Piispan alustus hiippakuntafoorumissa Hollolassa 23.11.2013

Viime sunnuntain evankeliumissa viisaat morsiusneidot katsovat eteensä ja ottavat lamppunsa lisäksi myös öljyä matkaan. He valmistautuvat hieman pidempään odotukseen kuin tyhmät neidot, jotka odottavat jo malttamattomina sulhon saapumista ja hääjuhlan alkua.

Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijaan tutustuneet tietävät, että viisautta on useampaa lajia, ja niistä jälkiviisaus on kaikkein makein laji. Luulen, ettei kirkossakaan ole aina jälkiviisastelulta vältytty eikä tulla välttymään. Aina tehdään ratkaisut hallussa olevan tiedon ja vallitsevan tilanteen valossa. Kun suunnitellaan tulevaisuuden rakennetta, ei voida suunnitella mitään sellaista, joka varmuudella toteuttaa kaikki toiveet ja kestää kauan ajan muutoksia. Se syntyy oman aikansa tuotteena.

Seurakuntarakenteen uudistamisen nähdään avaavan mahdollisuuksia. Mutta on otettava huomioon, että ne ovat todellakin mahdollisuuksia, eivät tulevaisuuden ennustuksia – niiden toteutuminen riippuu monesta asiasta, joita emme välttämättä voi etukäteen tuntea emmekä hallita.

Kirkkohallituksen vuosi sitten kirkolliskokoukselle tekemässä esityksessä seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjoiksi (11/2012) ryhmitellään viisi tavoitetta:

  1. Läheisyys ja yhteisöllisyys. Seurakunnan tulee olla inhimillisen kokoinen yksikkö, johon on helppo samaistua ja jossa voi tuntea osallisuutta. Kirkolle ovat tunnusomaisia alueelliset seurakunnat, jotka huolehtivat jumalanpalveluksista ja toimituksista sekä kantavat diakonista vastuuta alueensa ihmisistä. Samalla kuitenkin todetaan, että yhteisöllisyyden muodot ovat 2000-luvulla muuttuneet. Yhteisöllisyyttä toteutetaan ”parveilemalla” ja kiinnittymällä vain hetkellisesti.
  2. Tehokas ja vastuullinen taloudenhoito. Jotta seurakunnat voisivat käytännössä kantaa vastuuta perustehtävän toteuttamisesta, on luotava rakenne, joka varmistaa riittävät taloudelliset resurssit myös heikommassa taloudellisessa tilanteessa oleville seurakunnille.
  3. Jäsenlähtöisyys ja monipuolinen toiminta. Tulevaisuudessa kirkon on entistä enemmän kyettävä huomioimaan seurakuntien erilaisuus ja ihmisten kirkkoon kohdistamat monenlaiset tarpeet ja odotukset. Seurakuntalaisille on annettava entistä enemmän tilaa lahjojensa käyttämiselle. Toisaalta on tuettava myös sitä, että toimintaan harvakseltaan osallistuvan laajan jäsenjoukon yhteys kirkkoon olisi mahdollisimman mutkaton.
  4. Työvoimaresurssien joustava käyttö. Aiempaa pienempää henkilöstömäärää on voitava käyttää tarkoituksenmukaisesti. Se merkitsee erityistä asiantuntijuutta vaativien tehtävien keskittämistä yhteiseen käyttöön sekä työvoiman entistä joustavampaa liikutettavuutta talousyksikön sisällä.
  5. Hallinnon tehokkuus ja hyvä johtaminen. Tavoitteena on luoda puitelainsäädännöllä yksi yhteinen rakennemalli, joka olisi muuteltavissa paikallisten erityispiirteiden mukaan. Johtamisvastuiden tulee olla selkeitä ja päätöksenteon sellaista, jossa kyetään priorisoimaan, keskittämään ja karsimaan.

Seurakuntayhtymä 2015 –mallin keskeisenä ajatuksena on, että kaikki seurakunnat kuuluvat yhtymään. Ne ovat itsenäisiä toimijoita yhtymän perussäännön määräämissä rajoissa. Ne ovat ihmisten ”kuulumisyhteisöjä”, joissa on oma kirkko ja kirkkoherra. Ne päättävät itsenäisesti hengellisen työn järjestämisestä alueellaan. Kirkkoherraa lukuun ottamatta kaikki seurakuntavirat olisivat muodollisesti yhtymässä, mutta seurakuntiin osoitettuina. Kirkkoherra olisi työntekijöiden esimies seurakunnassa.

Seurakuntayhtymä puolestaan on tämän toiminnan taloudellinen mahdollistaja. Sen on oltava kevytrakenteinen palveluorganisaatio, joka hoitaa seurakuntien yhteisiä talouden, hallinnon, kiinteistö- ja hautaustoimen, viestinnän sekä henkilöstöhallinnon asiantuntijatehtäviä sekä kirkonkirjojen ylläpitoa. Sille ei siirrettäisi seurakunnallisen toiminnan vastuuta.

Kirkkohallituksen ehdotuksen mukaan seurakuntaneuvostot nimittäisivät yhteisen kirkkovaltuuston, eli vaaleja käytäisiin vain yhdet. Viime keväänä esitystä käsitellessään kirkolliskokous kuitenkin piti tarpeellisena käydä kahdet vaalit; valittaisiin kuten nykyisissäkin yhtymissä seurakuntaneuvosto ja yhteinen valtuusto.

Kirkkohallitus ja kirkolliskokous katsoivat, että on myös syytä säilyttää yhteinen kirkkoneuvosto, joka on tarpeen seurakuntayhtymän yhteisten toimintamuotojen vuoksi. Välissä hallintovaliokunta ehdotti sen korvaamista johtoryhmällä. Kirkolliskokous halusi näin ottaa enemmän mallia nykyisestä yhtymästä kuin kirkkohallitus. Yhteisen kirkkoneuvoston säilyttäminen hieman viittaa siihen, että yhtymä voi kirkolliskokouksen päätöksen perusteella kehittyä itse toimijaksi myös hengellisissä tehtävissä.

Yhtymän johtamista varten tuomiokapituli määräisi jonkun seurakuntayhtymän seurakuntien kirkkoherroista. Tämä ns. yhtymärovasti vastaa seurakuntayhtymän hengellisestä johtamisesta, yhteisten työmuotojen yleisjohtamisesta ja strategioista sekä edustaa seurakuntayhtymää ulospäin. Kirkolliskokouksen linjauksen mukaan yhtymärovastin tehtävä olisi määräaikainen, ja se voi olla seurakuntayhtymän koosta riippuen pää- tai sivutoiminen. Seurakuntayhtymän taloushallinnon ja kiinteistötoimen henkilöstön esimiehenä toimii seurakuntayhtymän talouden ja hallinnon johtava viranhaltija. Yhtymärovasti toimii yhtymän talouden ja hallinnon johtavan viranhaltijan esimiehenä.

Tarkoitus on, että uudistuksen jälkeenkin seurakunta kulkee edellä ja yhtymä tekee sen mahdolliseksi. Mutta voidaan kysyä, miten tämä onnistuu, kun talous, henkilöstö ja ylin päätösvalta siirtyvät yhtymälle. Mikä taho silloin johtaa? Mikä taho päättää seurakunnan toiminnan suunnasta ja painopisteistä, seurakunta ja sen neuvosto vai yhtymä ja sen yhteinen valtuusto? Edellinen on vastuussa toiminnasta, jälkimmäinen puolestaan kantaa yhtymän pitkän tähtäimen taloussuunnitelman myötä vastuuta myös seurakuntien toiminnan mahdollistamisesta ja on siinä mielessä ensisijainen.

Yhtymärovastin asema tulisi ehdotuksen mukaan merkitsemään seurakuntien toiminnan ja kirkkoherrojen johtamisen seuraamista. Yhtymärovasti keskustelisi kirkkoherrojen kanssa resurssien jaosta, kiinteistöjen käytöstä, toimintasuunnitelmista ym. kysymyksistä. Hänen olisi tarkoitus olla kirkkoherran lähin tuki viranhoidossa, kuitenkin häiritsemättä seurakuntien suhdetta hiippakuntaan tai rajoittamatta piispan kaitsentavastuuta hiippakunnassa. Seurakuntayhtymällä ja yhtymärovastilla olisi toimivaltaa vain niissä seurakuntien asioissa, jotka kirkkolainsäädäntö ja perussääntö niille antavat.

Tällä kohtaa on uudistuksessa kuitenkin vielä avoimuutta. Yhtäältä yhtymärovasti olisi yhteisten toimintojen esimies, mutta toisaalta hänelle siirtyisivät nykyiset lääninrovastin tehtävät, joilla hän osallistuu piispan kaitsentatehtävään seurakunnissa. Vaikka hän ei ole kirkkoherrojen eikä seurakuntien työntekijöiden esimies, häneltä edellytettäisiin enemmän juuri kokonaisuuksien hallintaa ja niiden suuntaan ohjaamista yhtymän seurakuntien työssä. Sellaista varten hänellä tulisi olla myös jonkinlainen muodollinen esimiesasema suhteessa kirkkoherroihin.

Kirkolliskokouksen perustevaliokunta arvioi lausunnossaan yhtymärovastin asemaa kahdesta suunnasta ja näki sen liittyvän kahteen erilaiseen kirkkokäsitykseen. Toinen painottaa paikallisseurakuntaa kirkon perusyksikkönä; seurakuntahan on jumalanpalvelusta viettävä yhteisö. Tässä mallissa yhtymärovasti vain neuvottelee kirkkoherrojen kanssa heidän yhteistyöstään mutta johtaa itse vain yhtymän yhteisiä toimintoja. Epäselvää on, miten syntyvät päätökset mahdollisesta työvoiman joustavasta siirrosta seurakuntayhtymän sisällä; millainen olisi yhtymärovastin asema siinä kirkkoherraan nähden, ja mikä elin tekisi päätöksen? Tuomiokapitulin tulisi kuitenkin edelleen antaa papille viranhoitomääräys johonkin tiettyyn seurakuntaan eikä yhtymään, sillä se seuraa pappisviran jumalanpalvelusluonteesta.

Toinen näkemys korostaa kirkon kokonaisuutta tai seurakunnan kuulumista hiippakunnassa kaikkien muiden paikallisseurakuntien kanssa yhteen. Yhtymärovasti nähdään siinä piispan edustajana ja kaitsentatehtävän toteuttajana. Se tekisi myös seurakuntayhtymästä uudenlaisen hallinnollisen väliportaan seurakunnan ja hiippakunnan väliin. Ajan mittaan se voisi saada itse hiippakunnan piirteitä. Eräissä kirkoissa, kuten Englannin anglikaanisessa kirkossa ja Saksan luterilaisissa maakirkoissa, hiippakunnan piispojen lisäksi onkin aluepiispoja.

Uudistus näyttää ensi silmäyksellä hallinnolliselta. Se on kuitenkin pohjimmiltaan hengellinen ja johtaa kysymään, mitä kirkko on. Mitä varten ovat paikalliset seurakunnat ja miten ne toimivat? Millainen kokonaisuus niistä muodostuu? Kumpi on ensisijainen, paikallinen osakirkko eli seurakunta vai kokonaiskirkko, esimerkiksi hiippakunta tai kansallinen kirkko? Syntyykö kokonaisuus laskemalla osat yhteen vai saavatko osatkin identiteettinsä vain kokonaisuudesta?