jeesus sanoo ”Jos veljesi tekee väärin, nuhtele häntä, ja jos hän sitten katuu, anna hänelle anteeksi. Vaikka hän seitsemästi päivässä rikkoisi sinua vastaan ja seitsemästi tulisi sanomaan sinulle: ’Minä kadun’, anna hänelle anteeksi.” (Luuk. 13:3-4) Ihmeellinen neuvo! Jos joku toistuvasti käyttäytyy sinua kohtaan väärin, etkö pikemminkin totea, että rajansa kaikella, nyt loppuu meidän ystävyytemme!

Ehkäpä onkin niin, että näillä sanoilla Jeesus opettaa varsinaisesti, millainen on Jumala. Ehkei keskipisteessä olekaan se, miten hyvin ihmiset osaavat antaa anteeksi, vaan millainen on Jumalan armollisuus ihmistä kohtaan. Niin lujasti kietoutuvat toisiinsa ihmisten keskinäinen anteeksiantamus ja Jumalan anteeksiantamus. Sitähän tämän päivän evankeliumi opettaa: jos te annatte anteeksi, myös taivaallinen isä antaa teille anteeksi, ja jos te ette anna anteeksi, ei Jumalakaan anna anteeksi. Näin me olemme oppineet myös rukoilemaan Jeesuksen kehotuksesta: ”Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”

Isä meidän -rukous muistuttaa, ettei omia syntejä voi rukoilla anteeksi, ellei omassa sydämessä ole halua antaa toisille anteeksi. Jumalan eteen ei voi tulla sellaisella mielellä, jossa toisia ei armahdettaisi heidän rikkeistään vaan niitä hellitään omassa katkeroituneessa mielessä. Samalla, kun rukoilee Jumalalta armahdusta, on muistettava asian toinen puoli ja annettava itse anteeksi.

Helposti tämä kuitenkin unohtuu. Olemme varmoja Jumalan armosta, mutta emme ole toisillemme armollisia. Mihin silloin perustuu omakaan varmuus siitä, että Jumala antaa anteeksi? Meidän jumalanpalvelustemme synnintunnustus ja synninpäästö saattaa mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Onneksi nykyään on tavallista, että synnintunnustus luetaan yhteen ääneen. Silloin se menee Virsikirjan sivuilta silmien kautta sisään ja tulee omina sanoina suusta ulos, käyden toivottavasti välillä sydämessä asti.

Palasin viime yönä pikaiselta vierailulta Romanian evankelis-luterilaisessa kirkossa. Otin osaa jumalanpalvelukseen, jossa oli totuttuun tapaan synnintunnustus. Mutta se olikin erilainen kuin meillä; ei vain siksi, että se tapahtui unkariksi, vaan koska se oli vuoropuhelua papin ja seurakunnan kanssa. Seurakunnalta kysyttiin, tunnustaako kukin olevansa syntinen, katuuko kukin, antaako kukin toiselle anteeksi ja lupaako kukin elää pyhää ja puhdasta elämää, ja lopuksi, uskooko kukin, että Jumala antaa synnit Jeesuksen Kristuksen tähden anteeksi. Joka kysymykseen seurakunta vastasi yhteen ääneen ”minä tunnustan”, ”minä kadun”, ”minä annan anteeksi”, ”minä lupaan”, ”minä uskon”.

Näiden sanojen jälkeen ainakin tunsi olevansa syntinen ja kovin kehnosti Kristuksen opetuksia seuraava. Tuollaisesta vuoropuhelusta tulee siihen tilaan, jossa voi lausua vain kuten päivän Vanhan testamentin kappaleessa Jesajan kirjasta: ”Me olemme savea, sinä saven valaja, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.” (Jes. 64:7) Ihminen on riippuvainen Jumalan armosta. Hän on Jumalan käsissä kuin halpa-arvoista savea, mutta Jumala voi kimpaleesta muovata jotain tahtomaansa.

Mutta onko vastaavasti Jumala riippuvainen ihmisen armollisuudesta? Antaako hän anteeksi vain armollisille, vaikka eiväthän ihmiset sellaisia osaa olla? Inhimillisestä näkökulmasta herää kysymyksiä: voiko Jumala olla antamatta anteeksi, jos hänen armonsa on mittaamaton? Eikö sellainen olisi vastoin Jumalan rakkaudellista olemusta? Tai voiko Jumala muuttaa mieltänsä sen mukaan, miten ihminen antaa toiselle anteeksi? Onko niin, että Jumala pidättää armahdustaan mutta nähdessään ihmisen antavan anteeksi hänkin katuu äkkipikaista tuomiotaan?

Raamatussa toki on kertomuksia, joissa Jumala muuttaa mieltänsä, hänen sydämensä heltyy ja hän jättääkin tuomitsematta (esim. 1. Aik. 21:15; Aamos 7:1-6; Joona 3:10). Mutta ehkä tällaiset kuvaukset palvelevat ihmisen rajoittuneisuutta. Meidän on vaikea käsittää sitä, että Jumala voi yhtä aikaa olla tuomitseva ja armahtava, tai vaativa ja lahjoittava. Me kykenemme ajattelemaan vain jompaakumpaa ja sitoudumme siihen. Siksi me niin helposti polarisoidumme, puolustamme yhtä näkemystä ja kumoamme toista! Mutta tarkoitus tässä onkin nähdä, että Jumalan sana puhuu meille jatkuvasti molemmilla äänillä, ja vieläpä yhtä aikaa.

Viikko sitten vietettiin meillä kirkkovuodessa Reformaation päivää. Oikeastaan sen aika on lokakuun viimeisenä, tuona alkuperäisenä teesien naulaamisen päivänä, jolloin monet muut luterilaiset kirkot sitä viettävät. Mutta joka tapauksessa: Martti Lutherin syvällisimpiä löytöjä Raamatun äärellä oli tulla ymmärtämään, että Jumalan sana on yhtä aikaa lakia ja evankeliumia. Jumala on pyhä ja vaatii pyhyyttä, mutta samaan aikaan hän on rakastava ja anteeksi antava. Kyse ei ole Jumalan vaihtelevasta mielenlaadusta, vaan molempien yhtäaikaisuudesta. Ihmisen on vaikea pitää tällaisia yhtä aikaa voimassa, mutta Jumalassa ne ovat molemmat. Siksi myös kristillinen elämä on jatkuvaa synnin ja armon jännitettä. Kristukseen uskossa saamme jo olla pyhiä ja vanhurskaita, vaikka omaan itseemme katsoen olemme syntisiä ja jatkuvan parannuksen tarpeessa. Tähän uskoon me liitymme, kun nyt nousemme ja yhdymme uskontunnustukseen.