Lupauksen sanasta uskon näkemiseen

Evankeliumi Johannes 4:46–53

Kapernaumissa oli kuninkaan virkamies, jonka poika oli sairaana. Kuultuaan Jeesuksen tulleen Juudeasta Galileaan hän lähti Jeesuksen luo ja pyysi, että tämä tulisi parantamaan pojan, joka oli kuolemaisillaan. Jeesus sanoi hänelle: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Mutta virkamies pyysi: ”Herra, tule, ennen kuin poikani kuolee.” Silloin Jeesus sanoi: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.” Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi, ja lähti. Jo kesken matkan tulivat hänen palvelijansa häntä vastaan ja kertoivat pojan parantuneen. Mies kysyi heiltä, mihin aikaan poika oli alkanut toipua, ja he sanoivat: ”Eilen seitsemännellä tunnilla kuume hellitti.” Silloin isä ymmärsi, että se oli tapahtunut juuri silloin, kun Jeesus sanoi hänelle: ”Poikasi elää”, ja hän ja koko hänen talonsa väki uskoivat Jeesukseen.

Rakkaat kristityt. Monet meistä ovat etsineet apua sairaalle lapselleen. Mitä vakavammasta tilasta on kysymys, sitä suurempi on vanhemman hätä ja neuvottomuus. Ellei itse ole lääkäri, ei voi muuta kuin yrittää lievittää kipuja ja soitella apua tai kuljettaa lapsi lääkäriin, jos on saanut vastaanottoajan. Muilta osin voi vain väännellä käsiään ja tuntea voimatonta avuttomuutta. Uskon, että monet tässä kirkkosalissa muistavat hetkiä, jolloin ovat samaistuneet evankeliumikertomuksen virkamieheen.

Tuosta isästä nousee esiin kolme asiaa. Ensinnäkin hänet tunnetaan virkansa perusteella. Miehen nimestä ei sanota mitään, eipä sanota mitään hänen poikansakaan nimestä. Ikään kuin nuo seikat olisivat vähämerkityksisiä. Nimestähän ihminen yleensä tunnetaan. Nimi antaa kasvot. Jokaisesta nimestä tulee mieleen joku ihminen. Mutta tästä isästä ei nimeä lausuta, sen sijasta vain hänen tittelinsä. Miksi sellainen on tärkeä? Usein varsinkin miehestä kiinnostaa hänen ammattinsa. Mikä joku on miehiään, selviää siitä, mitä hän tekee ja saa aikaan. Mutta tässä on kyseessä niin tylsä ammatti kuin virkamies.

Vai mainitaanko se siksi, kun hän on peräti ”kuninkaan virkamies”? Onko siis niin, että evankeliumeissakin ihmisestä tulee maininnan arvoinen, kun hänellä on jokin yhteiskunnallinen asema? Nostaako evankelista sairaan pojan isän tittelin tässä esiin siinä inhimillisessä mielessä, että ylemmistä piireistä toivotaan itseenkin tarttuvan jotain kultapölyä? Halutaanko kuninkaan mainitsemisella osoittaa, että Jeesuksella ja hänen opetuslapsillaan oli suhteita maan mahtaviin? Monet vihjaavat olevansa itsekin tärkeitä, kun pystyvät kertomaan tavanneensa joitain vielä tärkeämpiä ihmisiä.

En usko, että mistään näistä on kysymys. Pikemminkin kyse on siitä, että ei edes korkea asema suojaa ihmistä ja hänen perhettään sairastumisilta. Viime vuosina on koko maailmaa piinannut yksi ja sama tauti, pikkuinen virus, joka on vaivannut niin maan mahtavia kuin maan matosiakin. Korona on paljastanut kaikkien ihmisten tasavertaisuuden: jokainen voi sairastua tautiin, johon voi jopa kuolla. Tosin maailmalla on tässäkin myös epätasa-arvoa: toisaalla pääsee korkeatasoiseen sairaalahoitoon, toisaalla ei lääkäriä löydy tai hoitoon ei ole rahaa. Yksissä maissa ehditään rokottaa moneen kertaan kaikki kansalaiset ennen kuin toisissa on päästy piikittämään kertaakaan. Viime päivinä on uutisoitu, että kehittyvissä maissa on kuollut jopa satoja lapsia väärennettyyn yskänlääkkeeseen. Lääke onkin ollut myrkkyä. Totisesti eivät kaikki maailman lapset ole yhdenvertaisessa asemassa, mitä tulee sairaanhoitoon! Mutta tämä evankeliumi opettaa, että myös valtaistuimilta ja niiden liepeiltä on etsittävä apua Kuninkaiden kuninkaalta. Jokainen tarvitsee Jumalan armoa ja rakkautta.

Tästä isästä nousee virkanimikkeen lisäksi esiin toinenkin seikka. Hän on jo edeltä kuullut puhuttavan Jeesuksesta ja tietää hänet kiertäväksi parantajaksi. Ehkä hän oli peräti itse tavannut Jeesuksen jo aiemmin, sillä juuri Kapernaumin kaupungissa, jossa mies asui, myös Jeesus aloitti julkisen toimintansa. Siellä Jeesus Markuksen evankeliumin mukaan paransi ensimmäiset sairaat ja siellä hän kutsui ensimmäiset opetuslapsensa (Mark. 1:21-24). Sieltä hän myös lähti liikkeelle ja kulki etelään Juudeaan, Johanneksen evankeliumin mukaan aina Jerusalemiin asti. Kun Jeesus nyt palasi Galileaan, odotettavissa oli, että kotiseudun asukkaat torjuisivat hänet. Olihan hän Johanneksen mukaan itse sanonut, ettei profeettaa pidetä arvossa kotiseudullaan (Joh. 4:44). Toisin kuin kotiseudun ihmiset, niin Jerusalemissa kuin matkan varrella Samariassa olivat monet uskoneet Jeesukseen, mutta hekin vain, koska olivat nähneet hänen tekevän ihmeitä.

Kuninkaan virkamies kuitenkin poikkeaa Jeesuksen odotuksista. Hän lähtee liikkeelle Kapernaumista ja tulee pyytämään apua. He kohtaavat Kaanassa, samassa paikassa, missä Jeesus oli hääjuhlassa tehnyt ihmeen. Jeesus vastaa hänen pyyntöönsä moitteella: Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä. Mutta virkamies pyytää sinnikkäästi Jeesusta tulemaan ennen kuin poika kuolee. Matka Kaanasta Kapernaumiin on pitkä, eikä Jeesus lähde. Sen sijaan hän vain lupaa: Mene kotiisi, poikasi elää. Se riitti. Mies uskoi ja lähti kotia kohti. Hänelle riitti lupauksen sana. Ei tarvinnut ensin nähdä. Ei ollut tarpeen saada Jeesusta vuoteen vierelle, riitti, kun luotti hänen sanaansa.

Paluumatkalla jo tultiin kertomaan pojan parantuneen. Huomattakoon, että parantumisen sanotaan tapahtuneen jo eilen puolen päivän aikaan. Matka kotoa Jeesuksen luo ja takaisin oli siis kestänyt ainakin vuorokauden. Jeesusta ei haettu aivan naapurista vaan kaukaa. Usko Jeesuksen mahdollisuuksiin laittoi miehen liikkeelle.

Kolmas merkille pantava asia tulee esiin, kun mies pääsee kotiin. Evankeliumissa kerrotaan, että hän ja koko hänen talonsa väki uskoivat Jeesukseen. Ensin mies oli uskonut Jeesuksen maineeseen ja sitten hänen sanoihinsa. Seuraavaksi koko hänen perhekuntansa uskoi Jeesukseen. He olivat saaneet nähdä pojan paranemisen luvatulla tavalla, ja siksi he uskoivat Jeesukseen. He eivät nähneet, miten Jeesus paransi pojan. Heille riitti, mitä isäntä kertoi Jeesuksen sanoneen.

Kaikkien näiden ihmisten usko perustui Jeesuksen sanoihin ja siihen, mitä heille Jeesuksen sanoista kerrottiin. Tässä oli ketju, joka alkoi uskosta ja päättyi uskoon. Se oli myös ketju sanoista: Jeesuksen sanoilla on voima silloinkin, kun muut niitä välittävät. Tuo usko oli luottamusta, kaiken laittamista Jeesuksen varaan. Mutta juuri luottamuksen vuoksi siitä tuli myös näkemistä. Lupauksen sanasta lähdettiin ja vasta uskossa päästiin näkemään, ei siis toisinpäin, ikään kuin ensin pitäisi nähdä ihme ja sitten vasta voisi uskoa.

Miten monet sanovatkaan, etteivät voi uskoa Jumalaan elleivät näe jotain ihmeellistä tapahtuvan. Monet arvioivat kuten luultavasti tekivät ensin myös virkamiehen palvelijat: eiköhän tämän pojan paraneminen ollut seuraus aivan luonnollisista prosesseista, ei siinä mitään ihmettä ollut. Mutta heidän silmänsä avautuivat ihmeelle, kun he kuulivat paranemisen perustuneen Jeesuksen sanoihin. Avainasemassa oli usko, ei todisteiden saaminen. Usko oli ensin, sen jälkeen näkeminen. Mutta kaikkein ensimmäisenä oli Jeesuksen sana. Siinä oli voima sekä synnyttää usko että parantaa. Siinä on edelleen voima sytyttää uskon kipinä.

Tätä sunnuntaita vietetään kirkossamme reformaation päivänä. Sen vanha nimi Uskonpuhdistuksen muistopäivä lienee monille tutumpi. Viime vuonna kirkolliskokous muutti pyhäpäivän nimen, koska reformaatio on sanana parempi kuin uskonpuhdistus. Maailman muissa kielissä tuosta Martti Lutherin liikkeelle saattamasta kirkon uudistuksesta käytetään sanaa reformaatio. Uskonpuhdistus oli suomelle omintakeinen. Silläkin pyrittiin kertomaan, että juuri Jumalaan luottavasta uskosta oli kysymys. Mutta se jätti kertomatta, että kysymys oli laajakantoisesta uudistuksesta. Uudistus tapahtui Jumalan sanan voimalla. Sana vakuutti, että pelastus saadaan uskossa. Sitä ei voi kukaan itse itselleen ansaita. Se perustuu yksinomaan Jumalan armoon Kristuksessa. Jeesus on kantanut syntimme ja kuollut puolestamme.

Apostoli Paavali kehotti päivän epistolassa efesolaisia: Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. (Ef. 6:16) Uskon kilpi. Äsken lauloimme virressä 173: Siionin muuri ei sortua saata, kun peruskallio Jeesus on sen. Rynnätä saavat nyt helvetin joukot, on Herra kanssamme voimallinen. Kun tämä Aitolahden kirkko parikymmentä vuotta sitten rakennettiin, arkkitehti antoi suunnitelmalleen nimeksi Suojamuuri. Se kuvasi tuota kaartuvaa tiilimuuria, joka on tunnusomainen tämän kirkon muodolle. Muuri on kallistettu ulospäin, se ei ole aivan pystysuora eikä kallistu sisäänpäin. Kuvaako se siis suojautumista, tänne turvaan tulemista, vai ulospäin maailmaan suuntautumista? Uskolla on vakaa perusta, Kristus peruskalliona. Se antaa rohkeuden käydä myös maailmaan. Se antaa turvan pahan valtaa vastaan.

Kuninkaan virkamies uskoi ensin Jeesuksen maineeseen ja lähti pyytämään häntä. Sitten hän uskoi Jeesuksen sanoihin, sen jälkeen koko hänen huonekuntansa uskoi jo enemmän kuin sanoihin: he uskoivat Jeesukseen, siis persoonaan, ei pelkkään puheeseen. Jos mies ensin uskoi Jeesusta, kohta jo uskottiin Jeesukseen. Sanoilla on pieni, mutta merkittävä ero. Luther kirjoittaa tästä kuninkaan virkamiehestä ja hänen uskostaan:

”Hän siis lisääntyi uskossa: hän ei ainoastaan noussut alemmasta tilasta ylempään, vaan johdatti muitakin ihmisiä uskoon. Hän ei ainoastaan pysynyt uskossaan, vaan hänellä oli toimiva usko, joka ei ollut piilossa sydämessä, toimetonna ja alallaan, vaan murtautui esiin, saarnasi ja ylisteli Kristusta. Hän kertoi, kuinka oli tullut Kristuksen tykö ja saanut häneltä lohdutuksen, kuinka uskollansa oli saanut avun; hänen huonekuntansa kaikkineen täytyi toki uskoa! Uskon luonne, näet, on sellainen, että se vetää luoksensa muita ihmisiä, se murtautuu esiin, tarttuu toimeen rakkaudessa, niinkuin pyhä Paavali sanoo: Usko vaikuttaa rakkauden kautta (Gal. 5:6). Se elää, se ei osaa vaieta eikä olla joutilaana.” (Kirkkopostilla, 21. kjs, 31)

Usko ei ole inhimillinen suoritus Jumalalle, se ei ole teko, jolla ansaitaan pelastus. Usko on Jumalan teko ihmiselle. Se perustuu Pyhän Hengen työhön ihmisessä. Me emme uskovaisuudellamme saa aikaan mitään, usko on vain kuin tyhjä käsi, johon Jumala laskee lahjansa. Mutta silloin kädessä onkin uskon kilpi, joka torjuu pahan hyökkäykset. Kuolema on voitettu, synnit annettu anteeksi ja ikuinen elämä saatu lahjaksi. Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.