Saarna jouluaattona Aleksanterin kirkossa 24.12.2024

Evankeliumi Luukas 2:1–14

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

 

Joulun evankeliumi on tuttu ja turvallinen. Yllätyksiä ei tule sille, joka on sen vuodesta toiseen kuullut. Siinä ovat tutut osat, samat henkilöt ja jokaisella oma roolinsa. Moni muistaa sen jo alakoulun joulujuhlista asti. Eri sukupolvet ovat saaneet koulun kuvaelmassa olla enkelinä, paimenena, lampaana, Joosefina tai Mariana. Vaikka oma osuus silloin jännitti tai nolotti, lienee muisto pohjimmiltaan kaunis ja sitä hellitään arvokkaana elämän lisänä. Moni soisi, että jälkipolvikin saisi vastaavan kokemuksen, ehkäpä juuri koulussa.

Joulu on perinteiden juhlaa. Mikä on tullut tavaksi, siitä pidetään kiinni. Kyse ei kuitenkaan ole tapojen orjuudesta, vaan halusta välittää jotain eteenpäin. Perinteiden säilyttäminen on väline liittyä historiaan. Sillä tavoin jokaisen uuden ajan ihminen liittää itsensä edeltävien sukupolvien ketjuun. Juhla-aikoja viettämällä asetutaan omaa itseä ja omaa elämää suurempaan kokonaisuuteen. Siinä ihmisen yksinäisyys murtuu, hän ei olekaan vain kohtalon viskoma irrallinen olento, vaan hän kuuluu yhteen niin edeltäjiensä kuin muiden samassa ajassa elävien kanssa. Vaikka jokainen on oma persoonansa ja erilainen kuin muut, ihminen löytää itsensä muiden avulla, kun hän näkee olevansa riittävän samanlainen kuin muut.

Joulu on muutakin kuin tapojen säilyttämistä. Vaikka juhla-ajat ja tavat kantavat sisältöä, ne voivat myös tyhjentyä sisällöstään ja muuttua ontoksi kuoreksi, kuin kauniisti kiiltäväksi kääröksi rusetteineen, mutta alta ei löydykään mitään arvokasta. Niinkin voi käydä, että juuri kimallus, loisto ja ylenpalttisuus varastavat kaiken huomion eikä koko pakettia koskaan avata, kun jo paperipäällisestä saadaan riittävästi iloa. ”Suun ruoka, juoma, meno muu; laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu”, runoili maanviljelijä ja kuoromies Mauno Isola 1930-luvun alkuvuosina, eli jo kauan ennen nykyisin tuntemaamme elintasoa ja tavarapaljoutta.

Joulun keskuksessa on Vapahtaja Jeesus Kristus. Häntä meidän perinteidemme on tarkoitus kantaa tuleville polville. Häneen me katsomme, kun ammennamme historiasta vastausta kysymykseen, keitä itse olemme ja mikä on paikkamme ja tehtävämme. Hänessä löydämme elämän merkityksen, yksinäisyytemme kylmässä maailmassa murtuu ja katsomme myös tulevaisuuteen uudella levollisuudella ja rohkeudella.

Tulevaisuus herättää aina huolta. Miten selviän tehtävistäni, miten terveyteni säilyy, miten läheiseni jaksavat, pysyykö toimeentuloni, säilyykö maailmassa rauha, tuhoutuuko elinympäristöni? Huolenaiheita riittää, ja ne saavat kaipaamaan nostalgisesti jonnekin menneisyyden onnelaan – jollaista ei kuitenkaan koskaan ollut. Huolettomat ajat ovat aina takanapäin siitä syystä, että nyt tänne asti päässeinä tiedämme silloisista vaikeuksista hyvin selvinneemme. Mikään ei ollutkaan ylitsepääsemätöntä. Eilisen huolista on selvitty, huomenesta ei vain tiedetä. Mutta sinnekin rohkenemme mennä, koska eilinen lähettää meidät.

Jouluaattona katsomme taaksepäin siihen hetkeen, jossa enkeli ilmoitti paimenille Vapahtajan eli Pelastajan syntyneen. Mutta emme jää vain kauniiseen muistoon, vaan kuulemme aina uudestaan enkelten laulun ja lupauksen: ”te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä”. Se on meillekin sanottu. Tuo lupaus tulee jokaiseen nykyhetkeen yhtä todellisena: ”Minä ilmoitan teille ilosanoman, Kristus on syntynyt. Te löydätte lapsen.” Hän on pieni ja heikko, ja kaikki maailman pienet ja heikot saavat hänessä tulevaisuuden ja toivon. Joka vuosi tämä sukupolvien takainen sanoma kohtaa meidät, ja meidän tehtävämme on pitää huolta, että se leviää ja tavoittaa tulevatkin polvet.

Me vietämme juhla-aikoja voidaksemme katsoa tulevaisuuteen. Niin me välitämme uskon Vapahtajaan ja luottamuksen tulevaisuuteen myös seuraaville polville. Lapsuuden muistoissa voi olla kultaisia onnen hetkiä tai kaltoin kohdelluksi tulemisen hetkiä. Ne saavat jäädä, nyt katsomme tulevaisuuteen siinä toivossa, jonka enkelten ilmoitus meille antaa. Oli edessä millaisia huolia tahansa, kanssamme on maailman Pelastaja. Taakse jäänyt enkelten laulu ei jää vain muistoksi.

Enkelin sanoma lähetti paimenet matkaan. He eivät jääneet kedolle keskustelemaan siitä, mitä olivat saaneet kokea ja miten mukava muisto siitä tulisi vuosittain nuotiolla kerrottavaksi. Ei, he nousivat sijoiltaan ja lähtivät kohti Betlehemiä nähdäkseen lapsen, jonka syntymästä heille oli ilmoitettu. Heille annettiin sellainen tuntomerkki, jonka he tunnistivat ja jonka vuoksi kannatti lähteä liikkeelle.

Jos heille olisi sanottu, että maailman Pelastaja on syntynyt kuninkaalliseen palatsiin ja pantu kultavuoteelle, he tuskin olisivat vaivautuneet häntä etsimään. Eihän heitä olisi päästetty lähellekään niin tärkeää ja korkeaa pikku prinssiä. Mutta kun heille puhuttiin seimestä, he osasivat yhdistää asian omaan elämäänsä. Eläinten syöttökaukalot olivat osa heidän omaa maailmaansa.  Kyse oli samasta yksinkertaisuudesta ja köyhyydestä, jossa he itse elivät. Juuri siksi se, mitä he löysivät, on koko maailmalle annettu toivo. Sitä tuskin paimenet silloin ymmärsivät, mutta siitä on alusta lähtien tullut voima kaikille niille, jotka tarvitsevat tulevaisuutta ja toivoa.

Joulun evankeliumi ohjasi alusta asti katsomaan eteenpäin. Tämä pieni ja heikko, köyhyyteen, pulaan ja vaikeuksien keskelle syntynyt avuton lapsi – juuri hänessä Jumala katsoo avuttoman maailmansa puoleen. Juuri hän voi muuttaa ihmissydämiä ja antaa heille toivon, joka kantaa huomiseen ja muuttaa maailmaakin. Vapahtaja on syntynyt. Hänet voidaan kohdata rukouksessa, Jumalan lupauksen kuulemisessa ja siihen vastaamisessa: Herra Jeesus, tahdon löytää sinut, löydä sinä minut.