Saarna Aleksanterin kirkossa jouluaattona 24.12.2022

Evankeliumi Luukas 2:1–14

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

 

Rakkaat joulun viettäjät. Viimeksi on jouluaattona tähän kirkkoon saatu kokoontua vapaasti kolme vuotta sitten. Tänä jouluna ovat ihmiset jälleen suurin joukoin löytäneet niin konsertit, joululaulutilaisuudet kuin myös adventin ja nyt jouluaaton jumalanpalvelukset. Se kertoo siitä, että kaivataan juhlahetkiä. Kaivataan paluuta tuttuun ja turvalliseen, kaivataan kokea yhä uudestaan, että ilosanoma Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan kannattelee kaikkina aikoina ja kaikissa elämän vaiheissa. Kaivataan kuulla, että Jumalan rakkaudesta seuraa myös ihmisille rauha maan päällä.

Rauhaa ei olekaan noiden koronan vaivaamien joulujen jälkeen nähty. Kun yksi vaiva on ollut helpottamaan päin, toinen on tuonut huolta koko Euroopalle. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on heittänyt miljoonat pakolaisiksi ja aiheuttanut lukemattomille kärsimystä, kipua ja kuolemaa. Se on raunioittanut ihmisten koteja ja kaupunkeja sekä vetänyt kansat suursodan partaalle. On käsittämätöntä, että maailman suurimmassa maassa voidaan kokea olo niin heikoksi ja epävarmaksi, että sitä täytyy ryhtyä vahvistamaan riistämällä naapurilta rauha ja turvallisuus sekä alkamalla valheen voimalla alistaa ja tuhota heitä, joiden kehutaan kuitenkin juhlapuheissa olevan yhtä ja samaa veljeskansaa.

Miten kaipaammekaan tänä jouluna sitä rauhaa, jonka enkelit lupasivat paimenille. Kunpa voisimmekin koko sydämestämme laulaa Jumalalle kunniaa siitä, että maailmalle on syntynyt Vapahtaja, joka toteuttaa profeetta Jesajan ennustuksen: Kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Maailma totisesti kaipaa Ihmeellistä Neuvontuojaa ja Rauhan Ruhtinasta, joka auttaisi pois tästä tilanteesta. Ehkä sellaista Neuvontuojaa tarvitaan erityisesti siellä, missä ei osata enää perääntyä eikä vetäytyä takaisin, kun kaikki oma kunnia ja tulevaisuus on naulattu kiinni menestykseen tässä vääryydellä perustellussa sodassa, mutta edessä näyttää olevan vain syvempää syöksykierrettä suurempiin ongelmiin.

Valloitussodasta puhutaan Venäjällä hyvän taisteluna pahaa vastaan, kristillisyyden puolesta moraalisesti rappeutunutta länttä vastaan. On jopa sanottu, että Venäjä sotii Ukrainassa saatanaa vastaan, siis kaikkien ihmisten ja Jumalankin vihollista vastaan. Mutta tuopa vihollinen onkin todellisuudessa kaikkein vaarallisin ja ovelin! Se näet osaa kietoa pauloihinsa juuri niitä, jotka luulevat seuraavansa hyvyyttä tehdessään pahaa ja toteuttavansa oikeutta tehdessään vääryyttä. Kautta maailmanhistorian suurimmat väkivallanteot ja rikokset ihmisyyttä vastaan on tehty sokaistuneena jonkun ylevältä kuulostavan motiivin häikäiseminä.

Paholaista vastaan ei käydä sotaa armeijoiden asein. Sitä ei pysäytetä panssareilla eikä räjäytetä ohjuksilla. Siihen eivät tehoa teräs eikä ruuti sen paremmin kuin ruumiilliset lihakset. Sellainen on mahdotonta, koska paha ei pysy paikoillaan. Jos sen jossain tunnistaa ja lannistaa, kohta se jo väijyy uudessa suunnassa. Kaikkein vaikeimmaksi taistelun pahaa vastaan tekee se, että paha ei pysyttele ulkopuolella, pelkästään toisissa ihmisissä. Jokaisessa asuu itsessään kyky etsiä yksin omaa etuaan, käyttää muita omien pyrkimystensä välikappaleena ja tehdä heille pahaa. Ihminen osaa ohittaa toisen tarpeet ja alistaa häntä, vaikkei edes syyllistyisi rikoksiin tai väkivallantekoihin.

Tampereen Piispantalon yläkerrassa on seinämaalaus, jonka muuan taiteilija laati talon valmistuessa. Siinä Pyhä Yrjö lyö lohikäärmeen. Taiteilija kuulemma käytti hevosen selässä istuvan ritarin kasvojen mallina talon ensimmäisen asukkaan vanhimman pojan profiilia; pojan, joka sittemmin kaatui jatkosodassa. Mutta minua on mietityttänyt maalauksessa se, että lohikäärme ei ole helposti siitä löydettävissä eikä kokonaisuutena hahmotettavissa. Se näkyy aavistuksenomaisesti ja selkeästi vain osin, raatelukynsiään kohotellen. Ehkä taiteilija halusi sanoa, ettei pahan valtaa ole helppo tunnistaa ja ottaa kohteeksi.

Ortodoksisissa ikoneissa Pyhä Yrjö – eli Pyhä Georgios Voittaja – istuu valkean hevosen selässä kädessään pitkä keihäs, jonka hän on juuri iskenyt lohikäärmeeseen. Keihäs on ikoneissa hyvin ohut, vain kapea viiva. Näin ilmaistaan, että paha voitetaan vain hengen asein. Pyhä Yrjö omaksuttiin Novgorodin suojeluspyhimykseksi, ja sieltä hänen kuvansa siirtyi Moskovan kaupungin vaakunaan ja edelleen Venäjän federaation vaakunaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämän pyhimyksen nimeä kunnioittavat ovat nyt vaihtaneet hengelliset aseet johonkin aivan muuhun. Eikä pahaa enää suostuta etsimään omasta itsestä.

Valkoinen hevonenkaan ei ikoneissa kerro hevosvoimista, vaan se muistuttaa Raamatun Ilmestyskirjan sanoista: Minä näin taivaan avoinna: näin valkoisen hevosen ja sen selässä miehen. Hän on uskollinen ja totuudellinen, hän tuomitsee ja taistelee vanhurskaasti. […] Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta, ja hänen nimensä on Jumalan Sana. […] Hänen viittaansa on reiden kohdalle kirjoitettu nimi: kuninkaiden Kuningas, herrojen Herra. (Ilm. 19: 11, 13, 16) Pahan lopullinen voittaja on Herra Jeesus Kristus. Hän taistelee pahaa vastaan uskollisuudella ja totuudella, ja hän on oikeudenmukainen tuomari, joka tuo rauhan. Rauhan perustana ei ole ylivalta eikä toisen nujertaminen, kuten omiin aseisiinsa luottaneet ovat maailman sivu kuvitelleet. Jesajan profetiasta kuulimme: Oikeus ja vanhurskaus on sen perustus ja tuki nyt ja aina. Maailman rauhaa ei saavuteta eikä säilytetä ilman oikeutta ja totuutta.

Jesajan profetiassa luvattiin, että kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan. Mutta tämän ratsastajan oma viitta on veren tahraama. Hän on omalla kärsimyksellään ja kuolemallaan saavuttanut voiton vihollisesta. Hän on kaikkia kuninkaita korkeampi ja vallanpitäjiä voimakkaampi, koska hän on itse suostunut kärsimään. Hän ei tullut mahtimiehenä antamaan komentoja, ei nujertamaan väkivallalla eikä hakemaan omaa oikeuttaan. Tyrannit ja diktaattorit nousevat ja putoavat, mutta tämä Herra pysyy, koska hän suostuu heikkouteen. Hän tuli antautumaan ja siten voittamaan. Kun Pietari yritti puolustaa Jeesusta vangitsijoitaan vastaan, kehotti Jeesus häntä panemaan miekkansa pois: Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu. (Matt. 26:52). Väkivalta synnyttää väkivaltaa ja tuhoaa lopulta ne, jotka siitä itselleen voimaa hakevat.

Enkeli ilmoitti ilosanoman maan vähäisille, köyhille paimenille. Heille annettiin tuntomerkki: maailman Vapahtaja löytyy seimestä, eläinten syöttökaukalosta. Ihmeellinen merkki, niin outo ja odottamaton, jos kyseessä on sentään Herra ja pelastaja, oikeuden toteuttaja! Joka tätä pientä merkkiä seuraa, kulkee itsekin kohti pienuutta. Mutta seimen lapsessa hän löytää myös totuuden ja oikeuden ja lopulta myös rauhan.