Piispan puhe isänmaallisessa konsertissa Tuomiokirkossa 5.12.2013

Itsenäisen Suomen lippu on huomenna jokaisessa salossa. Pienemmässä koossa se on kenties myös joka talossa, ainakin kuvissa, ellei esineenä. Sen lisäksi sinivalkoiset värit koristavat koteja, niin myös Tampereen katunäkymiä.

Mikä on lipun tehtävä? Olin kansakoulun alaluokilla, kun itsenäinen Suomi täytti 50 vuotta. Niihin aikoihin löysin koulun pihassa olevasta lipputangosta kuparisen sotainvalidien laatan, johon kirjoitetut sanat muistan vieläkin, vaikken niitä silloin ymmärtänyt: uhrin ansiosta lippu liehuu. Pieni koulupoika ei tajunnut, mistä siinä puhuttiin, vaikka oli toki sodista kuullut. Lapsen mielessä lippu viittasi eteenpäin eikä taaksepäin. Se näytti suuntaa, minkä maan kansalaisena ollaan kasvamassa, mihin joukkoon kuulumassa.

Kun Suomi liittyi YK:hon v. 1956, Kari Suomalainen julkaisi pilapiirroksen, jossa Suomen lippua nostettiin muiden jäsenmaiden lippujen riviin. Idän ja lännen sotilasliittojen liput osoittivat kuvassa vastakkaisiin suuntiin. Toimitalon vahtimestarit pohtivat lippua naruihin kiinnittäessään: saapa nähdä, kumpaan suuntaan tämä uusi lippu tulee liehumaan.

Liehuuko lippu ylipäätään myötä- vai vastatuuleen? Riippuu näkökulmasta. Tuuli hulmuttaa lippua myötäsuuntaan, mutta vain, koska lippu on toisesta reunastaan kiinni salossa. Koulun fysiikasta muistetaan, että tasapainossa jokaista voimaa kohden vaikuttaa yhtä suuri vastavoima. Lippua siis vetää salkoon päin vastatuulen suuntainen voima. Lippu liehuu, koska voima vie sitä päin tuulta. Vaikka tuota voimaa ei näy, itse lippu näkyy uljaasti juuri sen vuoksi.

Sotien jälkeisen Suomen politiikkaa leimasi tasapainottelu idän ja lännen välillä. Kumpaan ilmansuuntaan liittyä? Parhaillaan kiistellään samasta asiasta Ukrainassa. Kuuntelemme uutisia Kiovasta. En usko, että kyse olisi vain siitä, kummasta suunnasta on odotettavissa enemmän hyötyä. Niin Ukrainassa kuin aikoinaan Suomessakin kyse on myös siitä, kumpaan suuntaan identifioitua, itään vai länteen.

Reilut sata vuotta sitten Suomen kansalliset herättäjät osasivat sanoa, keitä emme ole ja keneksi emme tule; ”olkaamme siis suomalaisia”. Kahden puolen naapureilla ovat omat kansalliset kielensä ja kulttuurinsa, olkoot sellaiset siis meilläkin.

Mutta onko suomalaisuutta olemassa jollain ikiomalla, muista kansoista eristettävällä tavalla? Kasvaahan jokainen ihmisyksilökin omaksi itsekseen juuri vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Eikö sitten jokainen kansa ja kulttuurikin ole muotoutunut juuri jatkuvassa kanssakäymisessä naapureidensa kanssa? Eivätkö lipunkin risti ja värit liitä Suomen juuri naapureihinsa niin idässä, etelässä kuin lännessä?

Käsitys omasta itsestä syntyy ihmisessä vähitellen, niin myös ihmisyhteisöissä. Kansallista identiteettiä rakennetaan hitaasti sukupolvien mittaan. Se kasvaa ja kehittyy historian vaiheissa vuosisatojen kuluessa. Nyt elämme aikaa, jolloin siihen vaikuttaa yhä vilkastuva kansainvälistyminen ja maailman pieneneminen. Osaamme kieliä, matkustamme ja tunnemme toisia kansoja. Saamme tietoomme hetkessä uutisia maailman toiselta puolelta. Katselemme samoja elokuvia ja televisio-ohjelmia, kuuntelemme samaa musiikkia, pukeudumme samanlaisiin vaatteisiin. Olemme kasvavassa määrin osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Mitä se merkitsee omalle identiteetille? Se kasvaa ja vahvistuu myös.

Oma lippu ei ole vain muisto menneestä vaan se viittaa tulevaan. Samalla, kun se osoittaa kunnioitusta isoisille ja isoäideille, se näyttää suuntaa lastenlapsille. Se liittää laajempaan kokonaisuuteen, ensinnäkin ajassa sukupolvia taakse ja eteenpäin, mutta toiseksi myös maantieteellisesti ja kulttuurisesti toisiin kansoihin samassa ajassa. Se kertoo omasta identiteetistä maailman kansojen joukossa. Se näyttää liehuvan myötätuuleen, mutta sitä pitää näkyvissä näkymätön vastavoima. Se on tunnus, joka osoittaa kahteen suuntaan. Sillä on tausta ja tulevaisuus, mutta vain, koska se hulmuaa näkymättömästä voimasta. Voimasta, joka jaksaa vetää myös vastatuuleen.

Näkymätön voima on se yhteenkuuluvuus, jota lippu symboloi. Se on tunnus yhteisistä kokemuksista, yhdessä jaetuista historian vaiheista ja yhdessä tavoiteltavasta tulevaisuudesta. Yhteenkuuluvuus on sitä voimakkaampi, mitä vahvempi on keskinäinen tasa-arvoisuuden ja yhdenvertaisuuden kokemus. Joka kokee oikeutta, haluaa sitä vaalia myös toisten kohdalla.

Yhteenkuuluvuutta lujittaa myös yhteisten vastusten voittaminen. Niiden läpi kulkemisessa kasvaa yhteinen vastuullisuus. Pelkät myötäkäymiset tuskin saisivat sellaista aikaan. Ilman vastusten voittamista tulevaisuuden luominen muuttuu kinasteluksi siitä, kenen syytä kaikki puutteet ovat, tai kilpailuksi siitä, kenen ansiota kaikki edistys on. Mutta yhteisten vastusten kanssa painiminen sitoo yhteistyöhön ja pitämään toisesta huolta, etsimään toisen etua, sillä siihen on kätkettynä myös yhteinen etu.

Lippu liehuu yhteisenä tunnuksena, koska emme ole olemassa vain itseämme varten. Olemme olemassa yhteistä tulevaisuutta varten. Siihen ohjaa myös lipun risti. Usko Jumalaan on näkymätön voima, joka sitoo ihmiset toisiinsa ja saa heidät myös antamaan uhrinsa toisten puolesta, paremman yhteisen tulevaisuuden puolesta. Siunatkoon Kaikkivaltias Jumala meidän itsenäisyysjuhlamme.