Onko yhteyttä ilman ehtoollista – Onko ehtoollista ilman yhteyttä?

Aiheeni on kaksiosainen kysymys: onko yhteyttä ilman ehtoollista ja onko ehtoollista ilman yhteyttä. Tässä otsikossa esiintyy vain neljä erilaista sanaa, mutta niitä kääntelemällä olen onnistunut kääntämään asian vähintään kahteen kertaan sellaiselle mutkalle, että vastauksessa on vielä vähemmän sanoja, oikeastaan vain kaksi. Ne sanat ovat lyhyitä ja yksinkertaisia ja niissä on vain kaksi kirjainta. Lopputulosta kuitenkin vaikeuttaa se, että sanat ovat sisällöltään vastakkaiset: on ja ei. Jotta asia olisi vielä monimutkaisempi, olen taivutellut otsikkoani kuin paperia useampaan taitokseen ja tuloksena on monta on- ja ei-sanaa. Lähden niitä purkamaan. Sanomattakin on selvää, että puhun kirkollisesta yhteydestä. Juuri siihen ehtoollinen liittyy. Se puolestaan sakramenttina liittyy myös kirkon virkaan, vaikka varsinaisesti en käsittele nyt sitä.

Yhteyttä on, mutta täysin se ilmenee ehtoollisessa

On tehtävä ero käsitteiden ykseys ja yhteys välillä. Jumala on yksi. Kristuksen kirkko on yksi. Ykseydellä tarkoitetaan, että jotakin on vain yksi, ja vaikka tuossa yhdessä olisi monta, niiden keskinäinen yhteys on sellainen, että niiden voidaan sanoa olevan vain yksi. Taustalla on Uuden testamentin kreikan lukusana yksi eli heis tai hen. Jumalassa, joka on vain yksi, on ykseys, henotees, latinaksi unitas. Tällöin myös ne, jotka ovat Jumalassa, ovat vain yksi. Heillä on ykseys, niin kuin apostoli kirjoittaa esimerkiksi Efesolaiskirjeessä: ”Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi.” (Ef. 4:3-4). Kreikan henotees tou pneumatos, siis Hengen ykseys, on ehkä vaikea kääntää, mikäli ajatellaan ihmistä ja Jumalaa erillisinä niin, että ihminen on Jumalan vaikutuksen kohde. Nykyinen Kirkkoraamattu sanoo kyseessä olevan ”Hengen luoma ykseys” ja edellinen, vuoden 1938 Kirkkoraamattu ”hengen yhteys”. Pientä haparointia siis; mutta jos lähtökohdaksi otetaan olemuksellisempi ajattelutapa, silloin ollaan Jumalassa yhtä, ei vain Jumalan yhteydessä.

Koska ykseys, henotees, unitas, perustuu Jumalan ykseyteen, myös kristityt ovat Kristuksessa yhtä. Siinä eivät enää inhimilliset erot vaikuta eivätkä erota. Niinpä Paavali kirjoittaa: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (pantes kai hymeis heis este, Gal. 3:28; 1938: ”olette yhtä”). Heillä ei ole ainoastaan hyvät välit ja sopuisat suhteet keskenään, vaan hengellisesti katsoen he ovat yhtä, koska Jumala on yksi. Myös heprealaiskirjeessä näkyy, että Kristuksen omien keskinäinen suhde perustuu Jumalan ykseyteen: ”Pyhittäjällä ja pyhitettävillä on kaikilla sama isä; siksi ei pyhittäjä häpeäkään kutsua näitä veljikseen” (ex henos pantees, Hepr. 2:11; 1938: ”kaikki alkuisin yhdestä”, uusi käännös on korvaa sanan ”yksi” sinänsä ymmärrettävämmällä ilmaisulla ”sama isä”).

Ykseys on siis sitä, mikä on yhdessä Jumalassa ja minkä vuoksi myös kaikki Kristuksessa olevat ovat vain yksi. Kirkko on yksi, sillä on ykseys. Se on uskon salaisuus; siksi myös Nikean uskontunnustuksessa lausumme uskovamme ”yhden kirkon”. Kristuksen omilla puolestaan voi keskenään olla yhteys, mikä merkitsee heidän pyrkimistään yksimielisyyteen ja yhteiseen elämään, keskinäiseen jakamiseen ja toinen toisensa ilojen, surujen ja kohtalon pitämiseen omanaan. Tästä yhteydestä tai osallisuudesta toinen toisen elämään puolestaan käytetään Uudessa testamentissa kreikan sanaa koinoonia, joka kääntyy latinaksi muodossa communitas, participatio tai societas.

Esimerkiksi 1. Johanneksen kirjeessä: ”Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteys (koinoonia) meihin. Meillä on yhteys (koinoonia) Isään ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen.” ”Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys (koinoonia) toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1:3,7)

Kristuksessa ollaan siis uskossa yhtä, ja tämä uskon ykseys ohjaa myös keskinäiseen yhteyteen. Se ilmenee esimerkiksi silloin, kun noudatetaan apostoli Paavalin kehotusta 1. Korinttilaiskirjeessä: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen kehotan teitä kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä.” (1.Kor. 1:10). Roomalaiskirjeessä hän kehottaa: ”Olkaa keskenänne yksimielisiä. Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle. Älkää olko omasta mielestänne viisaita.” (Room. 12:16)

Yhtäältä kirkko on siis yksi, koska Jumala on yksi, mutta kristityt eivät uskostaan huolimatta elä kuin yksi. Heillä on yhteys, mutta yhteys ei ole täydellistä, koska heillä ei ole yksimielisyyttä. Ekumeenisessa työskentelyssä pyritään poistamaan erottavia syitä, sillä meitä velvoittaa pyrkimys yksimielisyyteen ja yhtenä Kristuksen ruumiina elämiseen.

Kristuksen kirkolla on varhaisilta vuosisadoiltaan, ns. klassiselta kaudeltaan eli neljän ensimmäisen vuosisadan ajalta neljä historian läpi kannattelevaa pilaria, jotka kaikilla kirkoilla muodossa tai toisessa on, nimittäin Raamatun kirjoitukset, kasteen ja ehtoollisen sakramentit, uskontunnustukset ja virka (kolmisäikeisenä). Näissä voi käytännössä esiintyä tulkintaeroja, jotka vielä estävät täyden yhteyden, mutta näissä näkyy, että kirkolla on yhteys monella muulla tasolla.

Keskinäistä yhteyttä siis on yhteisessä uskossa yhteen Jumalaan, yhden Kristuksen yhteydessä. Kristikunta tunnustaa yhtä ja samaa uskoa, vaikka kaikilla kirkoilla ei ole keskenään ehtoollisyhteyttä. Meillä on keskinäinen kommuunio uskontunnustuksen tasolla, vaikka meillä olisi kirkon konstituution tai sen elämänmuodon ja järjestyksen tasolla eroja, jotka edelleen estävät meiltä ehtoollisyhteyden.

Vaikka emme lausuisi samaa uskontunnustusta, meillä on kuitenkin Pyhä kaste, jossa meidät on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. ”Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.” (1.Kor. 12.:13; 1938: ”yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi”). Pyhä Henki yhdistää kaikki kastetut Kristuksen ruumiiseen. Siksi kaste on katkeamaton side keskenämme. ”Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa.” (Ef. 4:4-6) Meillä on uskon yhteyden lisäksi myös kasteen yhteys: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” (Gal. 3:27) Vaikka siis emme olisi samassa pöydässä, meitä yhdistäisivät vahvat uskon ja kasteen siteet niin Jumalaan kuin toisiimme.

Mutta tämän hengellisen yhteyden tulee ohjata meitä tiiviimpään keskinäiseen yhteyteen myös ehtoollispöydässä. Onko yhteyttä ilman ehtoollista? On, mutta tämä yhteys ei ole staattisesti paikoillaan, vaan se taukoamatta ohjaa meitä. Mikäli olemme uskossa osa Kristuksen ruumista, meidän tulee olla sitä myös ehtoollisen sakramentissa. Voiko uskon yhteys pysyä voimassa, mikäli tätä kutsua ei kuulla eikä noudateta? Voiko pysyä Kristuksen yhteydessä samassa ruumiissa ellei pyritä ilmentämään sitä yhteisessä Kristuksen ruumiin sakramentissa?

Hengellistä yhteyttä siis on yhteisen uskon ja kasteen vuoksi, ja kuitenkaan ei voi olla yhteyttä, johon ei kuuluisi myös ehtoollisen viettämisen ilmenemismuotoa. Onko oikeutta tieten tahtoen jättäytyä sivuun sellaisesta, mikä kuuluu yhteiseen uskoon? Voivatko Kristuksen ruumiiseen kuuluvat olla elämättä Kristuksen ruumiin jäseninä ja pysytellä jakamatta keskenään hänen ruumiinsa ja verensä sakramenttia? Yhteyttä on, mutta voiko olla olemassa sellaista hengellistä yhteyttä, jonka suuntana ei olisi yhteyden jakaminen yhteisessä osallisuudessa? Sama Kristuksesta osallisuuden sakramentti tekee omalla voimallaan osalliseksi myös toinen toisesta ne, jotka sakramentin nauttivat. Onko oikeaa sakramentin nauttimista ilman yhteyttä?

Ehtoollisessa on yhteys, mutta ilman yhteyttä ei (oikeaa?) Herran ateriaa

Pyhään ehtoolliseen osallistuvilla on keskinäinen yhteys, koska heillä on koinonia Kristuksen ruumiiseen ja vereen. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1.Kor.10:16-17) Nämä sanat pappi voi lausua murtaessaan messussa ison öylätin Jumalan Karitsan jälkeen. Se tuo hyvin nähtäväksi ja kuultavaksi, mistä ehtoollisessa on kysymys. Olen hiippakunnan seurakunnissa yrittänyt rohkaista tähän käytäntöön, ja useassa seurakunnassa se onkin otettu tavaksi. Joissain ehkä kuvitellaan, että kyseessä on jokin ”piispan leipä”.

Koinonia merkitsee yhteyttä sekä Kristukseen että toinen toiseemme. Molemmat huipentuvat ehtoollisen vietossa. Ehtoollisen luoma ja ilmentämä koinonia ei ole vain henkilökohtaista vaan yhteisöllistä. Se koskee kokonaisia seurakuntia ja ylittää rajoja. Olemme kutsutut ”Kristuksen Jeesuksen koinoniaan” (1.Kor 1:9), ja toisiaan avustavat seurakunnat osallistuvat ”diakonian koinoniaan” (2.Kor 8:4).

Koinonia ei siten ole keskinäistä tunnetta eikä yhteisiin näkemyksiin perustuvaa samanmielisyyttä, vaan se on uskomme syvin salaisuus, osallisuutta Kolmiyhteyden sisäiseen, Jumalan persoonien koinoniaan. Siitä toki tulee seurata myös keskinäinen yksimielisyys ja kirkon ykseys: ”Jos kerran yhteys Kristukseen rohkaisee ja hänen rakkautensa suo lohdutusta, jos Henki meitä yhdistää ja jos tunnemme hellyyttä ja myötätuntoa toisiamme kohtaan, niin tehkää minun iloni täydelliseksi ja olkaa yksimielisiä.” (Fil 2:1-2)

Ehtoollisen sakramentti liittää niin Kristukseen kuin kaikkiin niihin, jotka nauttivat sakramentin. Emmehän me ehtoollisella vietä ikioman Kristuksen ruumiin sakramenttia, emme ole yhteydessä meidän Kristukseemme, vaan Jumalan Poikaan, joka kokoaa koko maailmasta itselleen uuden kansan. Juuri siksi hän on tullut ihmiseksi, että hän omassa ihmisyydessään yhdistäisi koko ihmissuvun ja tekisi sen osalliseksi hänen jumalallisista lahjoistaan.

Kristuksen asettamaa ateriaa ei voi pitää yksittäisen kristityn eikä yhden seurakunnan omana asiana, vaan juuri siinä ilmenee, että kirkko on Kristuksen ruumis. Se on yksi, pyhä, apostolinen ja katolinen. Ehtoollisessa Kristus yhdistää meidät itseensä ja toinen toiseemme yli rajojen. Apostolisten isien kirjoitusten kokoelmaan kuuluva Kahdentoista apostolin opetus neuvoo lausumaan eukaristisessa rukouksessa murretusta leivästä: ”Samoin kuin tämä leipä oli siroteltuna hajalleen vuorille, mutta koottiin ja tuli yhdeksi, samoin tulkoon kirkkosi kootuksi maan ääristä sinun valtakuntaasi.” (Did. 9:4)

Monissa pääsiäissaarnoissaan kirkkoisä Augustinus liittää ehtoollisen sakramentin ja kirkon ykseyden toisiinsa. ”Jos siis olette Kristuksen ruumis ja jäsenet, teidän salaisuutenne on asetettu Herran pöydälle: te otatte vastaan oman salaisuutenne.” Seurakunnan tulee olla itse sitä, mitä sille alttarilta jaettava näkyvä leipä on: ”olkaa, mitä näette, ja ottakaa vastaan, mitä olette.” (229/A) ”Joka ottaa vastaan ykseyden salaisuuden mutta ei säilytä rauhan yhdyssidettä, ei ota vastaan salaisuutta omaksi hyväkseen, vaan todistukseksi itseään vastaan.” (272) ”Kun harhaoppiset ottavat sen vastaan, ottavat he vastaan todistuksen itseään vastaan, sillä he etsivät jakautumista, vaikka tämä leipä ilmentää ykseyttä.” (229)

Luther peri vanhakirkollisen opin sakramentista, joka yhdistää ja tekee osalliseksi niin Kristuksesta kuin kaikista Kristuksen omista, ja joka vastaavasti tekee toiset osallisiksi meistä. Saarnassa Korkea-arvoisesta Kristuksen ruumiin sakramentista sekä veljestöistä (1519) hän kirjoittaa:

”Tämän sakramentin merkitys tai vaikutus on kaikkien pyhien yhteys. Siksi sitä kutsutaan myös tavallisesti nimellä synaksis tai communio eli yhteys. Latinan communicare tarkoittaa tämän yhteyden vastaanottamista, ja sitä me saksaksi kutsumme sakramentilla käymiseksi. Se tulee siitä, että Kristus kaikkine pyhineen on yksi hengellinen ruumis, kuten yhden kaupungin kansa on yksi seurakunta ja ruumis, ja jokainen asukas on toisen ja koko kaupungin jäsen. […] Kuten monista yhteen heitetyistä jyvistä tehdään leipä, ja monien jyvien ruumiista tulee yhden leivän ruumis, jossa jokainen jyvänen menettää oman ruumiinsa ja hahmonsa ja ottaa yhteisen leivän ruumiin, ja vastaavasti viinirypäleet menettäen oman hahmonsa tulevat yhden viinin ja juoman ruumiiksi, niin tulee meillekin tapahtua, jos käytämme tätä sakramenttia oikein. Kristus ja kaikki hänen pyhänsä ottavat rakkaudessa meidän muotomme ja taistelevat meidän kanssamme syntiä, kuolemaa ja kaikkea pahaa vastaan, jotta mekin voisimme omaksua rakkaudessa hänen muotonsa ja luottaa hänen vanhurskauteensa, elämäänsä ja pyhyyteensä. Ja niin tämän yhteyden kautta hänen lahjansa ja meidän kurjuutemme muovautuvat yhdeksi kakuksi, yhdeksi leiväksi, yhdeksi ruumiiksi ja yhdeksi juomaksi, kunnes kaikki on yhteistä. Oi, tämä on suuri sakramentti, sanoo Pyhä Paavali, että Kristus ja kirkko ovat yksi liha ja yksi luu.” (Sta 1, 273-274, 278-279)

Samassa saarnassa Luther kritisoi aikansa munkkiveljestöjä niiden sulkeutuneisuuden ja tekopyhyyden tähden. Hänen mukaansa ne käyttävät väärin sakramenttia, koska nauttivat sen vain keskenään eivätkä jaa elämäänsä ja pöytäänsä köyhien palvelemiseksi. Luther tekee eron oikean ja väärän veljesyhteyden välillä: ”Ensimmäinen on jumalallinen, taivaallinen, kaikkein jaloin ja kaiken ylittävä, kuten kulta ylittää kuparin tai lyijyn, se on kaikkien pyhien yhteys. Siinä olemme kaikki yhtä lailla veljiä ja sisaria niin läheisesti, ettei läheisempää voi kuvitellakaan, sillä siinä on yksi kaste, yksi Kristus, yksi sakramentti, yksi ruoka, yksi evankeliumi, yksi usko, yksi Henki, yksi hengellinen ruumis ja jokainen on toinen toisensa jäsen. Luonnolliseen veljeyteen näet kuuluu yksi liha ja veri, yksi perintö ja yksi talo, mutta silti tulee jakaa ja liittyä toisen vereen ja perintöön. Puolueellisilla veljestöillä taas on yksi rekisteri, yksi messu, yhdenlaiset hyvät teot, yksi aika ja yksi raha, ja kuten nyt, myös yksi olut, yksi ruoka ja yksi juoma, mutta mikään ei yllä niin syvälle että se tekisi yhden Hengen. Sen antaa ainoastaan Kristus, ja siksi hänen veljeytensä on suurempi, yhteisempi ja laajempi kuin heidän.” (Sta 1, 286)

Koska ehtoollinen on osalliseksi tulemista sekä Kristuksesta että kaikista hänen omistaan, sitä ei voida pitää pelkästään yksilöllisenä, yhden uskovan erillisenä Kristus-yhteytenä, ei myöskään suljettujen yhteisöjen kokoontumisina. Kun nautimme Kristuksen ruumiin ja veren, me tulemme osallisiksi kaikista, jotka osallistuvat Herran pöytään. Me antaudumme kaikkien muidenkin nautittaviksi. Kristus antaa itsensä ja mekin annamme itsemme. Ehtoollista ei voi tarkastella Kristus-yhteytenä irrallaan lähimmäisistä. Molemmat suhteet kuuluvat sakramentin kommuunio-luonteeseen ja sen oikeaan viettämiseen.

Apostoli Paavali moittii väärästä Herran aterian vietosta niitä, jotka eivät yhteen tullessaan jaa omaa ruokaansa toisille: ”Teidän kokoontumisenne eivät ole oikeaa Herran aterian viettämistä, koska jokainen syö omia ruokiaan, niin että toinen on nälissään ja toinen juovuksissa.” (1.Kor. 11:20-21) Tässä on nykyisessä Kirkkoraamatussa yksi täydentävä sana, jota ei ole kreikan kielessä eikä ollut myöskään aiemmissa suomalaisissa Raamatuissa. Niissä ei sanota, että kysymys ei olisi ”oikeasta” Herran aterian viettämisestä, vaan kyse ei ylipäätään ole Herran aterian viettämisestä. Paavali moittii, ettei tuollainen ole Herran ateria. Ilman yhteyttä ei ole ehtoollista. Sen turmelee kieltäytyminen elämän jakamisesta muiden kanssa.

Korinttilaiskirje on kirjoitettu aikana, jolloin sakramentaalinen syöminen ei ollut vielä eriytynyt omaksi liturgiseksi toimituksekseen. Herran ateria oli yhteinen ateria, jolle jokainen toi tullessaan jotain jaettavaa ja joka aloitettiin yhtä aikaa leivän murtamisella ja lopetettiin siunauksen maljalla. Mutta illalla vietetylle aterialle saavuttiin eri aikoihin, koska ainakin orjat olivat työssä. Niinpä varakkaammat tulivat ruokineen eivätkä nälkäisinä malttaneet odottaa köyhiä, vaan alkoivat jo popsia omia tuomisiaan eikä ateriaa voitu aloittaa yhtä aikaa Herran nimessä häntä muistaen. Oli tämä selitys historiallisesti oikea tai ei, olennaista on havaita, että ehtoollista ei voi viettää ajatellen vain itseään. Siihen kuuluu aina yhteys ja jakaminen. Yhteyden ohittaminen omien tarpeiden tähden on ehtoollisen koinonia-merkityksen kiistämistä.

Apostoli Paavalin kirjoituksissa ei käsitellä sitä, kuka on oikea ehtoollisen asettaja. Hän varoittaa kyllä toisaalla valeapostoleista, jotka julistavat väärää evankeliumia, mutta ei puhu ehtoollisen pätevyydestä siinä yhteydessä (2.Kor. 11). Tärkeämpää hänelle näyttää olevan, vietetäänkö Herran ateriaa yhteisesti.

Voiko kristitty kieltäytyä ehtoollisyhteydestä toisten kristittyjen kanssa tuottamatta samalla vahinkoa omalle yhteydelleen Kristuksessa? Mistä voisi saada luvan kieltäytyä, kun Kristus kehottaa jakamaan hänen ruumiinsa ja verensä? Riittääkö luvaksi epäilys oikeasta pappisvirasta, kun kuitenkin ollaan samassa kirkossa ja meitä yhdistävät monet katkeamattomat siteet niin toisiimme kuin Herraan Kristukseen?

Ehtoollinen on Kristuksen ruumiin ja veren ateria. Siinä kaikki ne, jotka sen nauttivat, tulevat myös yhdeksi ruumiiksi. Kristuksen ”kirkollinen” ruumis ja sakramentaalinen ruumis ovat sisäkkäin ja toisiinsa kiinnittyneinä. Molemmat perustuvat yhteyteen Kristukseen. Yhteyttä siis on ilman ehtoollista, ja samalla kuitenkin ilman yhteyttä ei voi olla ehtoollista. Sitä ei voi viettää ilman yhteyttä, muuten kuin ehkä väliaikaisesti ja tahattomasti. Sen oma luonne Kristuksen ateriana ja Kristus-yhteytenä painaa meitä kohti yhteyttä.