Mikä niksi Nikeassa?

Toukokuussa tulee kuluneeksi 1700 vuotta siitä, kun Rooman keisari Konstantinus kutsui koolle ensimmäisen koko valtakuntaa eli silloista maailmanlaajuista kristillistä kirkkoa koskevan kokouksen. Koolle tulleet reilut 300 piispaa saivat tehtäväkseen ratkaista visaisen teologisen ongelman, jossa yksimielisyyden puute haittasi niin kirkon kuin valtakunnan ykseyttä. Nikeassa v. 325 laaditulla uskontunnustuksella, tai paremminkin sen v. 381 Konstantinopolissa täydennetyllä muodolla, tuli olemaan kauaskantoinen vaikutus niin kirkon kuin Rooman valtakunnan ja sitä myöten Euroopan ja lopulta koko maailman historian kululle.  Kyse oli kristillisen uskonopin selkeyttämisestä ja samalla rajojen piirtämisestä sille, mitä yhdessä uskotaan ja mikä taas on torjuttava harhaoppina.

Samassa kokouksessa sovittiin myös monista yhteisistä kirkon järjestykseen liittyvistä säännöistä eli kaanoneista, joilla niin ikään on edelleen sitovaa käytännön vaikutusta. Erikseen päätettiin myös siitä, millä tavoin kristillisessä kirkossa tulee määrittää pääsiäisen ajankohta – se kun yhtäältä perustui juutalaiseen pääsiäiseen ja kalenteriin ja toisaalta oli erotettava niistä.

Tässä luentosarjassa tulen kuutena iltana käsittelemään Nikean tunnustusta ja keskustelemaan siitä aina yhden ekumeenisen vieraan kanssa. Vaikka luennoissa teen lähinnä historiallista ja teologista luotaamista, tarkoitukseni on kysellä yhdessä, mitä tämä usko meille merkitsee nykypäivänä. Ensimmäisessä luennossa aiheenani on tunnustuksen tausta, seuraavissa syvennyn sen sisältöön. Näissä illoissa kuulemme myös musiikkia ja laulamme uskontunnustusvirsiä. Niissä tunnustus saa rukouksen muodon.

Kristinuskon avainopit

Nikean konsiili oli ensimmäinen ”koko maanpiiriä koskeva” eli ekumeeninen konsiili. Sellaisena se aloitti suurten ja yhteisten kirkolliskokousten sarjan, joista kristinopin vakiintumisen kannalta tärkeimpinä pidetään neljää ensimmäistä: Nikea 325, Konstantinopoli 381, Efeso 431 ja Khalkedon 451. Näissä kaikissa käsiteltiin kristinuskon kahta perustavaa dogmia eli kolminaisuusoppia ja kristologiaa.

Ei ole ihme, että juuri näitä kahta teemaa käsiteltiin satoja vuosia. Ne molemmathan sisältävät paradoksin, arkijärjelle sopimattoman ristiriidan: ensin mainitun mukaan Jumala on yhtä aikaa yksi ja kuitenkin kolme, ja toisen mukaan Jeesus on yhtä aikaa Jumala ja ihminen. Miten tällainen voi olla ymmärrettävissä, oli monien pohdintojen aiheena. Samalla kumpikin opinkohta on alusta asti ollut koko uskon ytimessä ja sitä läpäisevinä, kirkon elämää kannattelevina pilareina ja kaikkea siinä saarnattavaa tai veisattavaa jäsentävinä jänteinä, kaikkien sakramenttien ja kirkollisten toimitusten runkona. Ne myös antavat kristinuskolle sen omaleimaisuuden kaikkiin muihin uskontoihin verrattuna; siksi ne ovat myös se pääkriteeri, jolla arvioidaan, onko jokin uskontokunta kristillinen.

Käytännössä tämä Nikean uskontunnustuksesta nouseva periaate näkyy niin Kirkkojen maailmanneuvoston kuin Suomen ekumeenisen neuvoston baasiksessa, samoin kuin evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen linjauksessa, jonka mukaan kristillisinä on pidettävä sellaisia yhteisöjä, jotka ”tunnustavat Herran Jeesuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi Raamatun mukaan ja jotka sen vuoksi pyrkivät yhdessä täyttämään yhteistä kutsumustaan yhden Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi” (Piispainkokous 29.5.2019, § 9).

Näiden kahden opin lähtökohdat ovat Raamatussa, vaikka niitä ei siinä käsitellä teologisesti eritellen. Uuden testamentin kirjoitukset kuitenkin todistavat juuri siitä pohdinnasta, johon varhaiset kristityt johti yhtäältä heidän perimänsä juutalaisen uskon vakaumus sekä toisaalta se, mitä heidän kohtaamansa Jeesus merkitsi. Heille oli selvää, ettei ole muuta jumalaa kuin se yksi ja ainoa Jumala, joka oli puhunut profeetoille ja josta Kirjoitukset todistivat. Näinhän Vanhassa testamentissa jo Mooseksen kerrotaan opettaneen lauseen, josta tuli juutalaisten uskontunnustus: Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin (5.Moos. 6:4).

Mutta samalla Jeesuksen mukana kulkeneet olivat kohdanneet hänessä ihmisen, joka toimi jumalallisella voimalla ja valtuutuksella: hän paransi sairaita, tyynnytti myrskyjä, ruokki nälkäisiä, jopa herätti kuolleita. Hän opetti niin kuin se, jolla on valta ja jopa julisti syntejä anteeksi, vaikka sellaista voi tehdä vain Jumala. Kaiken lisäksi hän ei kuoltuaan jäänyt hautaansa vaan näyttäytyi elävänä.

Kaiken tämän vuoksi Jeesuksen seuraajat tunnustivat hänet Herraksi ja Jumalaksi, vaikka tiesivät, että Jumala on vain yksi, eikä ihminen voi sellaiseksi tulla. Jumalaa ei kukaan ole nähnyt, sillä hän on henki eikä lihaa ja verta. Jumalan rinnalla ei voi olla toista jumalaa, eikä varsinkaan kukaan ihminen voi olla Jumala. Vielä vähemmän saattoi kuvitella, että kaikkivaltias Jumala voisi kärsiä ja kuolla. Silti Jeesuksen seuraajat ovat alusta asti turvautuneet juuri häneen Jumalana, joka on samalla myös ihminen. Tästä mysteeristä on luonnollisesti seurannut paljon harjoitettavaa niin älylle kuin uskolle.

Mitä on tunnustaminen?

Mitä tarkoitamme, kun puhumme tunnustuksesta uskonnollisessa mielessä? Tunnustaminen on jonkin sellaisen myöntämistä, mikä voidaan myös kiistää. Se on liittymistä siihen, mitä tunnustetaan, sen varaan itsensä antamista. En voi esimerkiksi ”tunnustaa”, että Suomen ensimmäinen presidentti oli K.J. Ståhlberg, enkä että tämä Tuomiokirkko on oikeasti rakennettu tiilistä ja vain verhottu graniitilla. Kumpikaan asia ei näy silmille, mutta on muuten kiistattomasti todistettavissa. Ei ole mieltä ”tunnustaa” sellaista, mikä on ilmeistä ja kenen tahansa todistettavissa. Sellainen ei voi myöskään minua puhutella tai vaatia kannanottoon. Tunnustaa voi vain sellaista, mistä täytyy henkilökohtaisesti vakuuttua. Tunnustaminen uskonnollisessa mielessä on tarttumista sellaiseen, mitä ei voi todistaa, ja silti elämänsä antamista sellaisen varaan. Tässä mielessä tunnustus on myös rukous. Jumalanpalveluksessa lausumamme tunnustus on Jumalan ylistämistä hänen suurista teoistaan. Niitä luetellaan uskontunnustuksessa, mutta tunnustamisen aktissa asetetaan oma elämä osaksi Jumalan työtä ja jättäydytään sen varaan.

Vaikka tunnustus on tarttumista kiinni Jumalan tekoihin, se ei ole yritys niiden haltuun ottamiseksi siten, että ne selitettäisiin järkeenkäyvällä tavalla. Jumala on ihmiseltä salattu. Mutta tunnustus on liittymistä siihen, millaisena Jumala ilmoittaa itsensä ihmiselle. Vaikka Jumala ilmoituksensa taustalla säilyttää salaisuutensa ja häntä voi vain palvoa ja rukoilla, siihen, mitä hän ihmiselle kertoo, voi kohdistaa myös järjellistä pohdintaa. Se perustuu siihen, että Jumala, joka on luonut kaiken viisaudessaan, on myös ihmiselle antanut viisautta. Kaikkea läpäisee Jumalan ikuinen Logos, kuten Johanneksen evankeliumin alkusanoissa käy ilmi: Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.  Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. (Joh. 1:1-3) Logos tarkoittaa Johanneksen evankeliumissa paitsi sanaa ja persoonallista toimijaa, myös sitä järjellistä prinsiippiä, joka läpäisee kaiken ja tekee kaiken loogiseksi, ihmiselle ymmärrettäväksi ja saavutettavaksi. Siksi myös teologia on mielekäs tieteellinen oppiaine, joka auttaa ihmistä hänen kutsumuksessaan Jumalan palvelijana.

Uuden testamentin kreikan tunnustusta tarkoittava sana on homologia. Siitä tehty verbi homologein merkitsee kirjaimellisesti samaan puheeseen liittymistä. Se on yhtymistä toisen sanoihin ja niiden omaksi tunnustamista. Sellaisena se on myös todistusta omasta uskosta yhdessä toisten kanssa. Tässä mielessä tunnustaminen on pysyttelemistä yhteisessä uskossa ja yhtymistä samaan rukoukseen. Siksi tunnustus on myös oppilauseita, niiden tuntemista ja sisäistämistä sekä niiden toistamista. Tunnustus yhdistää paitsi uskon kohteeseen eli Jumalaan, myös toisiin samaa uskoa tunnustaviin ja yhteisen todistuksen antamista.

Alussa olivat lyhyet tunnustuslauseet

Uudessa testamentissa ei vielä esiinny yhtään yhteisesti hyväksyttyä ja kaikkialla käytössä ollutta muodollista uskontunnustusta. Sellaisen sijasta siellä on useita lyhyitä tunnustuslauseita, joista tunnetuin lienee ”Jeesus on Herra”. Apostoli Paavali kirjoitti roomalaisille: Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. (Room. 10:9) Sana ”Herra”, kreikaksi kyrios oli nimenomaisesti Jumalalle osoitettu nimitys; sen taustalla on Vanhan testamentin heprean ’adonaj, eli Herra, jonka juutalaiset lausuivat Jumalan pyhän nimen sijasta.

Toinen lyhyt tunnustus kuului ”Jeesus on Kristus”, mikä tarkoitti, että hän on Jumalan lähettämä Messias. Markuksen evankeliumissa Jeesus kysyy opetuslapsiltaan: ”Kuka minä teidän mielestänne olen?” Pietari vastasi hänelle: ”Sinä olet Kristus.” Tässä nykyinen Kirkkoraamattu valitsee käännökseksi Sinä olet Messias, ja uusin, Pipliaseuran UT2020, selittää vielä enemmän: Sinä olet Kristus, Jumalan Voideltu. (Mark. 8:30) Kaikkien perustalla oleva kreikan sana Khristos lienee vaatinut vähän selittäviä sanoja.

Kolmas lyhyt tunnustus kuuluu ”Jeesus on Jumalan Poika”, esimerkiksi Markus 5:7, missä se esiintyy riivaajahengen huutona: Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika? On arveltu, että tässä ja muissa kohdissa, joissa riivaaja tunnustaa, näkyisi taustalla varhainen eksorkistinen rukous: Jeesuksen, Jumalan Pojan nimessä ajettiin ulos pahoja henkiä. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä seurakuntaa opetetaan: Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa. (1.Joh. 4:15).

Näitä pienoistunnustuksia esiintyy useissa paikoin Uutta testamenttia. Siellä on kuitenkin myös hieman pidempiä kokonaisuuksia, jotka osoittavat, että kristillinen oppi oli jo olemassa, sitä julistettiin, opetettiin ja tunnustettiin. Olisi siis erehdys kuvitella, että mainitsemani kristinuskon kulmakivet kolminaisuus ja kristologia olisivat vasta myöhemmillä vuosisadoilla keksittyjä oppeja. Päinvastoin, niin evankeliumit kuin apostolien kirjoitukset todistavat siitä, että jo ennen Raamatun kirjakokoelman syntyä kristityt jo uskoivat Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen, sekä siihen, että Jeesus on Jumalan Poika, kuollut ristillä ja noussut kuolleista pelastaakseen heidät synneistään, ja tuleva takaisin toimittamaan tuomion. Näistä asioista niin jo uskoville seurakunnille apostolit kirjoittivat kirjeensä, joita me nyt Raamatusta luemme.

Esimerkiksi Paavali kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille: Veljet, minä palautan mieleenne sen evankeliumin, jonka olen julistanut teille. Te olette ottaneet sen vastaan ja pidätte siitä kiinni, ja sen avulla te myös pelastutte, jos säilytätte sen sellaisena kuin minä sen julistin; muuten olette turhaan tulleet uskoviksi. Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa: — Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista. (1.Kor. 15:1-5)

Uskon peruskappaleet opittiin ja annettiin eteenpäin; tätä vastaanottamisen ja eteenpäin antamisen kaavaa kutsutaan latinaksi sanalla traditio. Meillä on siis jo Raamatussa luettavissa elävä apostolinen traditio, joka myöhempinä vuosisatoina kiteytyy yhteisiksi tunnustuksiksi. Todettakoon, että 300-lukua pidetään kristillisen opinmuodostuksen klassisena kautena, koska silloin kiinteytyivät neljä kristillistä kirkkoa halki vuosisatojen kantavaa pylvästä, nimittäin uskontunnustus, Raamatun kirjakokoelma, jumalanpalveluksen ehtoollisliturgia sekä piispan, papin ja diakonin kolmisäikeinen virka. Mutta kaikilla näillä on esiasteensa jo apostolisessa ajassa, mikä näkyy Uudessa testamentissa.

Kyseessä on johdonmukainen kehitys, jossa näkyy, ettei varhainen kirkko ollut mikään spontaanissa Hengen johdatuksessa vapaasti lainehtiva joukko, vaan se järjestäytyi ja alkoi jo apostolisena aikana noudattaa tiettyjä muotoja ja rakenteita. Tätä kehitystä eräät 1800-luvun lopun teologit alkoivat kuitenkin pitää rappiona; alussa oli vapaa liike, joka Jeesuksen opetuksen mukaisesti odotti Jumalan valtakuntaa, mutta joka kohta jähmettyi kirkoksi, jolla on jumalanpalvelus, sakramentit, virat, kirkkorakennukset ja kirkkolaki. Mutta kehitystä voi pitää myös Jumalan Hengen työnä tässä ihmisten lainalaisuuksien maailmassa.

Uskon sääntö ja kastetunnustus

Kristillisen kirkon elävässä traditiossa eli siis evankeliumin julistuksessa sekä kasteen ja ehtoollisen toimittamisessa on alusta asti ollut läsnä uskon pääkohtien sisältö niitä läpäisevänä voimana. Se on myös saanut yksittäisiä ja alueellisia auktorisoituja muotoja jo ensimmäisillä vuosisadoilla ennen itse uskontunnustusten syntyä.

Apostolisen ajan jälkeisten ns. apostolisten isien kirjoituksissa tämä näkyy esimerkiksi Antiokian piispa Ignatioksen kirjeissä, joita hän laati n. 110-luvulla. Hän torjuu harhaoppeja esimerkiksi seuraavin sanoin, joiden sisältö on meille tuttua uskontunnustuksesta: Olkaa siis kuuroja, milloin joku puhuu teille eikä tiedä mitään Jeesuksesta Kristuksesta, joka on Daavidin sukua, Mariasta syntynyt, joka todella syntyi, söi ja joi, todella sai vainon osakseen Pontius Pilatuksen aikana, todella ristiinnaulittiin ja kuoli, taivaassa, maassa ja maan alla olevien nähden, hänestä, joka myös todella herätettiin kuolleista, kun hänen Isänsä hänet herätti; aivan vastaavalla tavalla on Isä Kristuksessa herättävä myös meidät, jotka uskomme häneen, ja ilman häntä ei meillä todellista elämää olekaan. (Trall. 9)

Kristinopin kiteytymiä tunnustuksiksi tarvittiin kastettavien eli katekumeenien opettamisessa ja kasteelle valmistamisessa sekä myös itse kasteen yhteydessä. Kastettava sai opettajansa johdolla painaa mieleensä uskon pääkohdat, toistaa ja vahvistaa ne. Itse kastamisen yhteydessä hänen tuli lausua uskovansa, kuten näkyy myös Uudessa testamentissa Apostolien tekojen kertomuksessa etiopialaisen eunukin kasteen yhteydessä. Vaikka tämä jae puuttuu varhaisimmista käsikirjoituksista, se sisältönsä puolesta on varhaisen kristikunnan mukainen ja siten epäilemättä osa apostolista perintöä. Etiopialainen pyysi Filipposta kastamaan hänet, ja Filippos sanoi hänelle: ”Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista.” Hoviherra vastasi: ”Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.” (Apt. 8:37)

Toisella vuosisadalla vaikuttaneet kirkkoisät muotoilivat uskolle normatiivisen sisällön kastettaville opetettavaksi, mutta tunnustusta tarvittiin myös harhaoppien torjumiseksi. Vuosisadan lopulla Irenaeus Lyonilainen kirjoitti ”uskon säännön” (regula fidei): Sillä kirkko, vaikka se on hajallaan kautta koko maailman ja yhtä kaukana kuin maan ääret, on vastaanottanut apostoleilta ja heidän opetuslapsiltaan, heidän välittämänään, uskon yhteen Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, joka on tehnyt taivaan ja maan ja meret ja kaikki mitä niissä on; ja yhteen Kristukseen, Jumalan Poikaan, joka tuli lihaksi meidän pelastumiseksemme; ja Pyhään Henkeen, joka profeettojen kautta julisti rakastetun Herramme pelastavia lahjoja, tulemista , syntymistä Neitsyt Mariasta, kärsimistä ja kuolleista nousemista ja lihallista taivaaseen ottamista ja hänen toista tulemistaan taivaista Isän kunniassa täyttämään kaikki ja kohottamaan koko ihmiskunnan…”

Yleisesti käyttämämme Apostolinen uskontunnustus on alkuaan roomalainen kastetunnustus ehkä 200-300-lukujen taitteesta. Sen lauseilla lienee ollut vaikutus myös Nikean tunnustukseen, joskaan sitä ei itäinen kristikunta ole ottanut liturgiseen käyttöön.

Konstantinolainen käänne

Kristillinen kirkko syntyi pienenä juutalaisuuden lahkona, mutta kehittyi jo ensimmäisellä vuosisadalla omaksi uskonnokseen, jolla olivat omat erityispiirteensä ja joka levisi nopeasti Rooman valtakunnassa. Kristittyjä kuitenkin vainottiin kolmella ensimmäisellä vuosisadalla useassa aallossa. Keisarit Nero, Domitianus, Decius, Trajanus, Valerianus, Diocletianus, Maximinus Daia ja Galerius jäivät historiaan siitä, että he yrittivät tukahduttaa uuden uskonnon. He vangitsivat, kiduttivat ja surmasivat sen kannattajia, niin pappeja, piispoja kuin maallikoita, ryöstivät heidän omaisuuttaan, hävittivät heidän pyhiä kirjoituksiaan ja tuhosivat heidän kirkkojaan. Viimeisimmän ja pahimman vainon käynnisti Diocletianus vuonna 303. Hän halusi myös tulla kutsutuksi kunnianimillä dominus et deus, eli herra ja jumala, mikä ei tietenkään kristityille käynyt. Heillä oli vain yksi Herra ja Jumala.

Diocletianus oli luonut tetrarkian eli jakanut maailmanvallan neljälle hallitsijalle. 300-luvun alussa valtakuntaa hallitsivat idässä augustus-tittelillä Diocletianus ja hänen apunaan caesar-tittelillä Galerius, lännessä puolestaan augustuksena Maximianus ja caesarina Constantius Chlorus. Kun näistä kumpikin augustus erosi virastaan v. 305, kohosivat Galerius ja Constantius ylempään asemaan.

Galliaa ja Britanniaa hallinnut Constantius Chlorus oli sotapäällikkö, joka kuoli v. 306 ollessaan poikansa Konstantinuksen kanssa armeijoineen Eboracumissa, nykyisessä Yorkissa Englannissa. Legioonat nostivat Konstantinuksen saman tien caesariksi, ja hän hallitsi seuraavat kuusi vuotta Galliassa ja Britanniassa. Vuonna 312 hän lähti armeijoineen marssimaan Roomaan ottaakseen myös Italian haltuunsa ja syrjäyttääkseen sieltä Maximianuksen pojan Maxentiuksen.

Ratkaiseva taistelu käytiin Rooman ulkopuolella Milviuksen sillan luona. Kehnona strategina Maxentius tuli joukkoineen ulos kaupungin muurien suojista ja hävisi taistelun. Mutta tunnettu on legendaarisempikin selitys. Kahden kristillisen kirjoittajan kertomana Konstantinus näki ennen taistelua joko enneunen tai taivaallisen näyn. Lactantiuksen mukaan hänelle oli unessa näytetty sivulleen käännetty X-kirjain (kreikan khi), jonka pystypalkki kiertyi päästä mutkalle, ja kehotettu maalaamaan se sotilaidensa kilpiin. Eusebios puolestaan kertoo, että Konstantinus oli nähnyt taivaalla kirkkaana hohtavan ristin ja kuullut kreikankieliset sanat ”tässä merkissä voitat”. Joka tapauksessa Konstantinus otti Kristus-monogrammin sotilaidensa tunnukseksi ja teki siitä legiooniensa standaarin sekä liitti sen myös omaan kypäräänsä.

Jo Galerius oli juuri ennen kuolemaansa v. 311 muodollisesti lakkauttanut kristittyjen vainot. Mutta Konstantinus katsoi voittaneensa nimenomaan kristittyjen Jumalan tahdosta. Hän arvioi, että vahvistuva uusi uskonto tulee ottaa Rooman valtakunnan sisäiseksi tueksi. Konstantinus antoi kristityille paitsi vapauden, myös suosituimmuusaseman Milanon ediktissä v. 313. Nyt kristinusko ei enää ollut superstitio eli taikausko eikä religio illicita eli luvaton uskonto vaan lailla suojeltu. Idässä hallinnut Licinius vielä yritti jatkaa vainoja, mutta Konstantinus löi hänet ja kohosi yksinvaltiaaksi v. 324.

Konstantinus kirkon suojelijaksi ja ykseyden edistäjäksi

Konstantinuksen henkilökohtaisesta uskosta on paljon keskusteltu; hän oli aiemmin Voittamattoman auringon eli Sol invictus -jumalan palvoja, mutta nyt hän antoi ylimmän Jumalan kunnian Kristukselle. Pitikö hän tätä vain auringonjumalan uutena ilmenemismuotona, ei ole ihan selvää. Hän itse otti kasteen vasta kuolinvuoteellaan, mutta alkoi jo sitä ennen tarmokkaasti edistää valtakunnan kristillistämistä.

Hän rakennutti mahtavia kirkkoja; esimerkiksi Rooman Pyhän Johanneksen basilika, jota nyt kutsutaan Lateraanikirkoksi, sekä Pyhän Paavalin muurien ulkopuolella oleva basilika, ja tärkeimpänä Pyhän Pietarin basilika, jonka paikalla seisoo nykyinen suuri Pietarinkirkko. Kahden suurimman apostolin hautakirkoista tuli merkittäviä pyhiinvaelluskohteita. Samalla Konstantinus tuli luoneeksi uuden kirkkoarkkitehtuurin tyylisuunnan; Roomassa basilika tarkoitti keisarillista valtaistuinsalia, mutta nyt se antoi mallin kaikkivaltiaan Kristuksen hallintavaltaa edustavalle huoneelle. Konstantinuksen äiti Helena käynnisti Pyhällä maalla Betlehemin syntymäkirkon ja Jerusalemin hautakirkon rakennushankkeet.

Konstantinus tarttui toimeliaasti kirkon ykseyden edistämiseen. Pohjois-Afrikassa oli jo edellisen vuosisadan vainojen seurauksena kiistelty siitä, voiko vainoissa Kristuksesta luopuneita pappeja ottaa takaisin ja ovatko heidän toimittansa kasteet päteviä. Kiista jatkui siinä muodossa, tekikö tällaisen langenneen piispan osallistuminen piispan vihkimiseen uuden piispan epäkelvoksi. Selvittääkseen tämän ns. donatolaisen kiistan Konstantinus kutsui osapuolet koolle v. 314 eteläisen Ranskan Arlesiin vedoten piispojen veljelliseen rakkauteen ja sopuun aidon Jumalan palvelemisen edellytyksenä, mutta joutui lopulta muutaman vuoden kuluttua turvautumaan väkivaltaiseen pakottamiseen, millä ei kuitenkaan ollut toivottua vaikutusta. Se osoitti, ettei kirkon sisäisissä asioissa maallinen mahti auta.

Kirkon ykseys valtakunnan rauhan perustana oli pontimena myös, kun Konstantinus kutsui koolle koko kirkon edustajat konsiiliin Nikeaan v. 325. Hän kulki juhlalliseen avausistuntoon purppuravaatteessa, asettui saliin kullatulle istuimelleen ja piti puheen, jossa kehotti piispoja rauhassa ja yksimielisyydessä tekemään hänelle, heidän kanssapalvelijalleen mieliksi ja tuottamaan konfliktiin ratkaisun. Taustalla oli Aleksandriassa puhjennut ja sieltä levinnyt kiista, joka koski Jumalassa Isän ja Pojan välistä suhdetta; tarkemmin sanoen sitä, voiko Poika olla Jumala samassa mielessä kuin Isä. Kysymys voi kuulostaa saivartelulta, mutta siihen annettavalla vastauksella on kauaskantoiset vaikutukset. Tästä tulen tuonnempana puhumaan lisää.

Nyt riittää kuitenkin kysyä, mitä merkitsi, että keisari otti kirkon huomaansa ja ryhtyi sen suojelijaksi. Monille kristityille oli tietysti käsittämätöntä, että ne aseet, jotka vasta äsken oli käännetty heitä vastaan, olivatkin nyt heidän turvanaan. Voiko keisariin luottaa? Kirkon ja valtion suhde on aina sisältänyt kaksi kiusausta: alkaako maallinen hallitsija määrätä myös hengellisistä asioista? ja: alkaako kirkko kiinnostua myös maallisesta loistosta ja vallasta? Lisäksi voi kysyä, mitä merkitsee kirkon itseymmärrykselle se, että tarvitaan valtiollinen voima vaalimaan kirkollista yhteyttä.