Saarna Punkalaitumen kirkon 250-vuotismessussa 25.8.2024

Evankeliumi Markus 12:41–44

Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: ”Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.”

 

Rakkaat kristityt, Punkalaitumen kirkon 250-vuotisjuhlia viettävä seurakunta. Tänään on aihetta iloon ja kiitokseen tästä Jumalan huoneesta. Näillä paikoin seisoi tätä edeltänyt Punkalaitumen kirkko, jossa toimitettiin jumalanpalveluksia jo silloin, kun seurakunta 1639 itsenäistyi Huittisista. Viidentoista vuoden kuluttua vietettäneen seurakunnan 400-vuotisjuhlia, kukapa tietää? Kun pari vuotta sitten toimitin täällä piispantarkastusta, tutkittiin liittymistä yhteen naapuriseurakunnan kanssa. Nyt jatketaan itsenäisenä, sillä onhan seurakunta saamassa myös uuden kirkkoherran.

Monille teistä on tämä temppeli tullut rakkaaksi vuosikymmenten matkalla, ja monilla teistä liittyy tähän kirkkoon syviä henkilökohtaisia muistoja. Osa niistä liittyy elämän käännekohtiin, toiset ilon hetkiin ja toiset surun hetkiin, mutta yhtä kaikki ne ovat omia ja lähtemättömästi osa omaa historiaa, niin kuin tämä kirkkokin on paitsi seurakunnan myös kaikkien paikkakuntalaisten oma. Tämä on punkalaitumelaisten kirkko riippumatta siitä, onko tämän kirkon ovea usein aukaissut vai ei. Onhan tämä paitsi vanhin, myös monumentaalinen rakennus, jota ei voi huomaamatta ohittaa. Kirkko on niin tärkeä rakennus Suomen paikkakunnissa, että se on antanut aina nimen ympäristön asutukselle; onhan niistä tullut ”kirkonkyliä”.

Kuka teistä paikalla olevista tietää tulleensa kastetuksi tässä kirkossa? Sen on kenties voinut vanhempiensa kertomuksista tai valokuvista todentaa. Entä kuka on päättänyt rippikoulunsa konfirmaatioon tässä kirkossa? Kuka muistaa tulleensa vihityksi avioliittoon täällä? Sitä en sentään riennä kysymään, kuka uskoo jo tulleensa täällä hautaan siunatuksi! Sellainen kyllä saattaa olla monen täkäläisen tulevaisuutta koskeva toive. Mutta kuinka moni teistä on ollut läsnä jossakin noista edellä mainituista kirkollisista toimituksista, vaikka sellainen ei ole kohdistunut juuri itseen?

Oman seurakunnan kirkko on ”kotikirkko”, joka muistetaan ja johon kaivataan, jos sinne ei syystä tai toisesta pääse. Pari vuotta sitten oli tartuntavaaran vuoksi rajoitettava kirkkoihin pääsyä. Silloin seurakunnat kaikkialla alkoivat striimata palveluksiaan verkkoon. Niiden välityksellä jumalanpalveluksiin osallistuttiin ahkerasti, ja monet päättivät jatkaa striimausta edelleen. Kiinnostavaa oli, että lähetysten seuraajia oli enemmän kuin normaalioloissa kirkon oven avaajia. Jopa toisella puolella maailmaa katsottiin kotiseurakunnan messuja, kurkittiin jopa kaikkiin kirkkoihin, joiden seurakunnissa joskus on asuttu.

Kaikesta tästä huomaa, miten tärkeä ja rakas on oma kirkko. Siksi siitä pidetään myös huolta, sitä varjellaan vahingoilta ja siihen suhtaudutaan kunnioituksella. Vielä enemmän kuin muita komeita rakennuksia, kirkkoa kunnioitetaan sen pyhyyden vuoksi. Kun kirkko vihitään jumalanpalveluskäyttöön, se erotetaan pyhiin tarkoituksiin, Jumalan sanan julistamiseen ja pyhien sakramenttien toimittamiseen. Siksi sitä ei pidä ei käyttää sellaisiin tarkoituksiin, jotka eivät sovi yhteen sen pyhyyden kanssa.

Kirkon pyhyyden voi jopa aistia, kun astuu ovesta sisään. En aivan tiedä, onko se vain tilan suuruus, joka hiljentää, vai tietoisuus siitä, että täällä on sukupolvesta toiseen julistettu Jumalan sanaa ja rukoiltu. Täällä on laulettu ylistystä Jumalalle ja pyydetty Häneltä apua elämän eri tilanteissa. Välillä rukoukset ovat olleet ehkä tuskaisia, välillä eleettömiä. Kun tänne astuu, jollain tasolla ymmärtää astuvansa myös näihin rukouksiin, vaikkei niitä lausuneista ihmisistä ja heidän iloistaan tai hädästään mitään tietäisi. Sydämiä on aukaistu Jumalan eteen tämän kirkon penkeissä ja alttarilla.

Minulla on tapana aina kirkkoon sisään astuessani pysähtyä joko ovella käytävän päässä, tai sisäänkäynnistä riippuen, astua muutama askel paikkaan, josta näkee alttarille, ja tehdä ristinmerkki. Tulen sisään Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Rukoilen Jumalalta siunausta kirkkokäynnilleni. Pyydän että saisin kuulla hänen äänensä, että hän ottaisi minut ja rukoukseni vastaan, että hän tulisi minun luokseni sanassaan ja ehtoollisessaan, ja että niin Pyhä Henki uskoani vahvistaisi. Kun astun kirkkoon, tulen pyhään paikkaan, jossa Jumala minut tuntee ja näkee läpikotaisin, mitä sisimmässäni on. Vaikka siitä eivät muut kirkkovieraat tietäisi mitään, Jumala minut tuntee salattua myöten.

Sellainen tapaus on myös tämän päivän evankeliumissa. Jeesus katselee, kun köyhä leski antaa uhrinsa, kaksi pientä kolikkoa – lesken ropo, sanottiin vanhassa raamatussa. Tuo ”ropo” oli kaikkien pienin raha, jota käytettiin, vain ohut kuparinen lantti. Jerusalemin temppelissä kerrotaan naisten esipihalla olleen kolmetoista erillistä torvea, joista saattoi pudottaa sisään rahansa eri tarkoituksiin. Toisen kertomuksen mukaan siellä oli kammio, jossa oli henkilökuntaa uhrilahjoja vastaanottamassa. Siellä piti itse selittää, mihin uhrinsa antaa, ja sellainen keskustelu olisi kuulunut myös ulkopuolelle. Niin tai näin, Jeesus näkee lesken köyhyyden, ja koska tämä antaa kaksi pikku lanttia, siinä on hänen kaikkensa – olisihan hän voinut vielä pitää toisen itsellään ja silti käydä kelpo uhraajasta. Ydin on se, että köyhä leski laittoi koko elämänsä Jumalan huolenpidon varaan, ja sen Jeesus näki.

Mutta mihin raha meni? On luultavaa, kyse oli temppelin palvelusten ylläpitämisestä. Vähän niin kuin meidän kirkollisveroistamme, joilla esimerkiksi tämän seurakunnan toiminta rahoitetaan ja tämä kirkko kunnossa pidetään. Sellainen katsottiin uhriksi Jumalalle. Todennäköisesti kyse ei ollut avustamiseen kootuista rahoista, ei siis sellaisesta sosiaalisesta palvelusta saati diakoniatyöstä, johon meillä kolehteja kootaan. Toki Jeesus puhuu lähimmäisenrakkaudesta, vähäosaisten auttamisesta, nälkäisten ruokkimisesta, sairaiden parantamisesta ja lyötyjen hoivaamisesta ym., mutta tässä ei ole kyse siitä, mihin rahaa annetaan. Tässä on polttopisteessä sydämen asenne.

Annammeko me ”liiastamme” eli siitä, mitä ilman tulisi itsekin aivan hyvin toimeen, vai siitä, minkä tarvitsisi itsekin tullakseen edes jotenkuten toimeen? Köyhä leski antoi kaikkensa, oman toimeentulonsa. Hän ei ajattele ensisijaisesti omaa etuaan, vaikka oma suu ja kenties lapsetkin olisivat etusijalla. Hän on sydämen asenteen paljastavassa uhraamisessaan esikuva paitsi Jumalan palvelemisessa myös lähimmäisen rakastamisessa jättäessään omat tarpeensa sivuun.

Tutumpaa meille lienee toisenlainen asenne: ”Hoidetaan ensin omat asiat, sitten autetaan muita.” Julkisessa keskustelussa kuulee, että on ensin korjattava omien puutteet, sitten voi katsoa muiden tarpeita. Autetaan ensin oman maan vähäosaisia, sitten vasta köyhempien maiden asukkaita – nimittäin jos rahaa jää, eli jos sitä on jonkun mielestä liikaa. Tai ajatellaan, että työllistetään ensin kaikki oman maan työttömät, sitten vasta otetaan ulkomailta tänne ketään viemään meidän työpaikkoja – tosiasiassahan tarvitaan työvoimaa muualta, kun Suomessa ei kaikkeen löydy tekijöitä.

Köyhä leski antoi kaikkensa, koko elämänsä. Ei kyse ollut rahasta vaan luottamuksesta. Joka luottaa elämänsä Jumalan varaan, saa kokea, että häntä ihmeellisesti kannatellaan. Jumala on luotettava. Tässä kauniissa 250-vuotiaassa kirkossa voidaan myös muistaa Jumalan uskollisuutta. Täällä ovat monet sukupolvet jättäneet elämänsä Jumalan huolenpidon varaan. Mutta he ovat tehneet sen siinä uskossa, että heillä on myös lähimmäisiä. He kuuluvat yhteisöön, jossa ihmiset kannattelevat toinen toisiaan. Seurakunnassa kuulutaan yhteen. Se perustuu yhteiseen uskoon ja yhteisen Jumalan rakkauden jakamiseen samassa pöydässä.

Ennen nykyistä alttaritaulua Kristuksen kirkastumisesta alttarilla tiettävästi oli kaksi kuvaa, Kristus ristillä ja sen alla Ehtoollisen asettaminen. Ne yhdessä ilmaisivat klassista alttaritaulujen aihetta: Kristuksen kuolemallaan meille ansaitsema syntien anteeksiantamus tulee meidän omaksemme hänen uhrinsa muistoateriassa. Pyhä ehtoollinen tekee meistä hänen ruumiinsa jäseniä ja toinen toisemme jäseniä. ”Yhdistä meidät häneen ja toisiimme”, lausutaan tämän alttarin edessä ehtoollisrukouksessa. Sen rukouksen on Jumala kuullut jo satojen vuosien ajan, ja tämän nykyisen alttaritaulun tavoin hän edelleen haluaa täällä ilmaista meille kirkkautensa lupauksena siitä kirkkaudesta, joka meitä hänen luonaan ikuisuudessa odottaa. Tähän uskoon turvautumisen merkkinä nousemme nyt ja yhdymme uskontunnustukseen.