Oi jospa ihmisellä…

Hyvä Tampereen yliopistollisen sairaalan väki; potilaat, omaiset ja henkilökunta.

Jouluvalmisteluja tehdessä huomaa ajan kulumisen. Mutta kulumisnopeus vaihtelee. Aikaa tuntuu ensin olevan paljon, mutta kun valmisteluja lykkää, huomaa pian, ettei sitä niin paljon ollutkaan. Tutussa joululaulussa aika kiitää niin, että kokonaiset Miespolvet vaipuvat unholaan. Aika kuluu ja joulutkin kuluvat. Mutta mitä jos asia olisi niin, kuten toisessa joululaulussa toivotaan: Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen! Ymmärrettävä toive! Onhan joulu juhla-aikaa, jonka soisi jatkuvan. Siihen liittyy paljon kaunista, ja parhaimmillaan se on täynnä vapauden ja kaivatun levon tunnetta. Kun oikein hyvin käy, joulu tuo toisilleen lähimmät ihmiset yhteen ja saa heidät kokemaan rakkautta. Kukapa ei toivoisi, että tällainen hyvä ja kaunis saisi jatkua, ehkä jopa ainaisesti!

Mutta olisiko sellaisessa mieltä? Eikö silloin jäisi kokematta myös ajan nopea kuluminen? Eikö silloin katoaisi myös syy odottaa joulua? Eikö kaikkein kauneinta olekin joulun toivominen? Eikö unelmien joulu ole parhaimmillaan juuri siellä unelmissa? Jos unelmat olisivat totta, ihminen väsyisi. Parempi, että eivät ole totta. Parempi korkeintaan odottaa ja toivoa mielessään kaunista ja valmistautua huomaamaan, että se kaikki toteutuu vain hetkittäin. Vain ohikiitävän hetken ajan saa nauttia siitä, mitä kokonaisen vuoden odottaa. Onnellinen se, joka tuon hetken tunnistaa ja nauttii siitä silloin. Mutta onneton se, joka toivoo haavekuvaa näkemättä, että toivo täyttyy juuri siinä arkisessa joulussa, jonka kokee. Se puolestaan saakin mennä ohitse, sillä ellei se menisi ohi, se menettäisi tenhovoimansa eikä enää viehättäisi. Silloin ei mieleen tulisi tilaa alkaa uudelleen toivoa. Sillä toivo on joskus parempaa kuin täyttymys. Toivoa jaksaa pidempään, mutta täyttymykseen voi kyllästyä. Onnellinen se, joka tyytyy siihen, että hänen toivonsa täyttyy hetkeksi.

Saksalainen kirjailija Heinrich Böll kirjoittaa satiirisessa novellissaan Ois joulu ainainen Milla-tädistä, joka haluaa viettää jatkuvaa joulua. Milla-täti rakastaa joulukuusta koristeineen, mutta hän oli joutunut sota-ajan joulujen ajaksi luopumaan siitä. Sodan jälkeen hän tarrautuu joulun viettämiseen ja haluaa jatkaa sitä joka päivä samalla rituaalilla. Kuusessa pitää olla kynttilät ja kilisevät koristeet, perheenjäsenten tulee istua nauttimaan joululeivonnaisia ja laulamaan joululauluja. Jos jokin tästä häiriintyy, täti alkaa hysteerisesti huutaa. Perheenjäsenet yrittävät saada lääkärit ja psykiatrit auttamaan selvästi mieleltään järkkynyttä rouvaa, mutta itkuinen valitus lakkaa vasta, kun tuodaan kuusi uudelleen sisään ja koristellaan tutuilla kilistelevillä esineillä sekä rauhaa toivottavalla enkelihahmolla. Neuvottomat perheenjäsenet ryhtyvät tukemaan tätiä viettämällä hänen kanssaan joulua joka päivä.

Aluksi se sujuukin hyvin. Mutta viikot vierivät ja kuusi varisee. Ratkaisuksi muodostuu vaihtaa kuusi aina uuteen muutaman viikon välein ja koristella se tädin nukkuessa. Seuraavana päivänä toistuu sama rituaali kuin aiempina päivinä: perheenjäsenet kokoontuvat viettämään joulua lauluin ja leivoksin. Mutta alkaa tulla vaikeaksi saada joulukuusia helmikuussa. Vihdoin jonkun kukkakauppiaan kanssa tehdään sopimus. Tulee laskiainen ja karnevaaliaika. Milla-täti vain uskoo edelleen olevan joulu ja loukkaantuu, kun ulkona näkyy ihmisiä riehakkaissa touhuissa. Verhoja aletaan pitää ikkunoiden edessä.

Böll kuljettaa satiirissaan tilannetta kuukausi toisensa jälkeen aina vain absurdimmaksi. Tulee toukokuu, mutta Millan kanssa pitää viettää joulua joka päivä samalla kaavalla. Tulee heinäkuu ja helteet. Verhoja on pidettävä kiinni, että saadaan hämyisä tunnelma kuumaan huoneeseen, jossa poltetaan kuusenkynttilöitä ja lauletaan joululauluja lumisesta maisemasta. Joka päivä on pitänyt myös seurakunnan papin ottaa hetki osaa Millan joulunviettoon, mutta hän on jo muutaman käynnin jälkeen kieltäytynyt muihin velvollisuuksiinsa vedoten. Tilalle löytyy kiireetön eläkepappi. Mutta perheenjäsenet alkavat oireilla. Yksi sairastuu joululeivonnaisten mausta, toinen alkaa valmistella muuttoa sellaiseen maahan, jossa ei kasva kuusipuuta. Millan puoliso palkkaa sijaisia esittämään häntä ja lapsia jokapäiväisessä näytelmässä, josta yhdenkin poissaolo saa tädissä aikaan hysteerisen reaktion.

Seuraava joulu menee vanhan rutiinilla, mutta meno jatkuu uudelle vuodelle. Ja taas uuteen kesään ja seuraavaan jouluun. Parin vuoden kuluttua kaikki perheenjäsenet ovat kaikonneet, mutta Milla-täti on onnellinen eikä edes huomaa, että maastamuuttaja on lähtenyt, puoliso karannut ensin toisen luo ja lopulta luostariin ja lapset kaiken kukkuraksi korvattu heitä esittävillä vahanukeilla. Mutta kuusesta kuuluu kilinä ja kynttilät loistavat. Eläkepappi tulee enää uskollisesti kylään, nauttii leivonnaiset, laulaa laulut ja juttelee luontevasti tädin kanssa mennyttä aikaa muistellen. Heinrich Böllin tarinassa lienee montakin opetusta, mutta yksi on siinä, että ei ihmisellä voi olla joulu joka päivä. Toinen opetus voi olla, että jonkun pitää viettää aikaa toisen luona.

Joulun evankeliumi alkaa sanoin: Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn… Siis siihen aikaan, johonkin tiettyyn aikaan. Se oli tietty historian hetki, joka tuli ja meni ja teki tilaa uusille hetkille. Ei ensimmäinen joulu ollut venytetty ja loputon hetki. Mutta se oli silti hetki, joka antaa juhlalle aiheen vielä tänään. Tänäänkin palata päivään, jolloin Neitsyt Maria synnytti esikoisensa, kapaloi hänet ja pani seimeen nukkumaan. Se taisi näyttää arkiselta toimitukselta, josta oli juhla kaukana. Se oli tavallinen hetki, joka meni ohi ja lapsi alkoi kasvaa. Mutta silti voidaan viettää juhlaa ja iloita siitä, että Jumala katsoo ihmiskunnan puoleen. Hän osoittaa rakkautensa ihmisiä kohtaan tulemalla itse ihmiseksi. Tässä pienessä lapsessa on enemmän kuin yhden päivän ilo. Hänessä on toivo ja tulevaisuus. Hänessä on Jumala meidän kanssamme.

Toivotan Tampereen yliopistollisen sairaalan väelle hyvää ja siunattua joulua.