Alustus Ekumeenisen teologian iltapäivässä Helsingissä 12.11.2024

Pari päivää sitten olin kutsuttuna vieraana tuomassa tervehdyksen Suomen Vapaakirkon keskuksessa Teopoliksessa Tampereella. Minut otettiin hyvin huomaavaisesti vastaan. Ennen varsinaisen ohjelman alkua oli tarjolla lounas, ja siihen valmistauduttiin laulamalla ruokalaulu. Sen jälkeen kehotettiin lähtemään noutamaan lounasta ”piispan johdolla”. Siihen minä tokaisin, että Vapaakirkko näyttää olevan kehittymässä episkopaaliseen suuntaan, mikä toki kirvoitti hyväntuulista naurua. Onhan piispuudessa kyse johtamisesta, tosin ehkä enemmän hengellisestä johtamisesta kuin ruokapöytään suunnan näyttämisestä – ellei sitten tarkoiteta Herramme pöytää, jossa sakramentaalisella tavalla jaamme hänen ruumiinsa ja tulemme sen yhdistäminä myös yhdeksi ruumiiksi.

Hengellinen johtaminen on kuitenkin osa kaikkien kirkkojen ja yhteisöjen arkea aivan riippumatta siitä, onko niissä piispoja vai ei. Jonkinlaisia johtamisen ja hallinnon rakenteita on kaikilla, olivat ne sitten henkilöön tai toimielimiin tai molempiin kiinnitettyjä. Näille on oman yhteisön säännöstöllä uskottu valtaa tehdä päätöksiä, osoittaa suuntaa sekä puhua auktorisoidulla äänellä. Johtavilla henkilöillä puolestaan voi olla erilaisia titteleitä, piispan ohella yleinen on luterilaisissa kirkoissa presidentti; vapaissa suunnissa kirkkokunnanjohtaja.

Piispan nimikkeen vierastamisessa lienee eräissä protestanttisissa kirkoissa kyse oman identiteetin vaalinnasta ja erottautumisesta katolisesta kirkosta, mutta tuuli näyttää ainakin osin kääntyneen. Mielenkiintoisella tavalla ovat toisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneiden Afrikan maiden luterilaiset kirkot lähes järjestään omaksuneet piispallisen rakenteen; suurin Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkko Etiopian Mekane Yesus on poikkeus, sillä näet on presidentti. Samalla ovat monet Afrikan helluntailaisperäiset ynnä muut alueella syntyneet kirkot ottaneet käyttöön piispan nimikkeen. Ehkä siinä tuntuu niin katolisen kuin anglikaanisen kirkon vaikutus, samalla kun afrikkalaisessa kulttuurissa muuallakin tuntuu persoonallisen johtajuuden arvostaminen.

Ekumeenisessa liikkeessä yleistyi viime vuosisadan jälkipuoliskolla puhe ”kaitsennasta” eli episkopé-funktiosta, ja sen mukana puhe ”kaitsennan virasta” piispanvirasta puhumisen sijasta, esimerkiksi saksaksi ”Aufsichtsamt”, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti valvojaa. Se toki on yksi piispanviran tehtävistä, valvoa seurakuntia – oikeastaan sitä kreikan episkopos kirjaimellisesti tarkoittaakin – mutta sanaan liittyy hieman byrokraattinen kaiku, mistä ainakin Suomessa nykypäivän piispantarkastuksissa on yritetty siirtyä hengellisen johtamisen suuntaan.

Merkittävänä läpimurtona on pidettävä v. 1982 hyväksyttyä Faith and Order -komission asiakirjaa Kaste, ehtoollinen ja virka eli BEM. Siinä katsottiin, että vaikka Uudesta testamentista ei voi lukea yhtä ainutta valmista virkarakennetta, Pyhä Henki on johdattanut kirkkoa sen historian halki niin, että yleiseksi muodoksi vakiintui piispan, presbyteerin ja diakonin kolmijakoinen malli. Sitä voidaan BEMin mukaan pitää ”sekä etsimämme ykseyden ilmaisijana että keinona sen saavuttamiseksi” (M22). Erilaisten lahjojen joukossa ”kaitsijan virka (episkopé) on välttämätön Kristuksen ruumiin ykseyden ilmaisemiseksi ja turvaamiseksi”. BEM katsoo, että ”jokainen kirkko tarvitsee tätä ykseyden virkaa jossakin muodossa voidakseen olla Jumalan kirkko, Kristuksen yksi ruumis, ja merkkinä kaikkien ykseydestä Jumalan valtakunnassa” (M23).

BEM on vaikuttanut esimerkiksi luterilais-anglikaanisen Porvoon yhteisen julkilausuman syntyyn. Samaan aikaan se on vaikuttanut Luterilaisen maailmanliiton käymien ekumeenisten dialogien kehitykseen, erityisesti neuvotteluihin roomalaiskatolisen kirkon kanssa. Toisaalta taas LML:n jäsenkirkot eivät ole omaksuneet kaikkea sitä, mitä LML:n neuvottelukunnissa on saavutettu. Yksi esimerkki tästä on vuonna 2007 Lundissa hyväksytty julkilausuma The Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church. Sen laatiminen tapahtui käyttämällä hyväksi anglikaanien ja katolilaisten kanssa laadittuja asiakirjoja, jotka ohjasivat mm. ehdottamaan, että kaitsennan virasta käytettäisiin monien eri nimikkeiden sijasta sanaa piispa. Luonnoksessa, joka julkaistiin LML:n yleiskokouksessa 2003, katsottiin, että nimike oli poistunut monin paikoin historiallisista eikä teologisista syistä. Lopullisessa asiakirjassa v. 2007 ei tällaista suositusta enää ollut, vaan katsottiin, että kirkkojen keskinäinen kaitsennan viran tunnustaminen ”niiden erilaisissa nimikkeissä” on erityisen merkittävää tavoiteltaessa näkyvää ykseyttä (2003: 32; 2007: 60)

Samoin luonnos puhui piispan vihkimisestä sanalla consecration, suluissa installation, viittaamalla siihen, että luterilaisessa traditiossa on tavanomaista myös muiden kirkkojen piispojen osallistua kätten päällepanemiseen. Hyväksytty versio muokkasi tätä kohtaa niin, että ensinnäkin toimituksen sanat pantiin toiseen järjestykseen, installation ensin ja sulkuihin consecration, toiseksi sana piispa vaihdettiin ”kaitsennan virkaan” episcopal ministry ja kolmanneksi kätten päällepanijoiden joukkoon muistutettiin monissa kirkoissa kutsuttavan myös pappeja sekä maallikoita (2003: 39; 2007: 59). Tässä tuntunee monien keskieurooppalaisten luterilaisten kirkkojen vaikutus.

Pari viikkoa sitten olin Romanian luterilaisen kirkon juhlasynodissa, jossa muistettiin piispan vihkimistä 20 vuotta aikaisemmin. Olin tuolloin ottanut siihen kirkkomme edustajana osaa, mutta silloin olin pappi enkä piispa. Käytäntönä kuitenkin oli, että kun piispa oli ensin edeltäjänsä vihkimä avustajiensa kätten päällepanemisella, saivat eri kirkkojen edustajat yksi toisensa jälkeen tulla laittamaan kätensä vihityn päälle ja siunaamaan häntä. Kun nyt kävin juhlassa häntä onnittelemassa, piispa piti kiitospuheen, jossa hän kiitteli saaneensa tuolloin tulla osaksi apostolista suksessiota Suomen kirkon kautta. Tämä saattaa kuulostaa veikeältä, mutta on myös päinvastaisia esimerkkejä. Olin kymmenkunta vuotta sitten Saksassa kutsuttuna erään maakirkon piispan vihkimiseen, mutta kun tulin paikalle, riensi vihittävä valittelemaan, että hän ei toiveestaan huolimatta ollutkaan saanut järjestymään minulle mitään roolia itse liturgiaan; kirkon johto oli näet halunnut pitää suomalaisen historiallisen jatkuvuuden poissa piispansa vihkimisestä!

Suomessakin tunnettiin kirkolliskokouksessa epäluuloa Porvoon julkilausumaa v. 1995 käsiteltäessä. Epäiltiin, että anglikaaninen piispuuden korostaminen on luterilaisille vierasta. Kun v. 2001 vielä päätettiin Porvoon toimeenpanemisen merkityksessä luopua kirkkojärjestyksessä siitä, että piispan poissa ollessa voisi pappisvihkimyksen toimittaa tuomiorovasti tai vanhempi pappisasessori, kuultiin ajatuksen olevan luopumista luterilaisesta tunnustuksesta. Vastaavalla tavalla USA luterilaiset ensin hylkäsivät episkopaalisen kirkon kanssa laaditun sopimuksen. Kriitikot perustelivat, että piispan yhteisen vihkimisen ottaminen kirkon ykseyden merkiksi tarkoittaa ehdonvallan asian korottamista kirkolle välttämättömyydeksi.

Vaikka eräät LML:n jäsenkirkot kokevat itselleen vieraaksi puhua piispoista, itse asia eli kaitsennan välttämättömyys kuitenkin tunnustetaan hyvin, samoin kuin tuohon virkaan vihkiminen kätten päällepanemisella ja rukouksella. Jos tuon rukouksen aiheena on Pyhän Hengen lahjan pyytäminen, siinä on minun mielestäni kysymys virkaan vihkimisestä, vaikka toimitusta kutsuttaisiin jollain muulla nimellä.

Virkaan vihkimisen tähden on olennaista nähdä piispanvirka hengellisenä eikä hallinnollisena virkana. Vaikka piispan tehtäviin kuuluu hallintoa, valvontaa ja työyhteisön johtamista, missä kaikessa on paljon hyötyä kokemuksesta ja oppineisuudesta, avainasemassa on kuitenkin viran hengellinen luonne. Kun kouluvierailuilla minulta oppilaat kysyvät, mitä piispa oikein tekee, minä kerron, että tehtävät jakaantuvat kahteen koriin, hengelliseen ja hallinnolliseen – toimitan jumalanpalveluksia, saarnaan, vihin virkaan diakoneja ja pappeja sekä kirkkoja ja hautausmaita, mutta johdan myös hallintoelimiä kuten tuomiokapituli ja olen jäsenenä eri toimielimissä kuten piispainkokous tai kirkolliskokous. Mutta pohjimmiltaan nämäkin hallinnolliset tehtävät ovat osa hengellistä viranhoitoa.

Näyttää siltä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat viimeisten vuosikymmenten aikana siirtäneet huomiotaan juuri tähän suuntaan. Virkaa pidetään enemmän hengellisenä kuin hallinnollisena. Se näkyy esimerkiksi virka-asun käytössä myös silloin, kun istutaan hallinnollisissa kokouksissa. Samoin se näkyy erityisten piispanviran tuntomerkkien käytössä eli hiipan ja sauvan käyttämisessä. Tämän vuosituhannen puolella niihin on alettu suhtautua myönteisemmin kuin vielä 60-70-luvuilla.

Piispan virkaan vihkiminen korostaa viran hengellistä ja karismaattista luonnetta. Se painottaa virkaa Pyhän Hengen lahjana, mutta ei irrallaan kirkon kokonaisuudesta, muista virkaan vihityistä ja kaikista kastetuista. Monet kirkon viran teologiaa käsittelevät ekumeeniset asiakirjat tähdentävät yhdessä sitä, että vihitty virka kuuluu kaikkien kastettujen yhteisön sisäpuolelle sitä palvelemaan. Lähtökohtana on, että Jumala on antanut erilaisia lahjoja, ja virka on yksi niistä.

Apostoli Paavali kirjoittaa 1.Korinttilaiskirjeessä kirkosta Kristuksen ruumiina, jossa on monenlaisia jäseniä. Nämä jäsenet ovat saaneet erilaisia lahjoja, ja niiden joukossa on yhtenä karismana johtaminen (12:28). Siitä käytetään kreikan sanaa kybernesis, joka tarkoittaa kirjaimellisesti laivan peränpitäjänä toimimista. Siitä tulevat latinan gubernation kautta meille esim. englannin sana governance, hallinto, tai suomessakin käytetty kuvernööri, hallitsija. Viime vuosisadalla syntyi erityinen tieteenala kybernetiikka, joka tutkii monimutkaisten prosessien hallintaa ja johtamista, eritoten kommunikaation tai tietojenkäsittelyn alalla – siis sellaisissa ohjelmissa ja laitteissa, joissa tapahtuu takaisinkytkentää, annettujen komentojen palautumista, kaksisuuntaista ohjaamisen muokkaamista. Esimerkiksi tekoäly on kybernetiikan tuote.

Kirkossa tällä tavalla ymmärretty kybernesis tarkoittaa hengellistä johtamista, apostoli Paavalin pohjalta siis karismoiden koordinointia. Se merkitsee ihmisten kohtaamista ja heidän lahjojensa tunnistamista ja niiden vahvistamista ja ohjaamista, kirkon rakentamista, oikeita ihmisiä oikeille paikoille kutsumista, heidän valtuuttamistaan ja rohkaisemistaan. Piispanvirkaa kutsutaankin Porvoon yhteisessä julkilausumassa koordinaation viraksi, suomennoksessa ”yhteensovittajan viraksi” (42). Sellaista tarvitaan erityisesti silloin, kun kristityt ovat kovin eri mieltä tärkeiksi katsotuista asioista ja käyttävät niissä sinänsä ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä, mutta keskenään vaikeasti yhteen sovitettavia perusteluja.

Luterilaisten tunnustuskirjojen ensimmäisen osan eli Augsburgin tunnustuksen mukaan piispoilla on auktoriteetti virkansa vuoksi, mutta ei maallisissa asioissa. ”Meikäläisten mielipide on, että avainten valta eli piispojen valta merkitsee evankeliumin mukaisesti valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit.” (CA XXVIII)

Luterilaisten reformaattoreiden tarkoituksena oli säilyttää kirkossa piispan virka ja sen tehtävät. Valitettavasti reformaation kotimaassa se ei onnistunut, siellä ylin valta siirtyi kunkin ruhtinaskunnan prinssille. Maallinen esivalta uskoi kuitenkin kirkollisen hengellisen johdon papeille, ylisuperintendenteille. Saksan luterilaiset kirkot saivat piispanviran takaisin vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun keisarikunta ja koko ruhtinasvalta sen mukana hävisi. Mutta piispanvirka tuli takaisin tilanteessa, jossa jo rakennettiin demokraattisia hallintomalleja, joskin kohta diktatuuriin ajautumalla. Piispoista kuitenkin tuli osa kirkollista hallintoa yhdessä jäsenkunnan kanssa.

Tämän päivän Saksan evankelisessa kirkossa painotetaan yhteistä kaitsentaa, joka jakautuu piispan ja erilaisten synodaalisten rakenteiden kesken. Tämä lienee tavallista keskieurooppalaisessa protestantismissa; se tulee ilmi esim. Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisön v. 2013 hyväksymässä asiakirjassa Amt, Ordination, Episkopé. Meillä pohjoismaisessa luterilaisuudessa ehkä puhutaan enemmän piispan henkilökohtaisesta tehtävästä, mikä perustunee myös siihen, että piispa vihitään pysyvästi virkaansa eikä ainoastaan aseteta siihen määräajaksi. Vihkiminen ja Pyhän Hengen lahjan rukoileminen korostaa viran karismaattista ja henkilökohtaista luonnetta.

Kirkon vihityllä viralla on erityinen auktoriteetti, jota harjoitetaan yhdessä toisten vihittyjen sekä koko Jumalan kansan kanssa. Tästä vallitsee laaja ekumeeninen konsensus, jonka taustalla on Faith & Order -komission v. 1927 Lausannen kokous. Sen mukaan tulevaisuuden kirkossa on säilytettävä niin piispallisen, presbyteerisen kuin kongregationaalisen hallintojärjestelmän ainekset. Nykyisen yhteisymmärryksen mukaan piispan virkaa hoidetaan tämän mukaisesti kolmella tasolla, nimittäin persoonallisesti, kollegiaalisesti ja yhteisöllisesti, eli piispalla on henkilökohtainen vastuu virassaan, mutta hänen tulee toimia yhdessä toisten virkaan vihittyjen kanssa, niin pappien kuin piispojen, ja yhdessä koko Jumalan kansan kanssa. Siksi meillä ovat virkaan vihittyjen pappeus ja yhteinen pappeus yhdessä kaikilla tasoilla kirkkoneuvostosta kirkolliskokoukseen.

”Persoonallisesti, kollegiaalisesti ja yhteisöllisesti” on lause, joka teki Lausannen Faith and Order -kokouksen jälkeen matkaa BEMiin (M26), ja siitä se on lainattu myös dokumenttiin Kirkko: yhteistä näkyä kohti (52). BEM vaikutti Porvoon yhteisen julkilausuman käsitykseen piispanvirasta ja sen tehtävistä (44), ja samassa muodossa lause tuli myös v. 2017 suomalaiseen luterilais-katoliseen asiakirjaan Kasvavaa yhteyttä (232). Vallitsee siis laaja ekumeeninen yksimielisyys siitä, mikä on piispan paikka ja vastuu kokonaiskirkossa. Piispoilla on hengellisessä kaitsentatehtävässään omalla alueellaan erityinen vastuu kirkon ykseydestä, jatkuvuudesta ja lähetystehtävästä (Porvoo 43, Kasvavaa yhteyttä 238). Todettakoon, että aivan viime vuosina on katolinen kirkko paavi Franciscuksen aloitteesta keskittynyt synodaalisuuden vahvistamiseen: kyseessä on hanke, jolla hiippakunnat on haastettu kutsumaan seurakuntalaiset vastuuseen koko kirkon missionaarisesta tehtävästä. Viime ja tänä syksynä on Roomassa kokoontunut paavin johdolla synodi, johon ensimmäistä kertaa oli kutsuttuna muitakin kuin piispoja, myös naisia.

Piispan auktoriteetti perustuu Kristuksen auktoriteettiin. Se oli muuta kuin ihmisten oppineisuuteen tai arvostukseen perustuva vaikutusvalta: ”Hän opetti niin kuin se, jolle on annettu valta, ei niin kuin lainopettajat.” (Matt 7:29) Kristuksella on valta, Uuden testamentin kreikassa eksousia, jonka Jumala on hänelle antanut ihmisten pelastuksen tähden: ”Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut.” (Joh 17:2)

Kristuksen valta perustuu hänen asemaansa Jumalan Poikana sekä hänen saamaansa tehtävään. Tämä on perustavaa myös kirkon tehtävälle: sillä vallalla, joka Pojalle on annettu, Poika myös lähettää kirkon, ja samassa tehtävässä hän antaa sille ihmisten pelastuksen tähden vallan julistaa pelastavaa evankeliumia. ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” (Matt. 28:18-19)

Kirkossa harjoitettu auktoriteetti on tätä Kristuksen auktoriteettia. Se palvelee evankeliumin julistamista ihmisten pelastukseksi. Se on elävää Kristuksen antamassa tehtävässä ja valtuutuksessa toimimista. Sen harjoittamisen tulee perustua Kristuksen sanoihin, ja siksi Pyhää Raamattua tulee pitää auktoriteetin perimmäisenä lähteenä, erityisesti sen todistusta Kristuksesta. Mutta koska kyseessä on elävä Kristuksen tehtävässä toimiminen, tämä ei merkitse pelkkää kirjoitusten toistamista. Perimmäisenä auktoriteettina niitä voidaan käyttää vain osana elävää prosessia.

Koska Raamatun käyttäminen auktoriteettina on sidottu sen Kristus-todistukseen, se on myös osa kirkon jatkuvaa lähetystehtävää. Tunnustuskirjojen viimeisen osan, Yksimielisyyden ohjeen mukaan Raamattu on ”ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava”. Tässä on jo kaksi teonsanaa, jotka edellyttävät subjektia ja kohdistuvat johonkin objektiin. Kyseessä on julistuksen ja opetuksen elävä prosessi, ei itsessään lepäävä auktorisoitu sana.

Raamattu on lähde auktoriteettia harjoitettaessa. Tarvitaan joku, joka sen mitalla koettelee. Augsburgin tunnustuksen mukaan kirkon ykseyden edellytyksenä on ”yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta”. Evankeliumin oppi (doctrina evangelii) edellyttää opettajaa (doctor), siis auktorisoitua henkilöä. Tarvitaan Raamatun tutkimista, jotta evankeliumin oppi sieltä tunnetaan, ja tuon opin elävää julistusta. Evankeliumia julistava pappi edustaa Kristuksen persoonaa: ”Kun he saarnaavat Kristuksen sanaa ja toimittavat sakramentteja, he tekevät sen Kristuksen puolesta ja hänen sijassaan.” (AC VII/VIII, 28) Niin piispalla kuin papilla on Kristuksen auktoriteetti, mutta vain, kun hän saarnaa oikeaa Kristuksen sanaa tai toimittaa Kristuksen asettamia sakramentteja.