"Nostakaa rohkeasti päänne pystyyn"

Evankeliumi Luuk. 21: 25-36

Jeesus sanoi:

”Auringossa, kuussa ja tähdissä näkyy merkkejä. Meren aallot pauhaavat jylisten, ja maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa. Kaikki lamaantuvat pelosta odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa, sillä taivaiden voimat järkkyvät. Silloin nähdään Ihmisen Pojan tulevan pilven päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.”

Hän esitti heille myös vertauksen:

”Katsokaa viikunapuuta, tai mitä puuta tahansa. Kun näette sen puhkeavan lehteen, te tiedätte ilman muuta, että kesä on jo lähellä. Samalla tavoin te nähdessänne tämän tapahtuvan tiedätte, että Jumalan valtakunta on lähellä. Totisesti: tämä sukupolvi ei katoa ennen kuin kaikki tämä tapahtuu. Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.”

”Pitäkää varanne, etteivät juopottelu ja päihtymys tai jokapäiväisen elämän huolet turruta teitä, niin että se päivä yllättää teidät niin kuin ansa. Sitä päivää ei vältä yksikään, joka maan päällä elää. Pysykää siis alati valveilla ja rukoilkaa itsellenne voimaa, jotta selviäisitte kaikesta siitä, mikä on tapahtuva, ja kestäisitte Ihmisen Pojan edessä.”

Kun toista adventtisunnuntaita vietetään, katsellaan tulevaisuuteen. Eletään ainakin kahden asian odotuksessa. Yhtäältä odotetaan jo aivan muutaman viikon kuluttua koittavaa joulua. Toinen odotus puolestaan ei kohdistu johonkin ennalta tiedettävään ajankohtaan, ei mihinkään sellaiseen, jonka mukaan voisi kalenteriaan tarkistaa. Adventtina odotetaan aikain täyttymistä ja Herran Kristuksen toista tulemista.

Tuuloksen seurakuntakin odottaa, mutta se katselee tulevaisuuttaan menneisyyden perspektiivistä. Seurakunta viettää 130-vuotisjuhliaan. Tosin seurakunta voisi viettää paljon korkeampiakin ikävuosia, jos se laskisi historiansa kirkon rakentamisesta. Lieneehän tämä kaunis, yksi maamme pienimmistä keskiaikaisista kivikirkoista saanut ensimmäiset muurauksensa jo 1400- 1500-lukujen taitteessa. Sitäkin aiemmin on tässä mahdollisesti ollut puinen kirkko. Tälle paikalle lienee kokoonnuttu 1300-luvulta lähtien viettämään jumalanpalvelusta, kuulemaan Jumalan sanaa, rukoilemaan ja ottamaan osaa pyhään ehtoolliseen.

Keskiajalta aina vuoteen 1882 asti Tuulos toimi Hauhon seurakunnan kappelina. Se oli yhtä lailla olemassa jumalanpalvelusta viettävänä yhteisönä kuin sen jälkeen itsenäisenä seurakuntanakin, vaikka sillä ei ollut omaa kirkkoherraa. Seurakunta on olemukseltaan pikemminkin hengellinen yhteisö kuin hallinnollinen yksikkö. Seurakunta on aina siellä, missä kokoonnutaan Kristuksen nimessä. Herra Jeesus sanoo: Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään. (Matt. 18:20) Siksi seurakunnan ei tarvitse olla suuri ollakseen seurakunta; ei sillä tarvitse olla rikkauksia eikä voimia toteuttaakseen sitä, miksi Kristus on kirkkonsa perustanut. Siellä tarvitaan vain Jumalan sana, jota julistetaan. Missä kaikuu Herran Kristuksen ääni, siellä Hän itse vaikuttaa. Siellä Jumala itse synnyttää uskoa, toivoa ja rakkautta.

Osuvasti Tuuloksen seurakunnassa onkin tämän juhlan mietelauseena lainattu Virsikirjasta lasten virttä, jossa lauletaan: Pienikin on tärkeä. Tämä lause on painettu juhlaviikon tiedotteeseen. Virsi jatkuu sanoin: Pienikin voi tuoda ympärilleen lämpöä. Tämä lause sopii jokaisen Jumalan lapsen tunnukseksi, miksei myös kokonaiselle seurakunnalle. Koko Tuuloksen seurakunnan tärkeänä tehtävänä on säteillä Jumalan lämpöä.

Seurakunta on ihmisten yhteisö, joka elää Jumalan rakkaudesta. Se saa itse ottaa vastaan valoa ja lämpöä Jumalan Pojalta, joka tulee sen luokse. Jeesus Kristus saapuu ihmisten luo juuri kirkossa, siellä julistetussa sanassa ja Pyhässä ehtoollisessa. Siellä hän tekee ihmisistä oman yhteisönsä, jonka tarkoituksena on osoittaa hänen rakkauttaan maailmalle. Tuuloksen seurakunnalla on tehtävä, jota mikään muu ei voi tällä paikkakunnalla täyttää. Sen tehtävänä on edustaa rakastavaa Kristusta kaikille ihmisille. Siinä ei ratkaise koko vaan sisältö, eli Herra Kristus itse.

Nyt Tuuloksen seurakunta on toiminut melkein neljä vuotta osana Hämeenlinnan seurakuntayhtymää. Hallintomalli muuttui, mutta tehtävä ja toiminta Kristuksen työssä jatkuivat. Kaksi vuotta sitten käydyissä seurakuntavaaleissa ei enää valittu omaa kirkkovaltuustoa, mutta valittiin seurakuntaneuvosto. Kirkkovaltuusto on yhteinen muiden seurakuntien kanssa, ja sillä on ylin päätäntävalta. Siksi Tuuloksen taloudenpito ei enää ole samanlaista kuin ennen. Omilla kylillä ei enää päätetä oman seurakunnan taloudesta muun kuin oman toiminnan osalta. Tätä voi pitää määräysvallan kaventumisena, mutta toisaalta sitä voi pitää myös helpotuksena joidenkin velvoitteiden osalta. Seurakuntayhtymä hoitaa yhteisiä asioita ja pitää huolta taloushallinnon alan kysymyksistä. Se tekee myös mahdolliseksi jakaa työvoimaa tarvittaessa.

Tuuloksen seurakunta ei valitettavasti ole säästynyt taloudellisilta vastoinkäymisiltä. Ikävä onnettomuus oli pappilan tulipalo pari vuotta sitten; onneksi kirkkoherran perheen asiat saatiin nopeasti järjestetyiksi, mutta toive pappilan uudelleen rakentamisesta ei saanut seurakuntayhtymässä kannatusta. Tätä on tuuloslaisten ollut ymmärrettävästi vaikea ottaa vastaan. Mutta kun katsotaan Hämeenlinnan seurakuntayhtymän taloudellisia haasteita, asia ehkä nähdään toisessa valossa. Hämeenlinna on muun Suomen tavoin vaikeiden kysymysten edessä: mistä säästää? Kirkkomme seurakunnissa tiedetään, että jokainen rakennus sitoo käytön lisäksi ylläpitokuluja. Monin paikoin etsitään kuumeisesti säästöjä, virkoja jätetään täyttämättä ja kiinteistöjä tarjotaan kaupalle.

Tulevaisuuteen katsotaan siis huolestuneina, eikä ainoastaan näiltä osin. Talouden lisäksi seurakunnissa huolestuttavat muutkin kysymykset. Niitä esitteli ja analysoi pari kuukautta sitten ilmestynyt nelivuotiskertomus nimeltä Haastettu kirkko. Siinä osoitettiin alaspäin näyttäviä käyriä niin talouden, jäsenmäärän kuin uskoon sitoutumisen osalta. Teos oli nimensä veroinen; sen joka sivu nostaa esiin haasteita. Syvimmät ja vaikeimmat niistä koskevat juuri sitä, miten kirkon oma jäsenkunta mieltää oman asemansa: mitä merkitsee olla kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, mitä merkitsee olla otettu osaksi seurakuntaa eli Kristuksen elävää ruumista?

Mitä merkitsee, että Kristus jatkaa työtään maan päällä kirkkonsa välityksellä? Mitä hän minusta odottaa tässä palveluksessa? Mikä on minun tehtäväni, kun seurakuntalaisena otan osaa Jumalan valtakunnan lähestymiseen? Millä tavoin minusta näkyy, että Jumala rakastaa koko ihmiskuntaa?

Joka seuraa vain kirkon numeroita, saattaa masentua. Joka arvioi seurakuntien menestystä yritysten tapaan, joutuu pettymään. Moni hämmentyy: miksi kirkon sanoma, ”maailman parhaaksi tuotteeksi” kutsuttu asia ei käy kaupaksi? Tästä seuraa lamaantuminen; luulisihan nyt Jumalan rakkauden ihmisiä kiinnostavan! Miksi Kristuksen hyvyys ei kosketa niin, että se saisi ihmisen seuraamaan häntä uskossa ja rakkaudessa? Eikö hyvä uutinen tule riittävän selvästi kuuluviin ja näkyviin meissä kristityissä? Vai voisiko kyse olla siitä, että korvat eivät herkisty kuuntelemaan Kristuksen ääntä, silmät eivät avaudu näkemään lähimmäistä, jonka tarpeet kutsuvat minua, tai että sydän ei avaudu Pyhän Hengen puhuttelulle? Olennaista ei ole, että jokin seurakunta jossain minun ulkopuolellani tekee jotain, vaan olennaista on nähdä itse itsensä Kristuksen omana ja osana toimivaa seurakuntaa.

Tulevaisuutta voidaan yrittää arvailla monin ennustuksin, mutta mikään niistä ei etukäteen määrää, millainen sen tulee olla. Joitain kehityslinjoja voidaan toki päätellä vallitsevista trendeistä, mutta historia opettaa, ettemme kykene näkemään kovinkaan kauas. Elämä on ennenkin ollut täynnä huolta ja epävarmuutta, on ollut hätää, puutetta, nälkää, sotaa ja sairautta, mutta tänne asti olemme tulleet: olemme olleet hyvän Jumalan hoidossa sukupolvesta toiseen. Ei ole mitään syytä lamaantua tulevaisuuden edessä, vaan päinvastoin kaikki syy edelleen uskoa Jumalaan ja antaa oma elämämme hänen käyttöönsä.

Asiantuntijat esittävät meille huolestuttavia kuvia, ei ehkä sellaisia kosmisia maailmanlopun mullistuksia, joista Jeesus puhuu, tähtien merkkejä ja taivaiden järkkymisiä, vaan maamme ja maanosamme taloudellisen laman uhkakuvia, irtisanomisia ja työttömyyttä. Pelkäämme toimentulon puolesta, pelkäämme yhteiskunnan vakauden puolesta, pelkäämme maailman rauhan puolesta. Eivätkä pelot tähän lopu. Pelkäämme luomakunnan puolesta: riittääkö kaikille ruokaa, kulutammeko ahneudessamme toistenkin leivän, riistämmekö tulevilta polvilta? Estämmekö lastenlapsiltamme tulevaisuuden, tuotammeko maailmalle katastrofin ja saatammeko koko maapallon ekosysteemin sekaannukseen ilmastonmuutoksella?

Pelottavien kuvien edessä Jeesus antaa tämän päivän evankeliumissa kuitenkin aivan toisen ohjeen: Nostakaa rohkeasti päänne pystyyn. Hän ei sano: painakaa leuka rintaan, teille on tästä eteenpäin tiedossa vain alamäkeä. Ehei, vaikka juuri siten olisivat Jeesuksen aikaiset ihmiset voineet myös ajatella. Eivät hekään saaneet nähdä muuta kuin työtä ja vaivaa, nälkää, puutetta, sotaa ja sairautta, riistoa, alistamista, hyväksikäyttöä.

Ehkä juuri kristityillä olisi ollut lannistumiseen erityisiä syitäkin, kun heitä vainottiin ja vangittiin sekä vietiin tuomittaviksi ja teloitettavaksi. Mutta vaikka Jeesuksen seuraajille ei ole luvattu inhimillisillä mittareilla arvioiden suurta ja menestyksekästä tulevaisuutta, he eivät lamaannu. Kristus itse nimittäin on aina kirkkonsa kanssa. Hän, joka on puhunut maailman loppumisesta, on myös luvannut: Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti. (Matt. 28:20)

Jeesuksen kehotus nostakaa rohkeasti päänne pystyyn ei merkitse vain yritystä piristää tulevaisuuden edessä kauhistuvaa pelokasta opetuslapsijoukkoa, ”kyllä se teiltä hyvin menee, älkäähän nyt olko turhasta huolissanne”, vaan se on pikemminkin viittaus siihen, että Jumalalla on itsellään ohjat käsissään. Kaikki on hyvän Jumalan huomassa, tulevaisuus on hänen salaisuutensa. Jumala ei kerro salaisuuksiaan, mutta hän lähettää Poikansa kulkemaan meidän kanssamme. Kristitty odottaa Herraansa ja hänen apuaan.

Jeesuksen kehotus nostaa pää kuulostaa samalta kuin ehtoollismessussa papin laulama kehotus: Ylentäkää sydämenne – ja seurakunnan vastaus: Ylennämme sen Jumalan puoleen. Sydämen ylentäminen ei merkitse vain ajatusten kokoamista ja suuntaamista Jumalaan, vaan koko persoonan avaamista sille, että Kristus itse saapuu luoksemme. Se muistuttaa Jeesuksen rukouksesta Getsemanen puutarhassa katse kohotettuna ylös Jumalaan. Kun ylennämme sydämemme, me rukoilemme yhdessä Herran kanssa, kun hän kärsii meidän puolestamme.

Adventti on vastaanottamisen aikaa – sana tarkoittaa Herran tulemista meidän luoksemme. Viime sunnuntaina tervehdimme luoksemme aasilla ratsastavaa Messiasta, joka valitsee nöyryyden ja alentumisen. Tänään teemana on hänen kaikkivaltiudestaan riisuutumisen sijasta hänen tulemisensa kuninkaana ja tuomarina, kirkkaudessaan ja kaiken paljastavassa loistossaan. Hän korjaa vääryydet ja toteuttaa oikeuden, mutta hän vetää myös kaikki tuomiolle eteensä. Tämä kuningas ei kuitenkaan lähesty meitä tuhoavassa kunniassaan kulkematta samalla kanssamme ihmiseksi tulleena rakastavana Jumalan Poikana. Hän tulee ihmisenä antamaan ihmisille toivon.

Tuuloksen kirkko lienee aikoinaan vihitty pyhän Birgitan nimelle. Siitä kertoo kirkossa säilytettävä alttarikaappi. Tämä keskiajalla elänyt, nykyään koko Euroopan suojeluspyhimyksenä kunnioitettu luostareiden perustaja kirjoitti rukouksen, joka kääntää katseen rohkeasti tulevaisuuteen luottamuksessa Jumalaan. Kristuskin kehotti omiaan: rukoilkaa itsellenne voimaa. Rukoilemme nyt pyhän Birgitan sanoin:

Herra, tule pian ja valaise yöni.

Niin kuin kuolevat ikävöivät, niin minä ikävöin sinua.

Sano sielulleni, ettei mitään voi tapahtua sallimattasi

ja ettei mikään, minkä sinä sallit, ole toivotonta.

Oi Jeesus, Jumalan Poika, niin kuin sinä vaikenit

niiden edessä, jotka sinut tuomitsivat,

niin pidätä kieleni, kunnes olen saanut miettiä

mitä ja miten minun tulee puhua

Osoita minulle tie

ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan.

Uskallettua on viipyä

ja vaarallista on jatkaa matkaa.

Täytä siis minun ikävöimiseni.

Tulen luoksesi niin kuin sairas tulee lääkärin luo.

Anna, Herra, minun sydämelleni rauha.