Saarna kirkkoherra Pirkko Pyyhtiän virkaan asettamisessa Urjalan kirkossa 1.12.2024

Evankeliumi Matteus 21:1–9

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja olivat tulossa Betfageen Öljymäelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Siellä on aasintamma kiinni sidottuna ja varsa sen vierellä; löydätte ne heti. Ottakaa ne siitä ja tuokaa minulle. Jos joku sanoo teille jotakin, vastatkaa, että Herra tarvitsee niitä mutta palauttaa ne pian.”

Näin tapahtui, jotta kävisi toteen tämä profeetan sana:

– Sanokaa tytär Siionille:
Katso, kuninkaasi tulee!
Hän tulee luoksesi lempeänä,
ratsastaen aasilla,
työjuhdan varsalla.

Opetuslapset lähtivät ja tekivät niin kuin Jeesus oli käskenyt. He toivat aasin ja varsan ja panivat niiden selkään vaatteitaan, ja Jeesus istuutui aasin selkään. Ihmisiä oli hyvin paljon, ja he levittivät vaatteitaan tielle, toiset katkoivat puista oksia ja levittivät tielle niitä. Ja ihmisjoukko, joka kulki hänen edellään ja perässään, huusi:

– Hoosianna, Daavidin Poika!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Hoosianna korkeuksissa!

 

Adventin riemullinen Hoosianna-laulu täytti Urjalan kirkon! Sitä oli ilo kuunnella ja siihen osallistua. Vaikka Hoosianna toistuu joka vuosi, se on aina yhtä innostava ja mukaansa tempaava. Ensimmäinen adventtisunnuntai on vuoden suosituimpia juhlapyhiä, eikä vähiten juuri Hoosianna-hymnin vuoksi. Se on monille vuosittainen merkki, milloin alkaa jouluun valmistautuminen. Kun tänään laulaa hoosiannaa, kääntyy katse jo muutaman viikon päähän ja joulu tuntuu tulevan pian.

Mutta on myös Raamatun kertomuksessa Jeesuksen ratsastuksesta Jerusalemiin jotain ajatonta, joka ei menetä osuvuuttaan, vaikka se luetaan kirkossa peräti kahdesti vuodessa – toinen kerta on keväällä palmusunnuntaina – ja vaikka itse tapahtumasta on jo pari tuhatta vuotta. Meidänkin aikanamme on helppo tunnistaa samanlainen asetelma kuin evankeliumissa. En puhu nyt aasilla kaupunkiin ratsastamisesta, vaan siitä, millä tavalla otetaan vastaan uusi johtaja.

Siitähän tässä evankeliumin kertomuksessa on kysymys; siinä Jeesus saapuu Jerusalemiin kuninkaana. Eikä millaisena tahansa kuninkaana, yhtenä monien ketjussa, vaan sellaisena, jota on jo monen sukupolven ajan kaivattu. Valitsemalla aasin ratsukseen Jeesus osoittaa olevansa se Messias, jota juutalainen kansa oli odottanut vuosisatojen ajan. Siis kuningas, joka olisi yhtä voimakas ja maansa kunniaan ja loistoon nostava kuin oli aikoinaan kuningas Daavid. Aasi oli tuntomerkkinä kuninkaasta, joka tulee ja vapauttaa kansansa sen miehittäjästä ja poistaa sitä orjuuttavat taakat.

Nyt koittaisi Jumalan tarkoittama totuuden, oikeuden ja hyvyyden aika, suorastaan Jumalan valtakunta. Tämä kuningas nousisi valtaistuimelle ja toimittaisi sieltä jumalallista virkaa antamalla oikeita tuomioita, osoittamalla kärsiville laupeutta, köyhille tulevaisuutta ja väärin vangituille vapautta. Tällaisin toivein Jeesukselle huudettiin hoosiannaa. Oliko se nyt myös meidän rukouksemme?

Hoosianna-huudot eivät kuitenkaan ole ainoat sanat, joilla tämä kuningas otetaan Raamatussa vastaan. Se ei tosin ilmennyt tänään luetussa kappaleessa, jossa kerronta katkaistiin vähän ennen kuin tämä kuningas alkoi toteuttaa ohjelmaansa kaupungissa. Heti tämän jälkeen kerrotaan, miten Jeesuksen vastustajat yrittivät vaientaa hänelle suosiotaan osoittaneita. Siinä missä yhdet kohdistivat Jeesukseen korkeita toiveita, toiset ärsyyntyivät hänen sanoistaan ja teoistaan. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, vaan osa kaupungin uskonnollista eliittiä oli jo pidemmän aikaa seurannut Jeesuksen uraa maata kiertävänä saarnaajana. He olivat jo päättäneet vihata häntä ja kieltäytyä ottamasta häntä vastaan kuninkaana.

Tällainen kahtiajako on meille tuttua tämän päivän maailmasta, myös Suomesta. Olemme suurella mielenkiinnolla seuranneet Yhdysvaltain presidentinvaaleja, ihan koko vuoden. Mitä tiukempaa tulosta odotettiin, sitä voimakkaampia sanoja käytettiin siitä ehdokkaasta, jonka ei toivottu tulevan valituksi. Etukäteen lausuttiin jyrkkiä puheita edessä olevasta katastrofista, jonka tuo toinen ehdokas toisi. En ota nyt kantaa siihen, oliko niistä osa hyvinkin totuudenmukaisia ennustuksia ja arviointeja, aika sen näyttää; viittaan ainoastaan siihen, että molemmin puolin oma ehdokas nähtiin maan pelastavana messiaana ja toinen kaiken romuttavana tuhoajana. Meillä sitä vastoin oli, Jumalan kiitos, kokonaan toisen sävyinen presidentinvaali viime keväänä. Herrasmiehet ja heidän kannattajansa tunnustivat toistensa osaamiset arvokkaasti.

Mutta sama kahtiajako vaivaa meidän julkista poliittista keskusteluamme. Riippuen siitä, onko itse äänestänyt hallitukseen vai oppositioon päätynyttä puoluetta, käytetään jyrkkiä puheenvuoroja ja kirjoitetaan nettiin häikäilemättömiä sanoja kaikesta siitä, mitä tuon toisen puolen väen suinkin voi nähdä edustavan. Ikään kuin maailma olisi mustavalkoinen ja toiselta puolen tulisi aina esiin vain pahaa. Polarisaatio on jyrkkää ja sitä lietsotaan jyrkemmäksi vain sen perusteella, mihin leiriin voi toisen sijoittaa. Joka on siellä toisella puolella, hänen kaikki sanomisensa voidaan hylätä ja haukkua väärinä sen enempää niille korvaa kallistamatta. Ottamatta lainkaan huomioon, että jokaisessa ihmisessä asuu myös hyvyyttä ja viisautta. Omia sen sijaan taputetaan selkään kritiikittömästi.

Samaa on levinnyt myös kirkolliseen kielenkäyttöön. Kirkkoa lähellä olevat keskustelupalstat ja sosiaalinen media pursuavat keskenään toinen toistaan oikeammassa olevien kilpailusta, kun kristillisempää olisi apostoli Paavalin ohjeen mukaisesti kilpailla keskenään toinen toisensa kunnioittamisessa. Miten muuten voisi tavoitella yhteistä hyvää?

Lähtökohtana kristillisessä seurakunnassa on se yhteinen toivon tulevaisuus, jonka Jeesus tuo. Hän saapuu nöyränä messiaana, jotta häneen uskaltavat kaikki turvautua. Mutta sellainen onnistuu vain niiltä nöyrtyvät myös itse tunnustamaan häntä tarvitsevansa. Ne, jotka tervehtivät häntä hoosianna-huudoin, ottavat myös vastaan hänen johtonsa ja opetuksensa. Sitähän merkitsee kuninkaan vastaanottaminen: hän tuo tulevaisuuden, ilon ja toivon, mutta niistä pääsee osalliseksi vain kuuntelemalla ja seuraamalla häntä. Tämä kuningas ei nouse valtaistuimelle käskeäkseen ja pakottaakseen, vaan hän ottaa valtaistuimekseen ristin ja suostuu kärsimykseen ja kuolemaan.

Tänään asetetaan virkaan Urjalan seurakunnan uusi kirkkoherra. Kohdistetaanko häneenkin samankaltaisia odotuksia kuin poliittisiin johtajiin? Tai kohdistuuko häneen samanlaisia kahtaalle jakautuvia ennakkoasenteita? En ole varma kirkkoherroista, mutta näin tiedän olevan ainakin piispojen kohdalla; heidän odotetaan kullakin taholla olevan juuri kunkin ryhmän näkemysten kannalla. Mutta piispan tehtävänä on kuitenkin vaalia ykseyttä eikä ryhtyä jonkin suunnan asianajajaksi. Samalla tavoin kirkkoherran tehtävänä on koota seurakuntaansa yhteen.

Se on ainakin tavanomaista, että kirkossa pappeihin ja muihin hengellisen työn tekijöihin kohdistuu korkeita odotuksia. Heidän toivotaan heijastavan juuri sitä Jumalan hyvyyttä ja rakkautta, joka säteilee itse Jeesuksesta. Ne ovatkin seurakuntatyössä avainasemassa, kun ihmisiä kohdataan heidän erilaisissa elämäntilanteissaan. He kaipaavat kuuntelijaa ja vierellä kulkijaa, samalla myös hengellistä matkakumppania ja uskossa rohkaisijaa. Mutta samaan aikaan kirkkoherran on hoidettava myös viranhaltijana seurakunnan hallintoa ja työyhteisön johtamista, mitkä jäävät suurelta joukolta huomaamatta. Niissä kuitenkin työtoverit ja luottamushenkilöt ovat lähimpiä kumppaneita ja tukijoita. Kirkkoherra tarvitsee myös heidän apuaan ja esirukoustaan. Nyt käymme yhdessä siunaamaan uutta kirkkoherraa tehtäviinsä.