Osallisuuden yhteisö

”Kirkko on osallisuuden ja vieraanvaraisuuden yhteisö”, lausutaan pari päivää sitten hyväksytyssä ja julkaistussa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategiassa. Strategian nimi on Ovet auki, ja sen on tarkoitus antaa seurakuntien toiminnalle suunta vuoteen 2026 asti. Osallisuutta ja yhteisöllisyyttä pyritään vahvistamaan niin, että jokainen kokee seurakuntayhteyden voimavarakseen ja kirkon jäsenyyden merkitykselliseksi.

Strategia hahmottelee erilaisia painotuksia, muiden mukana kumppanuuksien rakentamisen ja verkottumisen eri yhteistyötahojen kanssa. Siitä on omalla tavallaan kysymys myös tässä foorumissa. Seurakuntia rohkaistaan työtapaan, jossa palvellaan laaja-alaisesti alueen asukkaita muiden toimijoiden kanssa.

Osallisuus ja yhteisöllisyys ovat kirkollisessa kielenkäytössä usein käytettyjä sanoja. Koska ne kuullaan usein, ne on ehkä helppo sivuuttaa koreina fraaseina. Mutta jos niitä lähestyy vastakohtiensa kautta, ne ehkä saavat selkeyttä ja syvyyttä, siis osattomuuden ja erillisyyden kautta.

Osattomuus on vaikkapa sitä, että ei ole mahdollisuutta vaikuttaa oman elämänsä olosuhteisiin tai toimeentulon edellytyksiin. Osattomuus on sitä, että ei pääse mukaan niihin pöytiin, joissa tehdään päätöksiä. Osattomuus on sitä, että jää paitsi sellaisesta, mihin ovat oikeutettuja ne, joiden taloudelliset tai terveydelliset edellytykset riittävät. Osattomuuden kokemus saa aikaan turhautumista, joka voi johtaa masennukseen ja lamaantumiseen tai purkautua ärtymyksenä ja protesteina, jopa väkivaltaisena anarkiana.

Osattomuus voi olla myös yksinäisyyttä, ihmissuhteiden puutetta. Tässä se on lähellä sitä, mikä on yhteisöllisyyden vastakohta. Korona-aika vielä pahensi sitä monien, varsinkin yksin asuvien vanhusten kohdalla. Monet isovanhemmat joutuivat kuukausikaupalla kaipaamaan lastensa ja lastenlastensa näkemistä, ja toisin päin.

Mutta myös normaalioloissa eletään monin paikoin osattomina ja yksinäisinä. Suomen väestö keskittyy yhä enemmän suuriin kasvukeskuksiin. Ensin on sivukyliltä muutettu hissitaloihin kirkonkyliin, sitten kirkonkyliltä maakuntakeskuksiin ja nyt kehityssuunta osoittaa vain muutamaan suureen kaupunkiin sekä niiden kehyskuntiin. Ymmärrän tämän kehityksen syyt; siinä ollaan Suomessa osallisia globaalista kaupungistumisen trendistä. On myös ymmärrettävää, että on muutettava sinne, missä on elämän edellytyksiä, kaupat, terveyspalvelut, liikenneyhteydet, työ- ja opiskelupaikoista puhumattakaan.

Miten seurakunta voi vahvistaa osallisuutta ja yhteisöllisyyttä? Ainakin sellaisten tarve kasvoi korona-aikana. Pystytäänkö vastaamaan odotuksiin? Sivukyliltä pankit ja postit ovat jo poistuneet, kaupat lähtevät, koulut suljetaan, bussipysäkkikin viety vilkkaaman tien varteen. Seurakuntaan kohdistuu silloin toive: älkää nyt ainakaan te meitä jättäkö! Mutta kirkonkin resursseilla on rajansa.

Esimerkiksi täällä Sastamalassa on monia vanhoja kirkonkyliä sekä kaupunkikeskusta. Miten pidetään huolta eri alueiden asukkaiden osallisuudesta ja yhteisöllisyydestä, olivat he seurakuntalaisia tai ei? Ainakin kaikkiin paikkakuntalaisiin tulee suhtautua kuin omiin, olivat he vakiasukkaita tai kesämökkiläisiä, jäseniä tai ei. Heidät suljetaan avoimesti hengellisten palvelusten sisäpuolelle, tietysti heidän oman halunsa mukaan.

Ehkä osallisuutta ja yhteisöllisyyttä voisi rakentaa ilman rakenteita, siis jopa ilman palkattua henkilöstöä tai ilman tiloja ja taloja. Osallisuus ei aina ole samaa kuin osallistuminen. Osallisuuden kokemus voi syntyä vaikkei lähtisi liikkeelle mihinkään. Ei välttämättä ole tarpeen osallistua johonkin seurakunnalliseen toimintamuotoon, piireihin, kinkereihin, kuoroihin tai kokoontumisiin voidakseen kokea kuuluvansa yhteisöön ja ollakseen osallinen jostain yhteisestä elämästä toisten kanssa. Ehkä siihen tarvitaan vain kohtaamista, lyhyttäkin, hyviä sanoja, vaikka vain ”päivää”, pysähtymistä ja kiinnostumista toisten, saman kulmakunnan ihmisten elämästä.

Minulla on mökki maalla. En tunne kaikkien niiden talojen ihmisiä, joiden ohitse sinne ajan. Mutta aina pihoissa pää kääntyy, kun tiellä menee auto. Minä morjestan ja pihoissa morjestetaan. Onhan se vanha jo lapsena opittu tapa, että radan varrestakin vilkutetaan ohikiitävälle junalle, tai laivan kannelta vilkutetaan toisille aluksille.

Osallisuus ja yhteisöllisyys ovat saman asian eri puolia. Kuinka ollakaan, niistä käytetään Uuden testamentin alkukielessä kreikassa samaa sanaa koinonia. Se on käännetty muihin kieliin asiayhteydestä riippuen useammallakin eri sanalla, mutta kaksi latinan muotoa ovat communio ja participatio. Englantia osaavat huomaavat, millä tavoin nämä latinan sanat kaikuvat edelleen nykykielissä.

Uudessa testamentissa osallisuus ja yhteisöllisyys merkitsevät ensinnäkin yhteyttä ihmisten kesken, seurakunnassa toinen toisiin. Apostoli Paavali puhuu kirkosta elävänä ihmiskehona, jonka jokainen jäsen on yhteydessä toiseen ja tarvitsee toinen toistaan – silmä ei voi pitää korvaa merkityksettömänä eikä vasen käsi halveksia oikeaa jalkaa. Kaikki ruumiinjäsenet ovat kokonaisuuden kannalta kirjaimellisesti elintärkeitä. Ne jakavat yhteistä elämää ja pitävät toisiaan yllä. Vastaavalla tavalla ihmiset voivat kantaa vastuuta toinen toisestaan, ottaa osaa toisten elämään, jakaa heidän ilojaan ja surujaan, auttaa heitä heidän hädässään ja puutteessaan.

Toiseksi osallisuus ja yhteisöllisyys merkitsevät yhteyttä Jumalaan. Kyse on uskon kautta syntyvästä yhteydestä, jossa tullaan osallisiksi kaikista niistä hyvistä lahjoista, joita Jumalassa on. Uskon kautta tullaan osalliseksi pelastuksesta ja uudesta elämästä Jumalan yhteydessä. Apostoli Pietari kirjoittaa ”jumalallisesta luonnosta osalliseksi” tulemisesta. Se on ihmisen elämän päämäärä; tavoitella ikuista yhteyttä Jumalan kanssa.

Pietarin mukaan sellainen on mahdollista, koska Jumala on itse tullut ihmiseksi Jeesus Nasaretilaisessa. Hänessä jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat yhdistyneet. Siten hän on tehnyt kaikille ihmisille mahdolliseksi tulla jumalallisesta luonnosta osalliseksi. Tämä osallisuus ja yhteys voisi kylissä ja kaupungeissamme tulla ihmiselämää kannattelevaksi voimaksi, joka kantaa myös suuremmissa kriiseissä. Se lienee myös kirkon ja sen seurakuntien ominta alaa.