Piispan puheenvuoro Kirkonrakentajien foorumin seminaarissa Lahdessa 9.10.2012

Puheenvuorolleni on annettu kaksi otsikkoa, joista ensimmäinen on sama kuin koko seminaarin otsikko. Ehkä minun odotetaan kertovan, millainen ”näky uudistuvasta seurakunnasta” inspiroi omaa työtäni. Hieman yllättävällä tavalla alaotsikon lopussa ei ole kysymysmerkkiä, vaikka alussa on kysymyssana. Lieneekö järjestäjä ajatellut, että tämä puheenvuoro tarjoaa välineet vastata alaotsikossa nimettyyn kahteen suureen haasteeseen? Siinähän pitää sekä ”vahvistaa yhteisöllisyyttä” että ”pysäyttää kirkosta eroaminen”.

Otsikko kuulostaa hieman triumfalistiselta tyyliin ”Miten saada menestystä, ystäviä ja vaikutusvaltaa”. Onhan noita julkaistu tee-se-itse-oppaita samalla tyylillä; miten kasvattaa ajokoira, miten entisöidä huonekaluja. Mutta en minä tiedä, miten pysäyttää kirkosta eroaminen, enkä osaa jokaiselle seurakunnalle kertoa, miten niiden tulisi yhteisöllisyyttä kussakin erilaisessa tilanteessa vahvistaa. Lisäksi tuntisin suurta arkuutta alkaa jonkinlaisesta omasta visiostani käsin julistaa, millainen kirkon tulisi olla.

Tämän seminaarin tarkoitus tuskin lieneekään koota yhteen erilaisia toiveita ihanteellisesta kirkosta, yhtä vähän kuin tarjota yksinkertaisia ratkaisuja, joilla ihmiset loisivat unelmien kirkon. Haaveiden höttö kuuluu muille foorumeille kuin niille, joilla rakennetaan kirkkoa hengellisenä yhteisönä. Tämä johtuu kristillisen kirkon erityisluonteesta: vaikka se on ihmisyhteisö, se ei ole ihmisten synnyttämä ihmisten asettamia päämääriä varten. Siihen vaikuttavat kaikki inhimillisen elämän lainalaisuudet ja sen jäsenenä ollaan kuten missä tahansa seurassa, mutta sittenkin seurakunta on olemukseltaan muuta kuin inhimilliset kokoukset. Siksi sen yhteisöllisyys ja sen jäsenenä pysyminenkin ovat pohjimmiltaan enemmän kuin seurassa viihtymistä.

Kirkko ei ole samanmielisten yhteisö, se ei ole joitain hyviä tarkoitusperiä ajamaan perustettu yhdistys eikä jostain alakulttuurista kiinnostuneiden harrastuskerho, vaikka siinä näyttää kaikkien tällaisten ryhmien piirteitä ilmenevän. Kirkko on Kristuksen kutsuma opetuslasten joukko, joka Herraansa seuraten ottaa osaa hänen tehtäväänsä maailmassa Jumalan valtakunnan koittamiseksi. Juuri tätä on näky kirkosta ja sen uudistumisesta, ja siihen puolestaan kytkeytyvät myös kirkon yhteisöllisyys ja sen jäsenenä pysytteleminen.

Jotta en tarjoaisi omaa näkyäni kirkosta, pitäydyn raamatulliseen visioon. Sellaisia on luettavissa Uudesta testamentista useita, mutta otan vain yhden, nimittäin ”näyn” sanan varsinaisessa merkityksessä: Ilmestyskirjassa Johannes saa kurkistaa taivaalliseen jumalanpalvelukseen. Kirjan neljännessä ja viidennessä luvussa Johannes tempaistaan ylös avoimesta taivaan ovesta ja hän näkee valtaistuimella istuvan loistavan hahmon. Valtaistuimen ympärille on järjestäytyneenä olentoja, jotka palvovat ja laulavat ylistystä.
Valtaistuimella istuvalla on kädessään seitsemällä sinetillä suljettu kirjakäärö, jota kukaan ei ole arvollinen aukaisemaan. Mutta sitten Johannes saa nähdä, että teurastettu karitsa astuu esiin ja ottaa kirjakäärön. Kaikki olennot heittäytyvät palvomaan Karitsaa, vanhimmat soittavat harppujaan ja suitsuttavat pyhien rukouksia ja laulavat ylistyslaulun hänelle, joka on tehnyt kaikista heimoista, kielistä, kansoista itselleen kuningassuvun, Jumalan papiston. Lukematon enkelten joukko yhtyy teurastetun Karitsan palvontaan, ja heidän jälkeensä vielä kaikki luodut taivaassa, maan päällä, maan alla ja meressä, aivan kaikki, mitä niissä on, lausuvat: ”Hänen, joka istuu valtaistuimella, hänen ja karitsan, on ylistys, kunnia, kirkkaus ja mahti aina ja ikuisesti.” (Ilm. 5:13)

[Kuva: Jan van Eyck, Gentin alttaritaulu eli Karitsan palvonta (1432); http://uploads0.wikipaintings.org/images/jan-van-eyck/adoration-of-the-lamb-1429.jpg]

Tässä kuvassa on hollantilainen taiteilija inspiroitunut Johanneksen näystä. Mutta hän ei ole maalannut vain Ilmestyskirjan kuvitusta, vaan hän on selvästikin halunnut sanoa jotain kirkosta omana aikanaan. Tässä on uudistuvan kirkon näky: kaiken keskellä on Karitsa, jota palvovat taivaan enkelit sekä maan ihmiset. Karitsa on alttarilla, se on teurastettu ja vuotaa vertaan kalkkiin eli ehtoollismaljaan. Alttarin ympärille kokoontuvat maailman kansat, sillä vain Karitsa on arvollinen aukaisemaan elämän suljetut sinetit. Kirjoituksiaan tutkivat papit ja oppineet saavat ymmärryksen alttarin luona, kansat ja niiden hallitsijat, miehet ja naiset tulevat teurastetun Karitsan luo; onpa siellä joukossa aika monta piispaakin. Alttarin uhrikaritsa vetää puoleensa. Ilmestyskirjan ylistyskuoro laajenee enkeleistä kaikkiin ihmisiin.
Tätä näkyä voi toki pitää aivan liian korkeakirkollisena ja teologisena vastaamaan otsikon käytännöllisiin kysymyksiin ”miten vahvistaa yhteisöllisyyttä ja pysäyttää kirkosta eroaminen”. Mutta kyllä se silti jotain olennaista kertoo jumalanpalveluksesta ja kirkosta. Se viittaa siihen, että keskuksessa on Kristus, joka antaa itsensä uhriksi. Hänen uhrinsa ympärille kokoonnumme, kun vietämme pyhää ehtoollista. Hänessä elämän tutkimattomuudet saavat uuden valon, hänessä täyttyvät sekä profeettojen ennustukset että kansojen odotus. Siksi hän myös saa ihmiset kerääntymään ympärilleen ja jakamaan oman elämänsä kysymykset.

Uudistuva kirkko keskittyy Kristukseen. Kristus antaa itsensä uhriksi ja luo alttarin ympärille yhteisön. Pyhässä ehtoollisessa tulemme osallisiksi niin Kristuksen elämästä kuin toinen toistemme elämästä. Jaamme saman leivän ja viinin. Se tulee meidän ruoaksemme ja saa meidätkin antamaan itsemme ruoaksi maailmalle.

Tämä kuva lienee ehkä nykymakuun liian hierarkkinen; siinä ihmiset suuntautuvat yksinomaan alttarille puhumatta hädin tuskin keskenään sanaakaan. Ilmestyskirjassahan sentään sanottiin ihmisistä tulevan kuningassuvun ja Jumalan papiston (Ilm. 5:10). Miten kuvaisimme maallikoiden paikan tässä yhteisössä? Ei sekään ole pelkkää vastaanottamista vaan antamista. Se on sen jakamista, mitä on itse saatu ottaa lahjaksi eli Kristuksen rakkaus. Sen seurakuntalaiset jakavat keskenään sanoin ja teoin. Näin he itse ovat Kristuksen elävä ruumis: Kristus ei ainoastaan käytä kirkkoaan, vaan hän itse elää kirkkonaan maailmassa.

Kristuksella on oma vetovoimansa, ja Kristus vastaa ihmisten hengelliseen kaipuuseen. Avaimena on, että kirkko elää itse aidosti hengellistä elämää, kuuntelee Kristuksen ääntä ja vastaa siihen rukouksessa. Aito hengellisyys on muuta kuin yliviritettyä hurskastelua tai lakihenkistä maailmankielteisyyttä. Se on yhtä aikaa sekä jumalallisuutta että inhimillisyyttä. Me voimme inhimillisin keinoin vahvistaa seurakuntalaisten keskinäistä yhteisöllisyyttä ja kirkon jäsenyyttä. Se tapahtuu, kun olemme kristittyinä aitoja lähimmäisiä. Emme kykene pysäyttämään kirkosta eroamisia millään pakkokeinoilla, yhtä vähän myöskään sellaisilla konsteilla, joissa usko irtoaa arjesta omalaatuiseksi ”uskovaisuudeksi”.

Kirkon jäsenenä ei voi pitää pakolla eikä yhteisö voi merkitä yhdenmukaisuutta. Sekä vapaus että yksilöllisyys ovat evankeliumin hyviä lahjoja. Kristus tekee ihmisen vapaaksi kutsuessaan hänet nimeltä omiensa joukkoon. Sellainen voi toteutua pienessä vähemmistökirkossa yhtä hyvin kuin osana enemmistöä. Pari viikkoa sitten otin osaa Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisön (ent. Leuenbergin kirkkoyhteisö) yleiskokoukseen Firenzessä. Oli opettavaista kuulla, miten kaikki pohjoisen Euroopan suuret kansankirkot tai entiset valtionkirkot valittivat samoja ongelmiaan, laskevia jäsenlukujaan, vaikeata taloustilannettaan tai heikkenevää asemaansa yhteiskunnassa, mutta miten eteläisen ja itäisen Euroopan pienet vähemmistökirkot kysyivät: mitä sitten? ja muistuttivat olleensa tuossa tilassa jo satoja vuosia. Kaikkia kirkkoja yhdistää hengellisen uudistumisen tarve, eikä siihen voi vastata rakenteita korjailemalla.

Tänä vuonna on meillä nähty ennätysmäärä kirkkoon liittymisiä. Vaikka eroja on ollut paljon, moni on ollut tulossa takaisinkin. Uskon, että se johtuu pohjimmiltaan hengellisistä vaikuttimista. Kirkko on tarpeellinen ja hyödyllinen hoitaessaan yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia tehtäviä, mutta ellei niiden nähdä olevan osa kirkon hengellistä vastuuta, eivät ne riitä perusteluksi tulla kirkon yhteyteen tai pysyä siinä. Siihen auttaa vain, että jäsenet itse näkevät sisäisistä syistä mielekkääksi pysyä kirkon jäseninä. Jos sisäinen suhde itse asiaan eli uskoon puuttuu, tai jos suhdetta seurakuntaan kokoontuvana yhteisönä ei pääse kehittymään, ei ole ihme, että ennen pitkää koko jäsenyys koetaan merkityksettömäksi. Kun taas sisäinen, hengellinen suhde pääsee vahvistumaan, syntyy myös halu tulla osaksi seurakuntaa ja kokea siinä yhteisöllisyyttä.

Me voimme tehdä helpommaksi kokea yhteyttä, voimme eri tavoin auttaa kokemaan, että seurakunta ei ole kasvoton palvelurakenne, ei byrokraattisesti organisoitu laitos erilaisia toimintoja varten, vaan ihmisyhteisö, lähimmäisten joukko. Seurakunta kokoontuu ihmisistä, jotka katsovat silmiin, kuuntelevat, kättelevät, puhuvat, ottavat joukkoonsa ja kulkevat mukana. Heidän silmistään näkyy ja heidän sanoistaan kuuluu Kristuksen rakkaus. Olemme sen Kristuksen todistajia, joka antaa itsensä alttarin leivässä ja viinissä.