Nikea ja luterilainen usko

Keskiaikaisen legendan mukaan Pyhä Augustinus laatiessaan filosofis-teologista teostaan De Trinitate kulki mietiskellen aavan meren rantaa. Hän huomasi rannalla pienen pojan leikkimässä. Poika oli kaivanut lusikalla rantahiekkaan kuopan ja lusikoi nyt merestä vettä siihen. Tavallinen leikki myös nykyajan lapsilla! Augustinus katseli puuhaa hyväntahtoisesti ja sanoi sitten pojalle, ettei tämä mitenkään pysty mahduttamaan koko suurta merta pieneen kuoppaansa. Mutta poikapa olikin Jumalan sanansaattaja ja sanoi arvokkaalle kirkkoisälle, että aivan yhtä mahdoton tehtävä on tämän yritys selittää pyhä Kolminaisuus ihmisjärjelle. (Tämä legenda oli renessanssiaikana suosittu maalausaihe; kuvassa italialaisen Garofalon teos 1520-luvulta: Garofalo | Vision of Saint Augustine | NG81 | National Gallery, London)

Ensi vuonna kristilliset kirkot kaikkialla maailmassa viettävät v. 325 Nikeassa pidetyn ensimmäisen ekumeenisen eli koko kirkkoa koskevan konsiilin 1700-vuotisjuhlaa. Teemavuosi tarjoaa mahdollisuuksia nostaa esiin Nikean konsiilin merkitystä niin kirkon opin hahmottumisen kuin eurooppalaisen kulttuurin kehityksen kannalta. Se antaa kirkoille tilaisuuden pysähtyä yhdessä sen äärelle, mikä niiden uskossa on perustavinta. Nikeassa muotoiltu ja toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa v. 381 vahvistettu ja hieman laajennettu uskontunnustus on maailmalla laajimmin liturgisessa käytössä oleva tunnustus. Sitä käytetään myös ekumeenisena kaanonina arvioitaessa, onko jollain yhteisöllä muun kristikunnan kanssa yhteinen usko.

Tunnetusti keisari Konstantinus kutsui kokouksen Nikeaan valtakunnan itäosassa jo riitoja aiheuttaneen kirkollisen kiistan ratkaisemiseksi. Se koski Pojan asemaa suhteessa Isään; onko Poika jumalallinen siinä mielessä kuin Isä ja siten hänen vertaisensa? Lähtökohtana oli Aleksandrian presbyteeri Areioksen esittämä ja monien tukema näkemys, jonka mukaan Jumalan Poika on Isää alempi, ei ikuinen vaan luotu. Aleksandrian piispa Alexander sitä vastoin argumentoi, että Jumala ei ole koskaan voinut olla ilman Sanaansa, Viisauttansa tai Voimaansa, joten Pojan on oltava yhtä ikuinen kuin Isä ja että Isä on ollut aina Isä.

Arieos katsoi, että Pojan on oltava luotu, koska hän saa alkunsa Isästä eikä niin ollen ole olemassa itse itsestään. Areioksen iskulauseena pidetään kiteytystä ”oli aika, jolloin häntä ei ollut”. Koska Poika on olemuksellisesti erillinen Isästä, hänellä ei myöskään ole todellista tietoa Isästä. Poika on rajallinen eikä voi käsittää rajatonta Isää. Vaikka Areios kutsui Poikaa jumalalliseksi, hänen mukaansa se tarkoitti kunnianimeä, ja vaikka Poika on Jumalan Sana ja Viisaus, hän on erillinen niistä Sanasta ja Viisaudesta, jotka kuuluvat Jumalan olemukseen.

Ratkaisevaksi käsitteeksi Nikeassa omaksuttiin Cordoban piispa Ossiuksen aloitteesta kreikan sana homoousios eli ”samaa olemusta”, joskin sitä kritisoitiin siitä, ettei sanaa käytetä Raamatussa. Poika on Nikean mukaan ”Isästä syntynyt”, ”Jumala Jumalasta, Valo Valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt ei luotu” ja ”samaa olemusta kuin Isä”.

Pyhän Hengen osalta Nikeassa tyydyttiin vain yhteen lauseeseen ”ja Pyhään Henkeen”. Sen jälkeen areiolaisuus torjuttiin vielä tiukoin sanoin kiroamalla ne, joiden mukaan olisi joskus ollut aika, jolloin Poikaa ei ollut. Pyhän Hengen osalta tunnustusta täydennettiin Konstantinopolissa v. 381 täsmentämällä niin Hengen suhdetta Isään ja Poikaan kuin myös Hengen työtä kirkossa.

Nikean tunnustus johti kuitenkin kriisiin ja lisäselvityksen tarpeeseen käsitteen ”olemus” vuoksi. Onko Poika lainkaan erillinen, jos hän on samaa olemusta? Myös sana hypostasis tarkoitti olemusta. Nyt sen merkitys tuli kohdistaa erilliseen olentoon, jota saattoi latinassa kutsua persoonaksi. Sanan taustalla on teatterissa käytetty kasvonaamio, prosoopon. Kreikan Mia ousia, treis hypostasis tai latinan Una substantia, tres personae ilmaisevat Nikeassa ja Konstantinopolissa paalutetun kirkon yhteisen uskon.

Mutta kolminaisuusoppi on paradoksi. Siinä yksi on yhtä aikaa kolme. Yhden ousian ja kolmen hypostasin käsitteillä pyrittiin sovittamaan näiden jännite. Voidaan kysyä, onko Nikean päätös inhimillisen järkeilyn tulos, yritys mahduttaa Jumala ihmisen laskuoppiin?

Opin kehityksestä kuitenkin näkyy päinvastoin tarkoitus sulkea järkeily ulos. Trinitaarinen dogma on tietoinen paradoksi, joka estää Jumalan selittämisen ihmisjärjelle. Se on yhtä aikaa ihmisen oppineen pohdinnan korkea saavutus sekä pilkkaa sellaista kohtaan. Se ylistää Jumalan salaisuutta, jota ihminen voi vain uskossa palvoa ja rukoilla. ”Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään.” (1. Kor. 1:27)

Mutta juuri paradoksina on kolminaisuusopista tullut koko kristillisen kirkon peruskivi, uskomme perustavin opinkohta, kaikkien dogmien kuningas. Siinä on tiivistettynä koko uskon sisältö, Jumalan kolmen persoonan työ luomisesta lunastukseen ja pyhitykseen. Se erottaa kristinuskon kaikista muista uskoista, opeista ja aatteista.

Toinen, tämän dogmin veroinen, on oppi Kristuksen kahdesta luonnosta, minkä selvittämisen tarpeen tämä Nikealainen oppi väistämättä kutsui esiin: miten voi olla samaan aikaan yhtä jumalallista olemusta Isän kanssa ja kuitenkin erillinen persoona, ihminen, joka voi kärsiä ja kuolla ristillä? Sitä varten piti seuraavalla vuosisadalla kutsua konsiilit Efesoon ja Khalkedoniin.

Luterilaiset tunnustuskirjat edellyttävät kolme vanhakirkollista tunnustusta. Ne sisällytettiin jo ensimmäiseen, v. 1580 julkaistuun Tunnustuskirjojen kokonaisuuteen  Liber Concordiae. Niiden sisältämä oppi jäsentää luterilaisuutta. Nikean konsiilin päätöksiin viitataan Tunnustuskirjoissa useaan otteeseen, alkaen Augsburgin tunnustuksen ensimmäisestä artiklasta, jossa lausutaan näin: ”Seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa, että Nikaian kirkolliskokouksen päätös jumalallisen olemuksen ja kolmen persoonan ykseydestä on tosi ja että siihen on epäilyksettä uskottava.” (CA I).

Kristinuskon opillista sisältöä kantavat uskontunnustukset, joita toistetaan sukupolvesta toiseen. Klassiselta opinmuodostuksen kaudelta on meidän aikaamme ainut silta kirkon dogma, joka elää liturgiassa. Mutta halki aikojen ovat kolmiyhteys ja kaksiluonto-oppi herättäneet epäilyksiä, meidän aikanamme jopa muutosehdotuksia, jotta kristinusko ei ”kuolisi” vaan vastaisi järjen päätelmiä. Mutta myös modernit ja postmodernit kristologiat vaikuttavat palaavan antiikin kysymyksiin.

Kun Jeesus Nasaretilaiselle yritetään löytää paikka kristinuskossa ilman hänen pitämistään Jumalana, päädytään tavallisesti tarjoamaan hänelle jonkinlaisen paremman kuin tavallisen ihmisen roolia. Jeesus oli lähempänä Jumalaa ja tiesi hänestä enemmän kuin muut sekä osoitti meille tien, on yleensä näiden kristologioiden sisältönä. Niitä voinee pitää uusareiolaisina sovelluksina vanhoista teemoista. Ne heijastavat kunkin ajan suosikkifilosofian ihanneihmisen mallia.

Tällaiset kristologiat eivät kuitenkaan kykene riittävästi vastaamaan kysymykseen, miksi pari vuosituhatta sitten kuolleen juutalaisen rabbin elämällä ja kuolemalla olisi mitään elämää suurempaa merkitystä noiden ehdotusten esittäjille, saati muille, koko ihmiskunnasta puhumattakaan. Ellei nähdä tämän ihmisen olevan Jumala, ei häneen voida sijoittaa myöskään mitään sellaista, joka yhdistäisi meidät muut Jumalaan. Pohjimmiltaan on kyse siitä, että Isän kanssa samaa olemusta oleva Poika, joka ihmisenä jakaa myös meidän olemuksemme, voi tehdä myös meidät apostoli Pietarin sanoin ”osallisiksi jumalallisesta luonnosta” (2. Piet. 1:4). Siinä on meidän ihmisyytemme päämäärä.