Pappi johtaa palvontaa

Nuorena miehenä sain ajokortin. Tuolloin 1970-luvulla Tampereen keskustassa oli vain vähän liikennevaloja, mutta paljon tasa-arvoisia risteyksiä. Piti katsoa tarkkaan, milloin olisi oma vuoro, varsinkin Hämeenkadulla. Mutta ruuhka-aikoina sen vilkkaimmissa risteyksissä oli liikennepoliisi ohjaamassa. Vuoroja näytettiin rautatieaseman edessä sekä Koskipuistossa ja Raatihuoneen kulmalla. Oli turvallista, kun oppi noudattamaan käsimerkkejä.

Me olemme kuitenkin pappeja emmekä poliiseja. Papin tehtävä on johtaa pyhää palvontaa eikä toimia liikenteenohjaajana. Sellainen vain muokkaa jumalanpalvelusta oikeaksi käyttäytymiseksi.

Viime marraskuussa Kirkon tutkimus- ja koulutusyksiköstä eläkkeelle jäänyt jumalanpalveluselämän kouluttaja Juhani Holma julkaisi läksiäisikseen Kouluttajan testamentin (30.11.2022):

”Kokemukseni mukaan meidän jumalanpalveluksissamme vallitsee jossain määrin 1800-luvun kulttuuri-ilmastosta perittyä puolisotilaallista käyttäytymismallia, joka aiheuttaa suorituspaineita niin kirkon työntekijöissä kuin seurakuntalaisissakin. Messu ei ole suoritus. Se on olemista. Se on parhaimmillaan olemista ja ihmettelyä Jumalan läsnäolossa, mahdollisimman vapautuneesti, yhdessä toisten kanssa.”

”Pyhyyden kokemisen sijaan ilmenee mieluummin […] pelonsekaista puolisotilaallisuutta. Se näkyy mm. pyrkimyksenä nousta ja istuutua mahdollisimman yhtä aikaa. Sellaistako Jumala odottaa? Sellaisia sulkeisiako me kirkossa kävijät tarvitsemme?”

Holma arvelee, että tähän ovat meillä vaikuttaneet niin valistus, pietismi kuin rationalismi. Minä väitän, että sitä pitää yllä myös meidän pappien vilpitön halu auttaa ihmisiä kokemaan, että he toimivat oikein. Niinpä moni pappi toimii liikennepoliisina ja viittilöi seurakuntaa ylös ja alas. Viikosta toiseen ja pyhästä toiseen hän ystävällisesti ohjaa vakikävijöitä ikään kuin nämä olisivat vaarassa tehdä jotain väärää.

Käsimerkit taisivat yleistyä osana jumalanpalvelusuudistusta viime vuosituhannen vaihteessa. Haluttiin auttaa seurakuntalaisia kokemaan osallisuutta. Mutta päädyttiin luomaan omaa liikenteenohjausliturgiaa. Kun pappi ja seurakunta kerran oppivat nämä käsimerkit, niistä ei enää hennota luopua. Kumpikin on jäänyt niihin kiinni. Pappi ei osaa johtaa ehtoollisrukousta ilman seurakunnalle viittilöimistä eikä seurakunta uskalla liikahtaa ennen kuin pappi antaa sille merkin.

Korona-aika pahensi pappien poliisiviettiä. Piti antaa ohjeita, miten tullaan ehtoolliselle, mitä käytävää kuljetaan, missä desinfioidaan kädet, mistä otetaan pikari jne. Hyviä ohjeita, mutta joka pyhä toistettuina aivan turhaa näennäisliturgiaa. Samoin sen kertaaminen, että ”tarjolla on myös gluteeniton ja alkoholiton vaihtoehto”. Kaikki vain sitä varten, että ihmiset kokisivat osaavansa käyttäytyä.

Hyväntahtoiset selitykset päätyvät osaksi liturgiaa ja muuttuvat lopulta tyhjiksi täytesanoiksi. Kun nuorena pappina pidin rippileirejä, joku neuvoi, että jumalanpalveluksen esirukouksen merkitystä voi hyvin havainnollistaa leiriläisille kertomalla, että siinä rukoillaan yhteisten asioiden puolesta. Mutta tapa on levinnyt leireiltä kaupunkiin. Nyt moni pappi ja maallikko hänestä mallia ottaen ei osaa esirukousta aloittaa sanomalla yksinkertaisesti ”rukoilkaamme” vaan hänen täytyy lisätä ”yhteisten asioiden puolesta”.

Aikoinaan, kun pappi piti hartautta esim. koulussa tai jossain muussa tilaisuudessa, hän päätti puheensa kehotukseen: ”Hiljennymme rukoukseen.” Tämä lienee viimeisin liturginen täytesana, joka näyttää yleistyneen. Osa papeista kokee, ettei voi edes jumalanpalveluksessa aloittaa rukousta, ellei pyydä seurakuntalaisia hiljentymään. Kuitenkin koko jumalanpalvelus on ”hiljentymistä” eli sydämen keskittymistä Jumalaan ja hänen puheensa kuunteluun.

Jumalanpalveluksiamme vaivaa pappien pyrkimys tehdä niistä jotain muuta kuin pyhää palvontaa. Sellaista pidetään kaavamaisena, kömpelönä ja pompöösinä patsasteluna. Hyväntahtoisesti halutaan pyhyyden kanssa samaan aikaan lisätä mieluisia kokemuksia, kivojen ihmisten tapaamisia, kiinnostavien puheiden kuulemisia, taiteellisia elämyksiä – kaikki hyvää ja kannatettavaa, aivan oikein! Mutta nämä laitetaan kilpailemaan väärän vastustajan kanssa. Torjutaan kankeaa kaavamaisuutta mutta päädytään luomaan sitä lisää. Pikemminkin pitäisi nähdä, että jumalanpalvelus on iloa ja valoa, se on täynnä Jumalan Pyhän Hengen luomaa vapautta, se on Kristuksen läsnäoloa elävässä sanassa ja ehtoollisen sakramentissa.

Jumalanpalveluksella on yhteys siihen, mitä tapahtuu taivaassa. Siitä katkelma Heprealaiskirjeestä:

”Tulemme nyt asian ytimeen: Meillä on ylipappi, joka on asettunut taivaissa istuimelleen Majesteetin valtaistuimen oikealle puolelle. Hän toimittaa palvelusta taivaan pyhäkössä, todellisessa pyhäkköteltassa, jota ei ole pystyttänyt ihminen vaan Herra itse. Jokaisen ylipapin virkaan kuuluu tuoda lahjoja ja uhreja Jumalalle, ja siksi myös meidän ylipapillamme tulee olla tuotavana uhrinsa. Jos hän olisi maan päällä, hän ei olisi edes pappi, koska täällä ovat jo ne, jotka tuovat lain määräämät uhrilahjat. Heidän palveluksensa on kuitenkin vain taivaallisen palveluksen kuva ja varjo. Sanottiinhan Moosekselle, kun hänen oli määrä valmistaa teltta: ’Pidä huoli siitä, että teet kaiken sen esikuvan mukaan, jonka sait nähdä vuorella.’” (Hepr. 8:1-5)

Meidän maanpäällinen jumalanpalveluksemme on taivaallisen jumalanpalveluksen kuva. Kristus itse toimittaa palvelusta taivaallisessa pyhäkössä. Hän on paitsi ylipappi (αρχιερευς), myös liturgi (λειτουργος). Nuo molemmat sanat esiintyvät tässä kappaleessa. Taivaallinen liturgia on jatkuvasti menossa.

Myös Johanneksen ilmestyksessä viitataan taivaalliseen liturgiaan (Ilm. 4-5). Johanneksen hurmoksessa näkemä ja tekstissään kuvaama taivaallinen palvelus todistaa varhaisten kristittyjen jumalanpalveluksesta ja sen meille yhä tutuista alkuperäisistä osista, kuten Pyhä-hymni ja Jumalan Karitsalle osoitettu palvonta. Mutta samalla se on uskomme mukainen kuvaus taivaallisesta jumalanpalveluksesta, jota Kristus toimittaa ja jota maanpäällinen palvelus kuvaa. Sitä myös meidän liturgiamme heijastaa, tosin se on siihen verrattuna vain ”kuva ja varjo” – mutta kuitenkin sen todellinen kuva.

Mooses sai Jumalalta käskyn tehdä pyhäkköteltta. Hänen annettiin ”nähdä” taivaallinen pyhäkkö, ja sen mukaisena hänen tuli tehdä maallinen, mukana kuljetettava telttapyhäkkö (2. Moos. 25: 8-9, 40). Edelleen Salomo sai telttapyhäkköön perustuvat, mutta Jumalan Hengen Daavidille antamat ohjeet rakentaa Jerusalemiin temppeli (1. Aik. 28: 11-19). Ensimmäiset kristityt kokoontuivat temppelissä ja synagogissa. Temppelin hävittämisen jälkeen vasta seuraavilla vuosisadoilla rakennetut kristittyjen kirkot ovat alusta lähtien kantaneet näiden esikuvien piirteitä niin rakennuksina kuin sisältönsä puolesta jumalanpalveluksissaan.

Ehtoollisen viettäminen on osallistumista Kristuksen taivaalliseen liturgiaan. Messun tehtävä on heijastaa taivaallista jumalanpalvelusta, vieläpä ottaa siihen osaa niin, että tuo taivaallinen jumalanpalvelus on läsnä täällä, meidän kirkkomme alttarilla.

(Tämän jälkeen käyn lyhyesti alttarilla läpi ehtoollisen toimittamiseen liittyviä seikkoja.)