On aika yllättää ennen yllätysten päivää

Evankeliumi Matt. 25:31–46

Jeesus sanoi opetuslapsille:

”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Kirkkovuoden viimeisenä sunnuntaina luetaan joka vuosi sama evankeliumi. Aina sen kuullessaan tai lukiessaan ilme vakavoituu ja mieli hiljenee. Viimeisen tuomion kuvaus on kaikesta puolustelusta riisuva. Ei ole lisättävää siihen, mitä valtaistuimella istuva kaikkitietävä Tuomari lausuu. Hän on ollut itse läsnä paikalla, kun toisen ihmisen ohi on kuljettu tai kun toista kohtaan on osoitettu myötätuntoa.

Tuomiosunnuntai kääntää ajatukset tulevaan. Se laittaa miettimään ajan päättymistä joskus kaiken lopussa. Sen hirmuinen sanoma herättää pelkoa ja sen haluaisi työntää pois mielestä. Eihän ihminen kovin helposti ajattele viimeistä tuomiota lopullisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen ja kaiken pahan sitomisen päivänä vaan pikemminkin ansaittuna rangaistuksena juuri minulle. Ei ole helppo tämänkään päivän evankeliumista kuulla niitä sanoja, joilla Tuomari kutsuu: Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Niiden sijasta kuullaan lähinnä hänen uhkaavat sanansa: Menkää pois minun luotani, te kirotut.

Tuomiosunnuntaina kannattaakin kuulla myös kaikki se, mitä sanotaan päivän muissa lukukappaleissa. Danielin kirjassa luvattiin pelastusta suuren ahdistuksen aikana sekä kuolleitten heräämistä. Myös Ilmestyskirjassa oli kysymys ylösnousemuksesta. Siinähän Meri antoi kuolleensa, Kuolema ja Tuonela antoivat kuolleensa, minkä jälkeen kuolema ja tuonela hävitettiin. Jumalalla on viimeinen sana yli kuoleman. Tällä elämällä on rajansa, mutta Jumalassa ei sellaista rajaa ole.

Aikojen alusta asti on kuolema ollut kaiken elävän osana, myös ihmisen osana. Miten paljon onkaan tuonela saanut haltuunsa elämänsä päättäneitä kaikkien sukupolvien aikana! Jokaisen läheltä on poistunut rakkaita ihmisiä kuoleman kylmän otteen vetämänä, kun heidän aikansa on koittanut. Viimeisen vuoden aikana on paljon kiinnitetty huomiota heihin, jotka koronapandemia on eri puolilla maapalloa vienyt. On ollut kauhistuttavaa nähdä uutiskuvissa pitkiä arkkujen rivejä ja suuria joukkohautoja. Tämä pandemia on ollut meidän aikamme vitsaus. Edeltävät polvet ovat kokeneet muita maailmanlaajuisia katastrofeja, mutta eivät ehkä ole nähneet niitä samalla tavoin elävinä kuvina kuin me. Ihmiskunta on kokenut sotia, maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia, tulvia ja tsunameja. Ruumiita on saanut merikin viimeisenä päivänä annettavaksi.

Tuomiokirkon alttaritaulussa maa luovuttaa kuolleensa. Haudasta nousevat ihmiset liittyvät kulkueeseen kohti Tuomaria. Tulevatko he tuonelasta vai vain haudasta, jää meille Magnus Enckellin työssä vastaamatta. Toisessa tämän kirkon freskossa hoivaillaan Tuonelan puutarhassa sieluja ilman ajatusta tulevasta tuomiosta. Siinä Kuolema hellii haltuunsa uskottuja kuin puutarhan kukkia. Tuonelan puutarhassa vain kukoistetaan. Tässä freskossa Hugo Simberg jättää kertomatta, kitkeekö kuolema myös rikkaruohoja, puhdistaako se jollain tavoin puutarhaa, toteuttaako se oikeutta tuonelassa? Kuvassa ei näy myöskään ylösnousemuksen toivoa. Siinä on ainoastaan levon ajatus.

On totta, että kuolema voi olla kärsivälle ihmiselle vapauttaja. Se voi päästää tuskista. Mutta kuolema ei ole Vapahtaja. Kuolema on vihollinen, joka pitää otteessaan kerran kiinni saatuaan. Tuonelan puutarha voi olla lohdullinen kuva kärsivälle: kerran kivut ovat poissa, ja edessä on vain hiljainen lepo. Mutta onko se riittävä kuvaus siitä, mitä odotamme? Riittääkö ajatus levosta maan povessa tai meren syvyydessä? Eikö se olisi tyytymistä siihen, että kaikki lopulta vain hajoaa tyhjiin, kaikki ihmisen pyrkimykset raukeavat, olivat ne miten jaloja tahansa? Maa tulee maaksi jälleen, tomu ja tuhka palaavat tomuksi ja tuhkaksi, molekyylit hajoavat atomeiksi loputtomaan kiertokulkuun. Eikö silloin jäisi myös korjaamatta kaikki vääryys, eikö surulla ja tuskalla olisi viimeinen sana, eikö rakkauskin jäisi vain muistoksi ja kaipaukseksi?

Tuomiosunnuntain evankeliumi antaa toisen kuvan: kuolemalla ja tuonelalla ei olekaan lopullinen valta. Ne pitävät kyllä kahleissaan, mutta Kristuksella on kuoleman ja tuonelan avaimet. Hän on omalla kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan murtanut kuoleman kahleet. Hän on ylösnousemus ja elämä. Ikuinen elämä Jumalassa on ihmeellisellä tavalla kytketty tähän elämään. Uusi elämä jatkaa siitä, mitä täällä on pyritty noudattamaan: se merkitsee rakkautta, myötätuntoa, lähimmäiselle arvon antamista.

Tuomiosunnuntain sanoman kärki ei ole jossain tulevaisuudessa, ajan tuolla puolella. Se ei keskity siihen, mitä kaiken päätyttyä tapahtuu vaan siihen, mitä tapahtuu tänään, huomenna, nyt, aina, kun kohdataan toinen ihminen. Olennaista ei olekaan tuomion odottaminen vaan elämä ennen sitä. Olennaista on toisen ihmisen näkeminen täällä ajassa Jumalan luomana lähimmäisenä, sellaisena ihmisenä, johon Jumala on itse sitoutunut lähettämällä Poikansa syntymään ihmiseksi.

Tuomionpäivä on Jeesuksen puheessa yllätysten päivä. Silloin käy toisin, kuin oli itse kuvitellut. Näin tapahtuu tässä ainakin niille, jotka olivat olleet varmoja siitä, että ovat palvelleet juuri Jeesusta. Se oli saanut heidät kulkemaan lähimmäisensä ohi. He protestoivat. ”Emmekö muka sinua palvelleet?” Toisin on pelastuvien laita: he eivät olleet ajatelleet Jeesuksen palvelemista vaan olivat kiinnittäneet huomionsa lähimmäiseen. ”Milloin muka sinut näimme?” Mutta he olivatkin häntä huomaamattaan palvelleet.

On aika yllättää toinen ihminen tässä ajassa ennen viimeistä yllätysten päivää. On aika osoittaa lähimmäiselle rakkautta, hänen taakkojensa kantamista, hänen kohtalonsa omaksi ottamista. Niin Jumalakin saattaa armossaan yllättää ja pelastaa. Onhan hän antanut Poikansa meille syntien sovitukseksi, ja Henkensä heikkoutemme puolustajaksi.

Tänään vihitään uusia seurakuntien palvelijoita diakonian virkaan sekä pappisvirkaan. Teitä uusia työntekijöitä Kristus kutsuu asialleen. Hän siunaa teitä lahjoillaan ja lähettää teidät rakkautensa välikappaleiksi. Mutta hän tapaa teidät myös jokaisessa ihmisessä, jonka kohtaatte. Nyt käymme alttarin ääreen toimittamaan virkaan vihkimisen.