Palaminen kuluttaa ja valvominen väsyttää

Evankeliumi Matteus 25:1–13

Jeesus puhui tämän vertauksen:

”Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen. Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian. Kun sulhanen viipyi, heitä kaikkia alkoi väsyttää ja he nukahtivat. Mutta keskellä yötä kuului huuto: ’Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan!’ Silloin kaikki morsiusneidot heräsivät ja panivat lamppunsa kuntoon. Tyhmät sanoivat viisaille: ’Antakaa meille vähän öljyä, meidän lamppumme sammuvat.’ Mutta viisaat vastasivat: ’Emme me voi, ei se riitä meille kaikille. Menkää ostamaan kauppiailta.’ Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin. Jonkin ajan kuluttua toisetkin saapuivat sinne ja huusivat: ’Herra, Herra, avaa meille!’ Mutta hän vastasi: ’Totisesti, minä en tunne teitä.’ Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.”

Rakkaat kuulijat, uusien diakonien ja pappien vihkimessuun kokoontuneet kristityt. Tällaisena juhlapäivänä voi tuntua töksäyttävältä lukea evankeliumi, joka ei pääty hyvin. Siinähän hyvin alkanut sulhasen odottaminen menee pieleen ja puolet niistä, jotka olivat hyvin aloittaneet hääjuhliin valmistautumisen ja palavin valoin lähteneet tienvarteen vastaanottamaan hääkulkuetta, eivät päässeetkään lopulta sinne, minne olivat pyrkineet.

Kun nuorena pappina aloitin virassa 37 vuotta sitten, ostin ensimmäisen autoni. Se oli pieni ja käytettynä kohtuuhintainen Ford Fiesta. Näppärä peli, mutta siinä oli valitettavan epätarkka polttoaineen mittari. Kun viisari lähestyi alarajaa, en alkuun osannut arvioida, miten pitkälle vielä pääsisi. Neula ei ehtinyt kunnolla punaiselle, kun kone jo sammui. Oppirahat oli maksettava, kun auto muutaman kerran jätti tielle. Ymmärsin hankkia varakanisterin, jossa kuljetin aina viisi litraa bensaa takakontissa. Mutta oli takaiskuista sen verran hyötyä, että sain pappina puheenaiheen!

Miten tärkeää onkaan pitää huolta, että jaksaa perille asti. Nimittäin kirkon työ käy voimille sekä henkisesti että ruumiillisesti. Se on työtä siinä missä mikä tahansa muukin työ, ei vain juttujen kertomista ja juhlakahvien juomista, vaikka tämä puoli saattaa useammin ihmisten silmiin osua. Te neljä diakoniksi vihittävää ja viisi papiksi vihittävää tiedätte tämän jo omasta kokemuksestanne. Kukin teistä on jo hankkinut työkokemusta, kuka lyhyemmin ja kuka pidemmin, mutta joka tapauksessa senkaltaisista tehtävistä, joita tulette myös virkaan vihittyinä tekemään. Tiedätte, millaista valmistautumista ja millaista oman itsenne likoon laittamista tulevat tehtävänne vaatimaan. Ajan kanssa kaikessa tietysti rutinoituu ja osaamisessa kehittyy. Myös diakonin ja papin työssä varmuus sekä levollisuus vahvistuvat sitä mukaa, kun omaan virkaan kasvaa sisälle. Uusi virkaidentiteetti alkaa kannatella.

Mutta riskinä on myös, että oma tunnollisuus vie ihmisen uupumukseen asti. Sellainen ei ole tavoiteltavaa vaan päinvastoin vältettävää. Moni hyvä työntekijä on aloittanut innokkaasti ja antaumuksella, mutta väsynyt, kyllästynyt, turhautunut tai pettynyt ja menettänyt työilonsa ja sen jälkeen voimansa ja terveydentilansa. Toipuminen on saattanut venyä hyvin pitkäksi tai voinut johtaa jopa uranvaihtoon. Sitä ei ollut ennalta suunniteltu eikä nähty. Kukapa ei haluaisi olla hyvä ja luotettava työntekijä! Kukapa ei haluaisi kokea onnistumista siinä, että saa palvella ihmisiä Jumalan sanalla ja Jumalan rakkaudella!  Sellainen antaa tyydytyksen tunnetta ja vahvistaa kokemusta siitä, että on oikealla alalla.

Mutta kääntöpuolena on, että jää jatkuvasti kiinni onnistumisen tuottamien kehujen toiveeseen ja itsensä ylittämisen tarpeeseen ja erityisen hyödylliseksi kokemisen kaipuuseen. Lopulta mikään arkinen ei tunnu miltään vaan muuttuu puisevaksi puurtamiseksi. Työstä katoaa tuoreus ja työntekijästä hyväntuulisuus ja sen myötä myös kyky olla luontevassa kontaktissa ja ihmisille merkityksellisessä vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Vaikka seurakunnan työntekijä on myös viranhaltija ja hänen on osoittauduttava virassaan luotettavaksi ja ammatilliseksi, muuttuminen pikkuhiljaa ”virkamiesmäiseksi”, sitaateissa sanottuna, ei ole mikään varsinainen ihanne.

Nuorena jossain keskustelussa puhuin isälleni, että minusta voi tulla seurakunnan työntekijä. Sähköteknikoksi viisikymmentäluvulla valmistunut isäni kertoi silloin, että hän oli joskus pohtinut, olisiko hakeutunut ammattikoulun opettajaksi, kuten jotkut samaan aikaan opiskelleet. Mutta sanojensa mukaan hän oli arvellut, että siinä hommassa ”joutuu purkamaan akkua, joka on ladattu vain kerran”. Se oli teknikon kielellä sanottu, että jatkuva vuorovaikutus toisten ihmisten palvelemiseksi ottaa voimille.

Voiko ihmisen akkua ladata? Voiko polttoainetta ottaa mukaan varakanisterissa? Voiko ihmisen voimia ylipäätään täydentää niiden väistämättä vähetessä? Kaikki palaminen kuluttaa ja kaikki valvominen väsyttää. Se kävi hyvin ilmi Jeesuksen kertomuksen morsiusneidoille. Kaikilla kymmenellä tytöllä oli mukana palava lamppu, tai paremminkin soihtu, joka oli käytännössä keppiin käärittyjä ja öljyyn kastettuja riepuja. Sellaisella saattoi hyvin valaista pimeää ja ottaa sulhasen juhlava seurue komeasti vastaan. Mutta odotus venyi pitkäksi, kaikkia alkoi nukuttaa ja öljykin paloi soihduista loppuun. Vain puolet odottajista sai sulhasen tulon lähestyessä valonsa uudelleen palamaan, heillä kun oli myös vara-astia öljyä mukanaan.

Vertauksen morsiusneidot odottivat innokkaasti, mutta eivät yksikään arvanneet, miten pitkäksi odotus venyisi. Kaikki väsyivät, kaikkien soihdusta liekki katosi ja alkuun niin kirkkaasta roihusta oli jäljellä vain karrelle palanut, kytevä ja savuttava jäännös. Miten inhimillistä myös kirkon työssä aloittavan näkökulmasta! Ei täälläkään ole väsymättömiä teräsmiehiä tai -naisia.

Mutta ihmisen akkua voi ladata ja sielun tankkia voi täyttää. Siihen ovat välineinä hengellisen elämän neljä peruspilaria, Jumalan sana, rukous, ehtoollisen sakramentti sekä toisten kristittyjen yhteys. Nämä kaikki toteutuvat jokaviikkoisessa jumalanpalveluksessa. Säännöllinen messuun osallistuminen on kristityn elämäntapa. Työssä jaksamiseen vaikuttavat myös muut, tavanomaiset ja luonnolliset keinot: lepo, nukkuminen, ulkoilu, terveellinen syöminen, harrastaminen, lukeminen, käsillään työn tekeminen jne.

Tämän vertauksen tähtäyspisteenä ei ole se, että vain puolet mihinkään ryhtyviä ovat ymmärtäväisiä, jaksavia ja onnistuvia. Keskuksena on Jumalan valtakunnan odottaminen ja siihen valmistautuminen. Sitä kuulutti jo Jeesus kiertäessään kylästä kylään, ja sen koittamista hän lähetti omat opetuslapsensa julistamaan. Sitä Jeesus opetti rukoilemaan, ja rukousta on päivittäin toistettu parin vuosituhannen ajan: ”Tulkoon sinun valtakuntasi.” Mutta vielä ei ole sulhanen saapunut eikä hääjuhla alkanut.

Jeesus valmistaa omiaan pitkään odottamiseen ja siitä huolimatta uskolliseen työn tekemiseen valtakunnan hyväksi. Hän kehottaa omiaan varautumaan siihen, että tässä menee aikaa, mutta teidän tehtävänne pysyy silti samana: valvokaa, rukoilkaa, toimikaa Jumalan valtakunnan hyväksi sanoin ja teoin. Kuuluttakaa evankeliumia Jumalan rakkaudesta ja syntien anteeksi antamisesta. Osoittakaa todeksi, että pahan valta väistyy, että kahleisiinsa vangitut saavat vapauden, köyhät löytävät toivon, sairaat paranevat. Tuokaa Jumalan valtakunta ihmisten kokemusmaailmaan viettämällä aikaa heidän luonaan, heidän kanssaan tasaveroisina samassa pöydässä istuen ja samaa leipää jakaen, heidän kysymyksiään ja kaipuutaan kuunnellen sekä Jumalan rauhaa heille Kristuksen nimissä toivottaen.

Niin voidaan nähdä myös yllätyksiä, eikä ainoastaan yhtä, sitä viimeistä ja kaikille yllätyksenä koittavaa viimeisen tuomion yllätystä, josta huomisen tuomiosunnuntain messussa luetaan, vaan myös jatkuvasti pieniä yllätyksiä, kun evankeliumi leviää ja valloittaa yhä uusia ihmissydämiä. Kristus kutsuu, etsii ja löytää yhä uusia ihmisiä. Yhä uudet kohtaavat hänessä totuuden niin itsestään, maailmasta kuin Jumalasta ja tulevat hänelle kuuliaisiksi. He löytävät Kristuksessa vakaan toivon, joka kestää myös silloin, kun elämästä kaikki voimat alkavat loppua ja päivät päättyä. Tällaisen valtakunnan palvelukseen käymme nyt alttarin ääressä vihkimään uusia diakoneja ja pappeja ja rukoilemaan heille Pyhän Hengen voimaa.