Luento Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlan sarjassa Tuomiokirkossa 15.4.2025

Kertaus viime luennolta: uskontunnustuksen taustaa

Uuden testamentin aikaan ei vielä ollut käytössä yhtään kaikille yhteistä uskontunnustusta. Sellaisen sijasta Uudesta testamentista löytyy useita lyhyitä tunnustuslauseita Jeesuksesta, kuten ”Jeesus on Herra”. Valmista koko kristikunnan yhteistä uskontunnustusta ei tunneta ennen Nikean tunnustusta. Mutta näistä Kristuksen avainasemaa korostavista tunnustuksista ovat kasvaneet myöhemmät kristinuskon tunnustukset, kun piti kyetä ilmaisemaan, missä suhteessa Jeesus on Jumalan Poikana Isään, ja kuka on Pyhä Henki, joka kirkossa vaikuttaa.

Välittömästi apostolisen ajan jälkeen ajoitettujen ns. Apostolisten isien kirjoitusten joukossa kristinopin sisältöä kokoavat Kleemens Roomalainen ja Ignatios Antiokialainen aivan 100-luvun alussa tunnustuksia ennakoivalla tavalla. He välittävät apostolisen opetuksen Jumalasta viitaten kirjeissään moniin Raamatun kohtiin niin Vanhan kuin Uuden testamentin puolelta, joskaan itse Raamatun kirjakokoelma ei tuolloin ollut vielä yhteisesti vahvistettu. Vuosisadan jälkipuoliskolla Irenaeuksen ja Tertullianuksen kirjoituksissa puhutaan ”uskon säännöstä” (regula fidei), jossa kristillisen uskon pääkappaleet on ilmaistu yhtenä koosteena ja jossa siten annetaan omalle ajalle se, mitä on uskon sisältönä apostoleilta asti peritty ja joka opetetaan uusille kastettaville. Koko kirkolle yhteisestä, muodollisella tavalla auktorisoidusta ja normatiivisesta uskontunnustuksesta ei kuitenkaan voida vielä puhua. Uskon säännön auktoriteetti perustui sen Raamatun kirjoitusten kanssa yhtä pitävään apostoliseen sisältöön ja sitä julistavaan luotettavaan opettajaan.

Kaksisataaluvulta tunnetaan eri alueellisten kirkkojen käyttämiä kastetunnustuksia, jotka ovat liittyneet ensin opetukseen ja sitten itse kastamiseen, kuten tämä Hippolytos Roomalaisen nimissä 200-luvun alusta tunnettu katkelma tekstistä Traditio apostolica: ”Uskotko Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen? (Vastaus: Uskon.) Uskotko Kristukseen Jeesukseen, Jumalan Poikaan, joka syntyi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta, ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana, kuoli ja haudattiin, astui ylös taivaisiin ja istuu Isän oikealla puolella ja on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita? (Vastaus: Uskon.) Uskotko Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan ja ruumiin ylösnousemisen?” (Vastaus: Uskon.)

Tällaisten kastetunnustusten kolminaisuusopillinen malli nousi Matteuksen evankeliumin lopussa olevasta Jeesuksen käskystä kastaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ne olivat koosteita kristinuskon sisällöstä ja niissä oli jo kolme uskonkappaletta Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Kasteopetus annettiin kolminaisen uskon mukaan, ja kasteen yhteydessä oppilas ikään kuin palautti opettajalle sen, minkä oli häneltä saanut. Kasteopetuksessa on selvitetty samoja asioita, jotka sisältyvät myöhemmin syntyviin uskontunnustuksiin.

Meillä yleisimmin käytetty Apostolinen uskontunnustus on alkuaan Roomassa käytetty kastetunnustus. Sen alkumuoto on jäljitetty 300-luvun alkuun, joskin sen taustalla on vanhempia jo vakiintuneita tunnustuslauseita Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä kustakin.

 

Yhteisen uskon ilmaus

Nikean uskontunnustus syntyi ensimmäisessä kokonaiskirkollisessa kokouksessa. Keisari Konstantinus kutsui piispat kaikkialta valtakunnastaan kokoukseen Nikeaan. Hän maksoi kulut, tarjosi palatsinsa käyttöön ja osallistui itse kokoukseen. Tunnustus alkaa monikkomuodolla ”me uskomme”, toisin kuin Apostolinen uskontunnustus. Tunnustus on tulos siitä, että näin muotoiltuun oppiin yhtyi kirkolliskokous; sana ”me uskomme” on siis keskinäisen yhteyden eli kirkon synodaalisuuden ilmaus. Synodi tarkoittaa kirjaimellisesti yhteistä matkaa, matkaseuraa yhteisellä tiellä. Edelleen kirkolliskokouksissa pyritään tärkeimmissä asioissa saamaan mahdollisimman yksimielinen tulos. Siksi meilläkin on säädetyissä asioissa ¾ määräenemmistövaatimus, vaikka useimmissa asioissa päätöksiin riittää yksinkertainen ääntenenemmistö.

Luterilainen tunnustuskin alkaa vakuutuksella siitä, että reformaatioon liittyneet seurakunnat ovat ”suurella yksimielisyydellä”, magno consenso, yhtyneet perimäänsä katoliseen oppiin Jumalan kolmiyhteydestä. Augsburgin tunnustuksen ensimmäinen artikla lausuu:

”Meidän seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa, että Nikaian kirkolliskokouksen päätös jumalallisen olemuksen ja kolmen persoonan ykseydestä on tosi ja että siihen on epäilyksettä uskottava; nimittäin että on olemassa yksi ainoa jumalallinen olemus, jota kutsutaan Jumalaksi ja joka on Jumala, ikuinen, näkymätön, jakamaton, ääretön voimassaan, viisaudessaan ja hyvyydessään, kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja ja ylläpitäjä. Kuitenkin on olemassa kolme persoonaa, joilla on sama olemus ja valta ja jotka ovat yhtä ikuisia, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Käytämme tässä sanaa persoona samassa merkityksessä kuin vanhan kirkon opettajat; se tarkoittaa sellaista, mikä ei ole toisen osa eikä ominaisuus, vaan on olemassa itsenäisesti.”

”Me uskomme” viittaa siis siihen, että tunnustetaan sellaista uskoa, joka yhdistää siihen uskovia. Siksi Nikean tunnustusta käytetään monissa kirkoissa nimenomaan ehtoollisen viettoon kuuluvana tunnustuksena; siinä seurakunta on yksi ruumis, jossa on monenlaisia jäseniä, mutta niillä kaikilla on yhteinen elämä yhteisessä uskossa. Sen sijaan Apostolinen uskontunnustus, joka on historialtaan kastetunnustus ja joka meillä edelleen lausutaan kasteen yhteydessä, on yksikkömuotoinen: ”Minä uskon.” Seurakunnan kokoontumisissa ollaan yhteisessä uskossa koolla, ja juuri yhteinen ehtoollisen nauttiminen ilmentää sitä. Yhteisessä pöydässä Kristus antaa oman ruumiinsa ja tekee sen nauttivista yhden yhteisen ruumiin. Joskus tosin Suomessa vaikuttaa siltä, kuin tärkeintä kirkossa olisikin jokaisen ikioma usko ja ehtoollisessakin kyse vain omasta suhteesta Jumalaan.

Konstantinuksen pyrkimyksenä oli saattaa kirkko riidoistaan yhtenäiseksi, jotta se voisi samalla olla hänen valtakuntansa sisäisenä voimana. Riitainen kirkko oli pahaksi Rooman valtakunnan eheydelle, mutta se oli pahaksi ennen muuta kirkolle itselleen ja sen missiolle.

 

Yksi ja kuitenkin kolme

Kokouksen taustalla oli Jumalan Pojan asemaa koskeva kiista, josta puhun enemmän ensi kerralla. Kiista koski samalla koko uskon kokonaisuutta, nimittäin kysymystä yhdestä Jumalasta ja kolmesta persoonasta. Tosin silloin ei vielä puhuttu persoonista, kun puhuttiin Jumalan Pojasta ja Jumalan Pyhästä Hengestä. Koko terminologia jumaluuden yhteydessä oli vasta hahmottumassa, ja sitä varten tarvittiin tuon aikaisia kreikankielisiä filosofisia käsitteitä, joilla kuvata Jumalaa.

On hankalaa, kun pitää käyttää Jumalasta sanoja, joita ymmärrämme vain ihmisten todellisuudesta. Niinpä siirrämme ihmisiä tarkoittavat sanat kuvamaan myös Jumalaa. Tällaisia sanoja ovat meille tutut Isä, Poika, persoona – ne kaikki kantavat mukanaan inhimillisiä mielikuvia, jotka voivat kaventaa ajatuksiamme ja ymmärrystämme, ikään kuin Jumala olisi sen kaltainen kuin sinä ja minä. Mutta samalla on todettava, että juuri sellaista on myös Raamatun kieli; siinäkin Jumalaa kuvataan inhimillisin sanoin. Toisaalta eräät tutkijat sitä mieltä, että koko ihmistä erillisenä persoonana käsittelevä terminologia on nimenomaan antiikin kirkkoisien normittamaa; me puhumme ihmisistä yksilöllisinä olentoina, joilla on oma identiteetti ja suhde toisiin juuri sellaisilla käsitteillä, joilla kirkkoisät kuvasivat ensin kreikan ja sitten latinan kielellä Jumalaa ja hänen kolmea persoonaansa ja niiden välistä suhdetta. Siten teologit ovat paitsi lainanneet filosofiaa myös vaikuttaneet siihen.

Lähtökohtana on, että Jumala on vain yksi. Näinhän tunnustus alkaa: ”Me uskomme yhteen Jumalaan”. Tämän vakaumuksen kristinusko on tunnetusti perinyt juutalaisuudesta, mutta tässä vielä alleviivataan sitä, että kun jatkossa otetaan esiin Jumalan kolme persoonaa, Isä ja Poika ja Pyhä Henki, he ovat kuitenkin vain yksi. Näin torjutaan yhtäältä kreikkalais-roomalaisen maailman monijumalaiset uskonnot sekä gnostilaiset virtaukset, joiden mukaan tosi Jumala ei voi henkenä sotkeutua materiaalisen maailman luomiseen, vaan siihen on tarvittu toinen, luoja-jumala, ns. demiurgi.

Juutalaisen uskon peruslauseena on ”Schema, Israel” eli ”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin.” (5. Moos. 6:4) Halki pyhien kirjoitusten kaikuu tämä käsky; Israelin ei tule omaksua naapurikansojensa jumalia, vaan sen tulee palvella yksin Herraa. Elävän Jumalan palvelemisessa olisi tällä kansalla oma tehtävänsä maailman kansojen joukossa. Tähän Jeesuskin liittyi, kun häneltä kysyttiin, mikä on tärkein lain käsky: ”Tärkein on tämä: ’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’” (Mark. 12:29-30)

 

Kaiken Luoja

Tämä yksi ja ainut Jumala on kaiken alku ja Luoja, kaiken ylläpitäjä. Antiikin ihmiset eivät toki tienneet kaikkea sitä, mitä me nyt maailmankaikkeudesta tiedämme; mutta yksi oli heillekin varmaa: kaiken luonut Jumala ei ole ihmisen kaltainen. Hän on Majesteetti, joka on ihmisen tietämisen ja näkemisen tuolla puolen, ikuinen ja muuttumaton. Hän on toisenlainen kuin antiikin kreikkalaiset tai roomalaiset jumalhahmot, jotka syntyvät jostain, ilmestyvät välillä ihmishahmossa ja ovat muutenkin inhimillisyytensä rajoittamia, kadehtivat ihmisiä ja riitelevät keskenään. Hän on ollut alusta asti, ennen kuin mitään aikaa olikaan.

Paljon on keskusteltu siitä, sopivatko kristillinen usko luomiseen ja tieteellinen maailmankuva yhteen. Kun ajattelemme, mitä maailmankaikkeuden synnystä yhdessä alkuräjähdyksessä ja sitä seuranneessa nopeassa laajenemisessa tiedetään, sitä voi hyvin pitää yhteensopivana sen kanssa, että Jumala loi kaiken jossain tietyssä hetkessä, josta myös aika alkoi. Ennen materiaa ei ollut myöskään aikaa; siksi on tieteiden näkökulmasta mieletöntä kysyä, mitä oli ennen alkuräjähdystä. Mutta uskomme mukaan Jumala oli jo ennen aikaa, jos nyt ylipäätään on mahdollista kuvitella jotain olevan olleen ”jo ennen”, kun kerran koko sanalla tarkoitetaan jotain ajankohtaa jollain ajan jatkumolla.

Uskomme myös, että Jumala loi kaiken tyhjästä (creatio ex nihilo). Hän kutsui kaiken olemaan pelkällä sanallaan. Raamatun ensi lehtien luomiskertomuksissa Jumala lausuu ”tulkoon” ja niin tapahtuu. Inhimillisesti tällainen on käsittämätöntä; me olemme koulun fysiikassa oppineet, että energia ja aine ovat häviämättömiä ja voivat vaihtaa olomuotoa. Jos ihminen luo jotain, hän tekee sen jostakin ja käyttää siinä jostain saamaansa energiaa tuottaen vaikka sorvissa pyörivästä puupalikasta kynttilänjalan ja kasan lastuja. Hän muuntaa energiaa ja ainetta toiseen muotoon. Mutta Jumala lausuu vain sanan ja luo tyhjästä.

On kuitenkin huomattava, että sitä mukaa, kun luonnontiede ja etenkin maailmankaikkeuden syntyä tutkiva kosmologia edistyy, sitä lähemmäs on tultu myös creatio ex nihilo -ajatusta. En ainakaan minä osaa sanoa, miksi jostain yhtäkkiä ilmestyi valtavasti energiaa, ja mistä olivat lähtöisin ne hiukkaset, jotka alkoivat muodostaa kaasuja, pölyä, taivaankappaleita ja lopulta meidätkin, ja mistä on lähtöisin se voima, joka edelleen työntää tuota kaikkea liikkeelle.

Tunnustuksen mukaan me uskomme ”taivaan ja maan” Luojaan. Raamatun aivan ensimmäisen lauseen mukaan ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan.” (1.Moos. 1:1), ja tämä uskonvakaumus tulee myös muualla monin paikoin esiin. Psalmin kirjoittaja ihastelee ”Herra on sanallaan luonut taivaat, suunsa henkäyksellä tähtien joukot” (Ps. 33:6), ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa ”Uskon avulla me ymmärrämme, että maailmat on luotu Jumalan sanalla: näkyvä on syntynyt näkymättömästä.” (Hepr. 11:3)

Kun Jumala lausuu sanan, siinä on oma voimansa. Sana saa aikaan sen, mitä se kuvaa tai lupaa. Sana synnyttää, se loi niin maailmankaikkeuden kuin meidät sen mukana. Niin myös evankeliumin sana synnyttää uskon Jumalaan. Martti Luther kirjoittaa Ensimmäisen Mooseksen kirjan selityksessään Jumalan luovan sanan voimasta: ”Jumalan sanat kutsuvat sen, mikä ei ole, olemaan. Ne eivät ole kielellisiä sanoja, vaan todella olemassa olevia asioita niin, että se sana, joka kuuluu meidän korvaamme, on Jumalalle tosiasia. Tällä tavoin aurinko, kuu, taivas ja maa, Pietari, Paavali, sinä ja minä jne. ovat Jumalan sanoja, tosin vain yksi ainoa tavu tai äänne verrattuna koko luomakuntaan. Me kyllä puhumme, mutta vain kielellämme, toisin sanoen annamme nimiä jo luoduille kohteille. Jumalan kieli sen sijaan on jotakin muuta, nimittäin sitä, että kun hän sanoo: ’Aurinko, loista valoa’, se heti on paikalla ja loistaa. Näin ollen Jumalan sanat ovat tosiasioita, eivät vain pelkkiä sanoja.”

 

Ikuinen Sana

Tarvittiin vain Jumalan käskysana, ja maailmankaikkeus sai syntynsä tyhjästä, ei mistään ennalta olemassa olevasta. Vai oliko sittenkin jotain ennalta? Uskon mukaan ennalta oli Jumalan tahto, Jumalan kaiken läpäisevä viisaus, Jumalan suunnitelma. Tätä kaikkea kuvataan kreikan sanalla Logos, joka voidaan suomentaa kirjaimellisesti Sanaksi. Tunnetusti Johanneksen evankeliumi alkaa viittauksella tähän Logokseen:

”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.” (Joh. 1:1-3) Tämä ns. Johannes-prologi aloittaa kertomuksensa Jeesuksesta Kristuksesta niin kaukaa kuin mahdollista, ei kuten kolme muuta evankeliumia joko Jeesuksen kasteesta, syntymästä Mariasta, sikiämisestä Hengestä, Johannes Kastajan syntymästä tai näiden sukuluetteloista, vaan aivan alusta. Alussa oli Sana, nimittäin juuri Hän, Jumalan toinen persoona. Hänessä kaikki luotiin, hän on kaikessa ensimmäinen, alussa jo Isän luona asunut.

Jumala loi kaiken Pojassaan, joka on ollut alusta asti. Siksi Nikean tunnustuksen toisessa kappaleessa lausutaankin, että ”uskomme yhteen Herraan, Jeesuksen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan… jonka kautta kaikki on saanut syntynsä”. Kirkossa usein liitetään Jumalan luomistyö yksinomaan hänen Isän persoonaansa. Sopii kuitenkin muistaa, että kaikki luominen on tapahtunut Pojassa. Siitä voi saada lisäkannusteen ymmärtää, että meille tuota Poikaa Herranamme palveleville kuuluu myös vastuumme hänen työstään eli ympäristöstä. Luonnonsuojelu on kristillistä, sillä siinä me liitymme nimenomaan Pojan työhön.

Mutta Logos on paitsi sana ja persoona, myös kaikessa läsnä oleva Jumalan suunnitelma. Ihminen voi saavuttaa tietoa maailmankaikkeudesta, koska Jumala on kaiken sanallaan luonut, ja meidän on mahdollista tuo sana myös kuulla, kokea, ottaa vastaan ja ymmärtää. Olemmehan itsekin Sanalla luotuja. Hellenistisessä filosofiassa logos ei tarkoittanut ainoastaan yhtä irrallista lausuttua sanaa, vaan kaiken todellisuuden läpäisevää järjellistä prinsiippiä. Kun kaikki on luotu logoksella, kaikessa on sen seurauksena Jumalan tahtoma loogisuus. Tuosta kreikan sanasta logos on johdettu kaikkien tieteenalojen nimet, olkoot ne sitten biologiaa, psykologiaa tai teologiaa.

Antiikin uskonnollisen maailman keskellä kirkkoisät valitsivat kahden kreikan termin välillä, mythos ja logos. Mythos tarkoittaa sellaista tarinaa tai ajatusta, joka ei ole järjen tutkittavissa ja ymmärrettävissä. Monet uskonnolliset tarinat ovat myyttejä, mutta kristinuskon sanomaa läpäisee logos, Jumalan siihen istuttama perusrakenne, joka läpäisee myös ihmisen. Siksi kristinusko ei ole mytologinen vaan looginen, ja siksi kristinuskon sanoma on myös tiedeystävällinen ja kulttuuriystävällinen. Ihmisjärki voi tavoittaa sen järjen (logos), joka on läsnä kaikessa luodussa, sillä se voi yhtyä Jumalan luovaan järkeen. Sen sijaan myyttinen maailmankuva jättää kaiken hämäräksi, arvoitukselliseksi ja pelottavaksikin.

Eräät filosofit ovatkin ehdottaneet, että kosmologisen tutkimuksen ollessa pitkälti matematiikkaa se lähestyy filosofiaa. Heidän väitteensä mukaan kaikki, mitä maailmassa on, voidaan kääntää matematiikan kielelle. Vielä jokunen vuosi sitten tällainen väite saattoi tuntua oudolta, mutta kun maailmamme digitalisoituu kovaa vauhtia ja opettelemme käyttämään tekoälyä, ymmärrämme, että ehkäpä kaikki onkin pohjimmiltaan muutettavissa ykkösiksi ja nolliksi, tietokoneiden laskennan perusyksiköiksi.

Jos todellisuus ei pohjimmiltaan olekaan aineellinen, kuten olemme klassisessa fysiikassa oppineet, niin ehkä ajatus kaiken läpäisevästä logoksesta ja loogisuudesta ei olekaan aivan mahdoton. Onkin kysytty, merkitseekö tämä ajatus platonismin paluuta; filosofian historiaa tuntevat tietävät, että Platonin mukaan vain ideat ovat todellisia, kaikki muu on niiden varjoa. Varsinaisen todellisuuden ymmärtämistä varten on kohottava konkretiasta ideoiden tasolle. Joka tapauksessa, kristillinen usko ei väheksy ihmisen järkeä ja tiedettä vaan päinvastoin pitää sitä kykenevänä tavoittamaan jumalallisen viisauden asioita, koska sekin on Jumalan Logoksella loogiseksi luotu.

 

Kaiken näkyvän ja näkymättömän Luoja

Uskontunnustuksen mukaan Jumala on ”kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja”. Kaikella näkyvällä viitataan sellaiseen, mikä on ihmisen aistein havaittavissa, mutta mitä on kaikki näkymätön? Sillä ei tarkoiteta sellaista, mikä on jossain piilossa, vaikka maan alla tai meren syvyydessä tai kaapin oven takana. Toki kaiken sielläkin on Jumala luonut. Mutta tämä näkymätön tarkoittaa henkiä, Jumalaa palvovia olentoja, enkeleitä, joita hän lähettää sanansaattajikseen.

Tämä uskontunnustuksen kohta kertaa lähes sananmukaisesti Kolossalaiskirjeen jaetta 1:16, jonka mukaan ”Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten.” (Kol. 1:16)

Kun Jumala kuvataan kaikkien henkivaltojen luojaksi, silloin annetaan hänelle yksin kunnia. Tässä raamatunkohdassa ja myös uskontunnustuksessa annetaan tilaa sille, että henkiä on olemassa, mutta samalla tehdään selväksi, etteivät ne ole ikuisia eivätkä ole olemassa itsenäisesti. Ne kuuluvat luotuun todellisuuteen siinä missä ihminenkin.

Nykyihmisestä voi tuntua oudolta puhua hengistä. Niin paljon on tiede kyennyt selittämään ihmeellisiltä tuntuvia ilmiöitä ja kokemuksia, että asioita ei tarvitse olettaa ”henkimaailman hommiksi”. Selvää esimerkiksi on, että sairauksia ei voi eikä saa pitää minään pahojen henkien hyökkäyksenä; sellaisella puheella voidaan järkyttää hauraan ihmisen psyykettä ja ajaa hänet syvään epätoivoon. Jos joku pelkää henkiä, häntä voi muistuttaa, että Jumala on yksi ja ainut ikuinen, ja hänellä on valta yli kaiken luomansa.

Mutta näistä sanoista löytyy myös tieteelliselle maailmankuvalle mietittävää. Ihmiskunta on aivan viime vuosikymmeniin asti saanut uutta ihmeteltävää tutustuttuaan kaikkeen siihen, mikä on näkymätöntä ja silti konkreettisesti koettavaa. Sellaista ovat vaikkapa arkiset esimerkit infrapunainen ja ultravioletti säteily, joita me koemme lämpönä tai ruskettavina säteinä. Näkymätöntä todellisuutta ihmisten maailmassa. Suurempia arvoituksia ovat pimeä energia ja varsinkin pimeä aine, jota ei ole havaittavissa mutta jonka olemassaolo täytyy olettaa maailmankaikkeuden lainalaisuuksia selittävänä tekijänä. Askel askeleelta niistäkin ymmärretään enemmän ja ne saavat paikkansa tieteiden standardimalleissa, mutta uskolle ne antavat viitteen siitä, että on olemassa asioita, joita emme tunne ja joita voimme pitää Jumalan luomina osina ”kaikkea näkyvää ja näkymätöntä”.

 

Kaikkivaltias Isä

Uskomme yhteen Jumalaan, ”kaikkivaltiaaseen Isään”. Tässä on kaksi sanaa, jotka ehkä herättävät kysymyksiä. Tunnettu on ns. teodikean ongelma: jos Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, miksi maailmassa on pahaa? Eikö sellaisen olennon, joka on hyvä ja joka pystyy kaikkeen, pitäisi hyvyytensä tähden poistaa kaikki paha? Ei riitä sanoa, että hän on jättänyt sen ihmisten vastuulle, sillä eivät ihmiset siihen pysty. Eikö se ole juuri sellaisen tehtävä, joka ainoana sen voi tehdä? Hyviä vastauksia ei tähän ongelmaan ole; käsillä oleva Kristuksen kärsimyksen viikko ainoastaan viittaa siihen, että Jumala ei jättäydy kärsimyksestä sivuun. Hän ei poista pahuutta, mutta antautuukin itse sille alttiiksi ja lähettää Poikansa kärsimään ihmisten lailla. Jumala osoittaa, että hän on yhtä kärsivän ihmiskuntansa kanssa.

Uskontunnustuksen sana Kaikkivaltias on kreikaksi pantokrator, mutta latinankielisessä käännöksessä omnipotent. Ne ovat vähän eri asia. Pantokrator tarkoittaa sellaista, joka hallitsee kaikkea, on siis kaiken yläpuolella ja pitää kaikkea vallassaan. Hän on kaikkia kuninkaita korkeampi. Mutta omnipotent voidaan ymmärtää myös ”kaikkeen pystyvänä”; Jumala on kaikkivoipa ja kykenee mihin tahansa. Mikään ei ole Jumalalle mahdotonta, lausutaan useissa kohdin Raamattua, esim. enkeli Gabrielin ilmoituksessa Neitsyt Marialle.

Latinan potens kääntyy molempiin; vähän sama kuin englannin power, onko kyseessä valta vai voima, riippuu käännettävän lauseen asiayhteydestä. Mutta puhe kaikkeen kykenevästä Jumalasta kerjää sellaisia kompakysymyksiä kuin ”voiko Jumala tehdä niin ison kiven, ettei hän jaksa itse sitä nostaa”. Tällaisia on ollut antiikista asti, ja niihin on annettu erilaisia vastauksia, esimerkiksi: Jumala ei voi tehdä sellaista, mitä hän ei tahdo. Jumala ei voi kieltää itseään. Jumala toimii pyhän tahtonsa mukaan ja toteuttaa sellaista, minkä hän näkee viisaaksi ja mikä noudattaa hänen muuta ihmiskuntaa kohti suunnattua tahtoaan.

Yksi moderni sovellus on ajatella, että Jumala on määrännyt luonnonlait eikä hän niitä ryhdy rikkomaan ainakaan jatkuvasti. Jos lentokoneesta irtoaa ilmassa siipi, Jumala ei voi estää sitä putoamasta, sillä silloin hän joutuisi rikkomaan itse luomaansa painovoimalakia. Hän ei voi estää kovaa vauhtia jäisellä tiellä kesärenkailla kiitävää autoa syöksymästä mutkassa ojaan, koska hän on säätänyt lain massan hitaudesta. Eikä hän voi helpottaa maamiehen työtä kyntää peltoa määräämällä, ettei kitkaa ole olemassa, sillä sittenhän eivät naulatkaan pysyisi seinässä jne. Jumala on luonut meidät osaksi maailmaa, joka noudattaa luonnonlakeja, ja niistä poikkeaminen vaatisi ihmettä. En sano, etteikö sellaisiakin tapahdu, mutta jatkuvasti emme voi sellaisia odottaa vaikkapa onnettomuuksien estämiseksi.

Tunnetusti Jeesus opetti omiaan kutsumaan Jumalaa Isäksi. Siinä hän osoitti, millainen suhde hänellä Poikana on taivaalliseen Isäänsä, mutta samalla hän myös opetti, millainen Jumala on suhteessa kaikkiin ihmisiin: hän on elämän antaja sekä rakastava ja huolenpitävä. Mutta tämä nimitys on jo Vanhassa testamentissa. Se oli jo osa heprealaista uskoa, jonka mukaisesti Jumalan kansa on velvoitettu kuuliaisuuteen Herraa kohtaan, sillä hän on heidän isänsä, esimerkiksi 5.Moos. 32:6: ”Näinkö sinä palkitset Herran, sinä tyhmä ja ymmärtämätön kansa? Eikö hän ole sinun isäsi ja luojasi? Hän sinut teki ja rakensi.” tai Mal. 1:6, ”Minä olen teidän isänne, miksi ette kunnioita minua?”

Kristityt perivät juutalaisuudesta myös tämän käsitteen; Jumala on kansansa Isä. Mutta Poika on ilmoittanut hänet erityisellä tavalla, joka johti pohtimaan sitä, mitä oikein tarkoitetaan. Jumala on Isä suhteessa Poikaan; hän on kaiken alku, ja myös Poika on syntynyt Isästä. Kun puhumme Jumalasta Isänä, emme tarkoita oman isämme tai isoisämme kaltaista miestä, saati jotain joulupukin kaltaista pitkäpartaista ja hyväntahtoista vanhusta, vaan tarkoitamme sitä suhdetta, joka Jumalalla kaiken alkuna on Jumalan Poikaan eli hänen ikuiseen Sanaansa. Tästäkin puhun enemmän ensi kerralla.

Mutta kun puhutaan Isästä, halutaan ihmisten ymmärrettävällä tavalla välittää myös jotain turvallista. Parhaimmillaan maalliset isät ovatkin sellaisia, eli turvallisia, rakastavia, lapsistaan huolta pitäviä, uskollisia ja viisaita. Moni onkin saanut sellaista omilta vanhemmiltaan varhaisessa lapsuudessaan kokea, niin isältä kuin äidiltä, ja se epäilemättä vaikuttaa myös heidän turvallisuuden tunteeseensa, elämän rohkeuteensa ja itsetuntoonsa. Mutta valitettavasti näin ei ole kaikkien kohdalla, vaan lapsuutta on sävyttänyt turvattomuus, väkivallan pelko tai peräti kokemus hylätyksi tulemisesta. Isä on voinut olla etäinen, poissaoleva, ankara, itsetuhoinen, kateellinen, piittaamaton tai jopa väkivaltainen. Ymmärrän hyvin, että kaikissa ihmisissä ei herätä mieluisia mielikuvia puhe Jumalasta isänä. Silloin on hyvä muistaa, että se on inhimillistä kieltä, joka yrittää sanoa, että Jumala on kaiken Luoja, elämän lähde ja ylläpitäjä, jolla on ihmiskuntaansa nähden rakastava suhde.