Mistä meidät muistetaan?

Evankeliumi Luukas 2:1–14

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

Keisari Augustuksen ajasta on jäänyt monia muistoja, joissa historian tutkijoilla riittää selvittämistä. Tuskin hänestä kuitenkaan on yhtään toista niin hyvin ja laajalti mieleen jäänyttä muistoa kuin jouluevankeliumin avaussanat: siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn. Harva osaisi evankeliumin nimeämästä ”tuosta ajasta” sanoa mitään, mutta verollepano muistetaan.

Mistä meidän aikamme tullaan muistamaan? On mielenkiintoista vilkaista päivän sanomalehdestä palsta, johon on päivittäin poimittu jokin 50 vuoden takainen uutinen. Osasta tulee mieleen, että sieltäkö asti tuo kehitys juontaa, osa taas herättää hymyilyä – noinko asiat silloin todella olivat ja noinko silloin ajateltiin.

Luulenpa, että tämä jo pari vuotta kestänyt koronapandemia kyllä tullaan muistamaan. Emmehän vielä edes tiedä, milloin sen viimeiset aallot lyövät ja milloin sen vaikutus lopulta vaimenee niin kuin tähän asti muidenkin pandemioiden osana on ollut. Mutta kolkko muisto siitä jää, yhtä varmasti kuin sadan vuoden takaisesta espanjantaudista. Niin monia maita ja kansoja sama tauti on piinannut, niin monia sairastuttanut ja surmannut, ja niin monille surua ja huolta tuottanut, sekä niin paljon elämää vaikeuttanut, rahaa maksanut ja tappiota tuottanut. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: lääketiede on edennyt, rokotukset kehittyneet, hoitomuodot parantuneet. Samalla myös elektroninen yhteydenpito on vahvistunut, tarpeeton matkustaminen vähentynyt ja asioiden hoito nettikokouksissa mahdollistunut laitteiden, ohjelmistojen ja lainsäädännön kehittyessä. Kova on kuitenkin ollut näiden edistysten hinta.

Mutta mistä meidät ihmiset muistetaan? Millaisen jäljen me jätämme läheisiimme ja niihin, jotka meistä jotain tulevat tietämään? Ajan myötä me kaikki unohdumme, mutta niin kauan kuin meidät muistetaan, millainen maine meistä jää? Onko se rakkaus, toisista välittäminen, sovun ja rauhan rakentaminen, pitkämielisyys, anteeksiantavaisuus, hyvään pyrkiminen? Vai kenties itsekkyys, ahneus, omapäisyys, riidanhalu, kaunaisuus, kiukkuisuus, ylimielisyys ja piittaamattomuus? En nyt tarkoittanut, että teille tulisi näistä mieleen joku tuntemanne ihminen, vaan että näitä voi miettiä myös itseään ajatellen! Jouluna ihmiset käyvät suurin joukoin hautausmailla sytyttämässä kynttilöitä. Se on merkityksellisten ihmisten muistamisen ele. Ehkä haudalla vietetään muutama hetki miettien, millainen oli tämä tärkeä ihminen. Jos edesmenneistä esivanhemmista ymmärtää kertoa omille lapsilleen, näillekin muodostuu jonkinlainen kuva siitä, mistä itse tulee ja mihin kuuluu. Ehkä viivähtäminen haudalla auttaa myös miettimään, millaisena haluaa itse tulla muistetuksi.

Jotkut jättävät jälkeensä maailmanmaineen. Monilla se on kovin sotainen. Suurimmat kuuluisuudet ovat usein saaneet suurinta vahinkoa aikaan, tosin monet myös tasapainoa ja rauhaa. Sellainen oli myös keisari Augustus. Hän peri valtakunnan ottoisältään Julius Caesarilta. Mutta hän peri myös tämän voittamattomat legioonat ja alisti niillä koko tuolloisten roomalaisten tunteman maailman. Se toki tuotti pitkän rauhan, mutta verellä ja väkivallalla. Tullaanko meidänkin aikamme muistamaan siitä, että Euroopassa keikuttiin sodan ja rauhan välimaastossa? Tänäkin jouluna katselemme suurten sotajoukkojen varustamista ja asemiin siirtämistä. Pelkäämme, mitä uusi vuosi tuo tullessaan.

Mutta voiko aseilla saavuttaa vaikutusvaltaa tai rauhaa? Jos saadaankin aikaan pelkoa ja alistumista, saadaanko syntymään luottamusta, aitoa ystävyyttä ja kunnioitusta? Vai muistellaanko voimakkaita vain hirmuvaltiaina? Neuvostoliiton johtaja Josef Stalinin kerrotaan v. 1935 kysäisseen Ranskan suurlähettiläältä pilkallisesti: miten monta divisioonaa paavilla on? Hänen maailmankuvassaan vaikutusvalta oli vain väkivaltaa. Mutta toisin kävi. Ilman ainuttakaan divisioonaa puolalainen paavi puoli vuosisataa myöhemmin murensi koko Stalinin rakentaman imperiumin, kun ihmiset etsivät mieluummin totuutta, vapautta ja oikeudenmukaisuutta. Heitä kuljetti sisäinen kaipuu, eivät ulkoiset aseet.

Tapasin paavi Franciscuksen syyskuussa. Meitä oli tusinan verran piispoja eri kirkoista yhdessä hänen vastaanotollaan. Puheessaan piispoille paavi muistutti, että tehtävämme on olla Jumalan kansan palveluksessa, niin että se rakentuisi uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Hän halusi, että Pyhä Henki painaisi Jeesuksen rakkauden sydämiimme, tekisi meistä yhtä ja niin maailmakin voisi uskoa Kristukseen. Kun erilaiset tummat pilvet peittävät toivon, kun maailman unelmat ykseydestä sortuvat ja kun pandemia pahentaa eriarvoisuutta, Jumalan tahto on ykseys, rauha ja toivo Kristuksessa, lausui paavi Franciscus.

Tampereen piispantalossa on kappeli. Sen alttarin yläpuolella on seinässä krusifiksi, ristiinnaulittua Kristusta esittävä veistos. Se on Saksan evankelisen kirkon lahja Tampereen piispantaloon, kun talon ensimmäinen asukas, piispa Aleksi Lehtonen jatkosodan aikana teki apurahalla teologista tutkimusta Saksassa. Noina aikoina Saksa pyrki sitomaan Suomea omiin poliittisiin ja sotilaallisiin päämääriinsä, kun taas Suomi halusi pitää niihin etäisyyttä ja sotia Saksan tuella omaa taisteluaan. Myös kirkon kautta pyrittiin Suomea kiinnittämään Saksaan, ja tämä Oberammergaun käsityönä tehty krusifiksi muistuttaa omalla tavallaan siitä.

Mutta minulle tuo krusifiksi muistuttaa kahdesta muustakin asiasta. Ensinnäkin se julistaa Kristuksen kärsimystä maailman puolesta. Kristus kärsii ihmisten väkivaltaisuuden tähden. Aseet runtelevat hänen ruumiinsa. Hän kärsii myös kirkkonsa tähden, kirkon, joka on hajaantunut, riitainen ja antautuu kaikenlaisiin ihmisten valtataisteluihin. Mutta toiseksi krusifiksi muistuttaa, että diktaattorit ja väkivallalla hallitsevat tyrannit tulevat ja menevät, he nousevat ja tuhoutuvat, olivat heidän sotajoukkonsa miten suuria tahansa. Sen sijaan Kristus pysyy, sillä hän suostuu heikkouteen. Hän hallitsee, sillä hän antautuu kärsimään. Hän hallitsee ihmisiä hiljaisesti pilkkaajiensa ja vihaajiensa antamalta valtaistuimelta, ristinpuulle naulittuna.

Maailman mahtavat unohtuvat. Augustus muistetaan lähinnä köyhän perheen lapsesta, joka syntyi hänen verokampanjansa aikana. Tuo pieni lapsi on jättänyt maailmanhistoriaan moninkertaisesti suuremman vaikutuksen kuin yksikään sotaisa hallitsija. Hänessä on Jumalan rakkaus tullut maailmaan, hänessä on tullut toivo maailmalle. Miljardit ihmiset eri puolilla laulavat tänään enkelten kanssa kiitosta ja ylistystä Jumalalle tästä lahjasta, joka on annettu kaikelle kansalle. Mutta tämä lahja on kätketty pienuuteen ja heikkouteen. Siksi se voi myös mahtua pienten ja heikkojen ihmisten sydämeen. Juuri sellaisissa onkin hänelle tilaa.