Avauspuhe synodaalikokouksessa Hämeenlinnassa 27.9.2022

Rakkaat ystävät, sisaret ja veljet, työtoverit Kristuksessa, diakonian virkaan ja pappisvirkaan kutsutut. Tervetuloa Tampereen hiippakunnan synodaalikokoukseen pohtimaan niin teologiaa kuin käytännön seurakuntatyötä. Tervetuloa etsimään yhteistä pelastuksen tietä.

Let me also wish warmly welcome our international guests from our partner dioceses Manchester in the UK and Strängnäs in Sweden.

Pelastus valittiin kaikkien hiippakuntien yhteiseksi teemaksi. Siihen liittyy monia kysymyksiä ja näkökulmia. Mistä tulisi pelastua ja mihin? Kuka voi pelastua ja miten? Koskeeko pelastus enemmän kuin sielua, koskeeko se ruumista, entä maailmaa?

Pelastus on meille tuttu sana kirkollisessa kielenkäytössä. Se on tuttu sana myös arkisessa puheessa. Mutta siinä se usein ymmärretään lyhyessä hetkessä tapahtuvaksi ja täpäräksi. Pelastutaan jostain vaarasta. Näin oli asian laita monissa henkilökohtaisissa kokemuksissa, joita keväällä pyysimme kertomaan. Pelastuksen kokemus oli usein yhtä kuin selviäminen jostain uhkaavasta tilanteesta, jopa hengenvaarasta.

Toimintaelokuvissa toistuu tietynlainen kohtaus. Tarinan sankari ja hänen viehättävä kumppaninsa, jonka kanssa hänellä on näennäisestä riitelystä huolimatta romanttinen suhde, ovat joutuneet hankalaan tilanteeseen. He ovat kuolemanvaarassa, josta heillä ei inhimillisesti katsoen ole mahdollisuutta selvitä.

He ovat esimerkiksi kiemurtelevaa vuoristotietä alaspäin laskeutuvassa autossa. Kohta käy ilmi, että jarrut eivät toimi. Poljin menee pohjaan, mutta vauhti vain kiihtyy. Sitten huomataan, että jutun konnat ovat peukaloineet myös ohjausta. Ratti pyörii tyhjää. Auto kiitää kohti mutkaa ja mutkan takana odottavaa jyrkännettä. Vauhti ei ole pysäytettävissä eikä kurvi väistettävissä. Mitään ei ole tehtävissä, edessä on varma syöksy alas kuolemaan. Mutta viime hetkellä sankari ja hänen viehättävä kumppaninsa onnistuvat hyppäämään auton ovista ulos. He kierähtävät vähän tomuisessa maassa, mutta auto syöksyy alas jyrkännettä rämisten ja ryskyen, kunnes räjähtää valtavaksi tulipalloksi. Sankaripari katsoo näkyä ja luo silmäyksen toisiinsa. Selvittiinpä!

Voiko tällainen kohtaus kuvata myös kristillistä käsitystä pelastuksesta? Tavoittaako tällainen pelastus sen, mitä evankeliumeissa tai apostolien kirjeissä tahdotaan pelastumisella sanoa? Vai onko se liian kapea vertauskuvaksi?

Uudessa testamentissa on kohtia, joissa kreikan sooteeria eli pelastus tarkoittaa akuutista hädästä selviämistä, esimerkiksi Apostolien tekojen 27. luvussa, jossa Paavali ja hänen matkakumppaninsa pelastuvat merihädästä. Ja on kohtia, joissa samaan juureen perustuva verbi soozoo tarkoittaa parantamista sairaudesta, mutta samalla myös pelastamista.

Yleensä nämä sanat kohdistuvat laajempaan pelastumiseen kuin äkillisestä vaarasta selviämiseen tai paranemiseen. Jeesus saattaa evankeliumeissa parantaa sairaan ja sanoa hänelle ”uskosi on sinut pelastanut” (Luuk. 17:19). Hän antaa syntejä anteeksi ja parantaa samoilla kreikan sanoilla, jotka voidaan kääntää joko parantumiseksi tai pelastumiseksi (Matt. 9:22, Luuk. 7:50). Kyseessä on koko persoonaa koskettava muutos, ei yksinomaan sairaudesta pääseminen. Parantuminen ulottuu fyysistä hyvinvointia syvemmälle, ja toisinpäin: pelastuksella on myös sielua laajempi ruumiillinen ulottuvuus.

Jeesuksen omassa toiminnassa nämä puolet yhdistyivät. Mitä siis merkitsee, kun hän on Vapahtaja tai Pelastaja? Hän on Jumalan valtakunnan tulemisen kuuluttaja, ja hän tuo valtakunnan jo ihmisten luo. Mitä merkitsee olla hänen työtoveruuteensa kutsuttu?

Pelastus ei koske vain ihmisen sielua vaan ottaa hänet kokonaan huomioon. Se ei ole vain äkillisestä vaarasta täpärästi selviämistä vaan kattaa pitkäkestoisesti ja kokonaisvaltaisesti ihmisen elämän. Se on jo nyt uskossa tapahtunut, mutta toisaalta sitä vasta odotetaan. Pelastus on jotain, jonka esimakua koetaan tässä elämässä, mutta samalla siihen vasta valmistaudutaan ikuisen pelastuksen merkityksessä. Ja jos sellaista on mahdollista kokea jo tässä elämässä, sillä on myös ajallista ja käytännöllistä vaikutusta.

Voiko kristillistä pelastusta verrata jyrkänteeltä syöksyvästä autosta täpärästi pois hyppäämiseen? Vain rajoitetussa mielessä, nimittäin siinä, että vaara on todellinen ja inhimilliset mahdollisuudet mitättömät. Tarvitaan Jumala, joka pelastaa.

Kristillinen pelastus toteutuu suhteessa toisiin ihmisiin. Ei ainoastaan lähimpään kumppaniin (johon on ehkä romanttinen suhde). Pelastus ei koske vain yksilöä vaan on yhteisöllinen. Se on Uudessa testamentissa saavutettavissa osana Kristuksen omien joukkoa, seurakuntaa. Samalla suhteessa Jumalaan on kuitenkin kyse aina yhden ihmisen oman elämän vuoropuhelusta Jumalan kanssa. Se puolestaan on tilanteen ja kontekstin mukaan aina erilaista kuin toisilla, koska olemme kukin yksilöitä.

Kristillistä pelastusta odotettaessa ei ympäröivään maailmaan voi suhtautua kuten jyrkänteeltä syöksyvään autoon, josta pitää pelastautua pois. Meidän maailmamme, tämä rakas maapallomme on ainut avaruuslaivamme, jolla pitäisi myös tulevaisuudessa kyetä elämään. Sitä ei ole tarkoitus hylätä. Sen rikasta elämää ei pidä tuhota ihmisen ahneudella ja riistolla. Myös sille on Jumala antanut lupauksia.

Hyvät työtoverit. Me pelastumme Jumalan armosta. Pelastavan armon palveluksessa meillä on paljon tehtävissä niin ihmisten kuin kirkkomme ja yhteiskuntamme hyväksi. Siunatkoon hän meidän kokouksemme.