Saarna piispantarkastuksessa Lammin kirkossa 23.11.2014

 

Evankeliumi Matt. 25: 31-46

Jeesus sanoi opetuslapsille:

”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

 

Eräässä klassisessa näytelmässä päähenkilö pohtii: Ollako vai eikö olla? Tämä lentävä lause on helppo lainata moneen empimistilanteeseen. Pitäisikö minun tehdä jotain vai kulkea ohi ja jättää tekemättä? Eikä kyse ole vain tekemisen valitsemisesta vaan suorastaan olemisen valitsemisesta. Olenko vai enkö ole? Tuomiosunnuntain evankeliumissa eteemme kuvataan tilanne, jossa joudutaan kysymään: olenko ollut lähimmäinen ja tehnyt jotain tarpeellista? Vai olenko jättänyt tekemättä ja siten myös jättänyt osoittamatta olevani jonkun ihmisen lähimmäinen?

Kun edessämme on tilanne, jossa voisi tehdä jotain toiselle ihmiselle tärkeää, alkaa ämpyily ja ähkiminen. Pitäisikö minun nyt… sanoa jotain, tehdä jotain… ja sitten tilaisuus meneekin jo ohi. En saanut suutani auki, en ojentanut kättäni, en tehnyt mitään toisen hyväksi. En auttanut, en osoittanut välittäväni, en ehtinyt, en muistanut, en viitsinyt. En ylipäätään ajatellut toisen ihmisen asian ollenkaan kuuluvan minulle. Vaikka hyvin ymmärsin, että jos olisin samassa tilanteessa itse, olisin mielihyvin ottanut vastaan toiselta lähimmäisyyttä.

Sekä tekeminen että tekemättä jättäminen ovat jokaiselle ihmiselle mahdollisia. Eivätkä ainoastaan mahdollisia, vaan tuttuja, hyvinkin tuttuja omasta kokemuksesta. Tuttu on myös tunne siitä, että ei ole tunnistanut Kristusta, kun Hän on lähimmäisen hahmoon kätkeytyneenä tullut eteen. Ehkä tuo toinen ihminen onkin juuri siksi ollut niin helppo ohittaa. Emmekö muka olisi Häntä palvelleet, jos vain olisimme hänet tunnistaneet? Mutta niin hyvin on Kristus ollut piiloutunut, että emme vain huomanneet osoittaa hänelle kuuluvaa palvelusta. Vai kuinka?

Mutta johan tässäkin päättelyssä oli jotain vialla, eikö vain? Eihän Kristus odota meiltä juuri Hänen palvelustaan, varsinkaan sellaista, jossa lähimmäinen unohdetaan. Ei sellainen ole mitään Kristuksen palvelemista, joka tehdään vain Hänen silmiensä iloksi ja silloin kun tiedämme Kristuksen katselevan, ja muuten emme piittaisi lähimmäisestä tuon taivaallista. Eihän siinä olisi kyse siitä pyyteettömästä rakkaudesta, jota viimeisellä tuomiolla kysytään. Mutta voiko sellaista pyyteetöntä rakkautta olla olemassa? Palaan tähän aiheeseen tuonnempana.

Sitä ennen kuitenkin joitain sanoja Jeesuksen samaistumisesta hädänalaisiin, ja siitä, mitä Hän meiltä odottaa.

Ehkäpä Kristus juuri siksi kätkeytyy kärsiviin ihmisiin, että me palvelisimme Häntä heissä kaikissa? Ehkä hänen on juuri siksi samaistuttava kaikkiin nälkäisiin, janoisiin, sairaisiin, vieraisiin ja vangittuihin, että hän osoittaisi meille, miten jokapäiväistä tuleekaan palvelemisemme olla? Tilaisuuksista tuskin tulee puutetta.

Keitä ovat täällä Lammilla ne, joihin samaistuneena Jeesus odottaa meidän palveluksiamme? Onko täällä nälkäisiä, janoisia tai muulla tavoin toisten armoille jätettyjä? Itse kukin meistä tunnistaa heitä omasta elämänpiiristään. Heitä tuskin tarvitsee toisen osoittaa. Kyllä täällä lammilaiset myös käyttävät tilanteita Kristuksen palvelemiseen eri tavoin osattomissa lähimmäisissään. Tilanteita on lukemattomia joka päivä. Mutta yhden esimerkin otan mielelläni esiin, sillä olen täällä Lammilla tavannut jotain, mikä on kuin suoraan tästä evankeliumista.

Vierailin toissapäivänä Suomen Punaisen Ristin vastaanottokeskuksessa, joka joitakin vuosia on toiminut Lammilla, jopa aivan tuon ikkunasta näkyvän pihan toisella puolella. Tapasin ihmisiä, joiden kohtalosta Jeesus voi sanoa: minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Tuo ”koditon” on suomenkielinen käännös Uuden testamentin kreikan sanasta ksenos, joka oikeastaan tarkoittaa vierasta. Näinhän sen käänsi meidän edellinen Kirkkoraamattumme, minä olin outo. Kyseessä on ihminen, joka on muukalainen, tuntematon, ja kuitenkin hänet otetaan omaan kotiin suojaan.

Tapasin vastaanottokeskuksessa ihmisiä, jotka olivat saapuneet kodittomina ja vieraina outoon ympäristöön. Monet heistä ovat vailla sellaista kielitaitoa, josta olisi Lammilla asioidessa hyötyä. Huomasin heidän halunsa saada tutustua täkäläiseen elämään, tulla vastaanotetuksi ja saada asettua kuin kotiin. Mutta huomasin myös oman avuttomuuteni: minä en osannut heidän kieliään eivätkä he minun. Olimme outoja toisillemme, mutta nautimme yhdessä lämmintä glögiä.

Tilaisuudessa oli myös Punaisen Ristin toimintaan osallistuvia ”suomikamuja” – vapaaehtoisia täkäläisiä, jotka ovat ryhtyneet seuranpitäjiksi ja suomen kielen opettajiksi. Se ei vaikuttanut vaativan paljon, vain hieman aikaa ja halua. Halua osoittaa lähimmäisyyttä ja ystävällisyyttä. Oli ilo saada tutustua näihin kotouttajiin, sillä he osoittavat sitä mieltä, jota Jeesus tarkoittaa puhuessaan kodittoman vastaanottamisesta.

Kristittyä ei leimaa ksenofobia eli vierasviha vaan filoksenia, vierasrakkaus. Maailma muuttuu ja Suomi kansainvälistyy osana Eurooppaa. Uudet suomalaiset saapuvat keskuuteemme. Meidän tehtävämme on ottaa heidät vastaan ja osoittaa vieraanvaraisuutta. Heidän kotoutumisessaan tähän yhteiskuntaan voi seurakunnilla olla arvaamattoman suuri vaikutus. Siihen meitä velvoittaa myös Herran Kristuksen opetus: minä olin outo – minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne.

Kristillisen kirkon omaan identiteettiin kuuluu vieraus ja muukalaisuus. Kristuksen omat on kutsuttu kantamaan Kristuksen vierautta ja muukalaisuutta maailmassa. Äskettäin julkaistu kirkkomme tulevaisuusselonteko nimeltään Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa arvioi, että tulevaisuuden kirkko palvelee sekä kantasuomalaisia että yhä kasvavaa muualta muuttaneiden joukkoa.

Uusien kristittyjen vastaanottaminen seurakuntiimme tulee virkistämään niiden jumalanpalveluselämää, puhumattakaan siitä, miten paljon se tulee avartamaan käsitystämme itsestämme ja uskostamme. Kristillinen kirkko on näet kansainvälinen ja kulttuurienvälinen, se ei ole suomalaiskansallinen projekti. Se on Kristuksen omaa toimintaa koko maailmassa. Tässä on vielä Suomen kirkossa oppimista.

Mutta palaan siihen pyyteettömään rakkauteen, jota osoittamisesta on tuomiolla kysymys. Ensi kuulemalla näyttää siltä, kuin tuomio tapahtuisi vain sen perusteella, onko hyvää tehty vai jätetty tekemättä. Mutta tarkkaan lukien tuomiolla molemmat ihmisjoukot hämmästelevät. Toiset hämmästelevät sitä, että he olivat mielestään kyllä Kristuksen nähdessään häntä auttaneet mutta olivat tuomarin mukaan jättäneet auttamatta, toiset taas ihmettelevät sitä, että he eivät mielestään olleet Kristusta nähneet eivätkä häntä palvelleet, mutta tuomari lausuukin heidän niin tehneen. Hämmästely vihjaa, että kyse on syvemmästä kuin vain siitä, onko palveltu tai ei.

Hämmästely paljastaa, että Jeesuksen opetuksen kärki ei olekaan tuomiolle koottujen ihmisten tekemisessä tai tekemättä jättämisessä. Kärki on siinä, miten nämä ihmiset tulevat yllätetyiksi. Kyse ei olekaan ollut vain siitä, mitä he katsovat tehneensä. Kyse on siitä, mitä he ovat olleet. Miten muuten selittyisi se, että joku on huomaamattaan tehnyt hyvää?

Onhan mahdollista, että joku huomaamattaan jättää hyvää tekemättä, tai että huomattuaankin vain kulkee avuntarvitsijan ohi. Mutta että tekisi hyvää huomaamatta sitä itse? Sellaisen ihmisen täytyy todella olla pyyteetön. Voiko pyyteettömiä ihmisiä olla olemassa? Emmekö kaikki ajattele kuitenkin hyvää tehdessämme todella tekevämme jotain hyvää? Emmekö siitä jonkin pienen osan laske myös omaksi hyväksemme, vaikka sitten hyvän omantunnon saamisen hyväksi?

Hyvän pitäisi kummuta ihmisen sisimmästä vapaasti ja pakottamatta, vain hyvästä sydämestä. Siihen tapaan, kuten Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa (7:38): Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan. Joka uskoo minuun. Joka uskoo Jeesukseen, hänen sisimmässään Jeesus itse vaikuttaa Pyhän Henkensä välityksellä.

Jeesuksen opetuksen ydin kätkeytyy siihen, etteivät tuomiolle kootut ihmiset tunteneet itseään vaikka olivat niin kuvitelleet. He olivat uskoneet hoitaneensa velvollisuutensa: milloin me näimme sinut, emmekä sinua auttaneet? Toiset puolestaan hämmästelevät: milloin me näimme sinut ja annoimme sinulle ruokaa, juotavaa, vaatteita, kodin? Jumala, joka tutkii salaisuudet, näkee myös sydämen.

Ihmisen sisin ratkaisee. Teot ja tekemättä jättämiset kertovat, millainen hän on. Sitä tässä ihmiseltä vaaditaan, että hän näkee oman sydämensä ja on rehellinen, tunnistaa itsensä Jumalan edessä ja tunnistaa samassa valossa myös lähimmäisen. Toiset olivat nimenomaan tunnistaneet Kristuksen ja yrittäneet palvella juuri häntä ansaitakseen niin jotain Jumalalta. Toiset taas eivät olleet Kristusta hoksanneetkaan, he olivat kiinnittäneet huomionsa Jumalan palvelemisen sijasta lähimmäisen palvelemiseen. Juuri silloin he olivatkin puhtaasta sydämestä palvelleet Kristusta.

Salaisella tavalla Kristus tulee luoksemme hädänalaisissa ihmisissä. Mutta salaisella tavalla hän tulee myös noita hädänalaisia ihmisiä vastaan niissä, jotka ryhtyvät heidän lähimmäisikseen. Kristus tulee heidän luokseen meidän kauttamme, meidän palveluksissamme. Hän itse ottaa sijaa ihmisessä ja alkaa toimia tämän kautta. Kristus itse lahjoittaa sen rakkauden, joka vaikuttaa hyvinä tekoina. Kristus vapauttaa ihmisen yrityksistä tyydyttää Jumalan pyhyyden vaatimuksen omilla hyvillä palveluksillaan. Kristus täyttää itse nuo vaatimukset ja antaa itsensä lahjaksi.

Se, joka uskoo Kristukseen, uudistuu sisäisesti. Hänet Kristus vapauttaa oman itsensä ympärillä pyörimisestä, omien hyvien tekojensa kirjanpidosta. Kristus vapauttaa palvelulla laskelmoinnista, hän nostaa ihmisen katseen hänestä itsestään toiseen ihmiseen ja tämän tarpeisiin. Hän antaa ihmisen katsoa lähimmäistä Kristuksen rakastavalla katseella, käyttää käsiään lähimmäisen hyväksi Kristuksen hyvinä ja siunaavina käsinä.

Tuomiosunnuntai on kirkkovuoden viimeinen sunnuntai. Elämme aikoja, jotka puhuvat kaiken päättymisestä. Aihe on jylhä, ja se antaa erityistä jylhyyttä myös piispantarkastuksen toimittamiselle. Se kääntää katsettamme eteenpäin tulossa olevaan suureen ja viimeiseen piispantarkastukseen, jonka toimittaa kaikkein korkein paimen.

Ajatus tuomiosta kauhistuttaa. Ikuisen ja kaikkitietävän Tuomarin eteen astuminen saa jo nyt tuntemaan häpeää ja kestämättömyyden tunnetta. Mutta tuomiosunnuntai ei kuitenkaan siirrä meitä pois tästä elämästä jonnekin aikain tuonne puolen, jonnekin ikuisen tuomioistuimen eteen. Päinvastoin, tuomiosunnuntai lähettää meidät entistä päättäväisemmin tähän elämään. Pyhäpäivä julistaa meille Jumalan armoa: Hän haluaa edelleen valloittaa ihmisen sisältä käsin. Jumala lahjoittaa armonsa ja rakkautensa ja alkaa vaikuttaa meidän sisimmässämme. Näiden lupausten varassa nousemme nyt ylös ja yhdymme uskontunnustukseen.