Avauspuhe seurakuntien varhaiskasvatuksen koulutuspäivässä Ylöjärvellä 5.8.2024

”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän siitä sinua.” (Ps. 139-14) Monet vanhemmat haluavat tämän psalmin luettavan lapsensa kastetilaisuudessa. Siinä ihastellaan lapsen ainutlaatuisuutta ja ollaan hänestä kiitollisia. Hän on suuri ihme. Tällä asenteella suuntaudutaan myös kirkon kasvatustehtävään lasten ja nuorten parissa.

Kesällä on radiossa Ylen kanavalla ollut audiodraama laulaja Maarit Hurmerinnan elämästä ja urasta otsikolla Nälkää ja rakkautta. Onko joku teistä kuunnellut sitä? Siinä näyttelijät eläytyvät Maaritin ja Samin rooleihin, joskaan eivät laulajina eli musiikkia ei juuri kuulla, mutta paljon muuta näiden elämästä selviää. Minä olen kuullut vain yhden osan. Olisin ehkä mielelläni kuullut tarinan lomassa enemmän kappaleita Maaritin levyiltä, sillä olen vuosikymmenestä toiseen ollut hänen musiikkinsa suuri ystävä. Niissä lauluissa on yleensä syvällistä mietittävää, ja pidän Maaritin äänestä ja tyylistä. Lisäksi ne kappaleet on tavattoman hyvin bändille sovitettu ja tarkalla sykkeellä soitettu. Tällainen rippileirikitaristi kuin minä kuuntelee erityisellä ihailulla Sami Hurmerinnan sooloja.

Satuin kuulemaan yhden osan tuosta audiodraamasta. Siinä Maarit, sukunimeltään tuolloin vielä Äijö, pääsi tekemään ensimmäisen albuminsa. Vuonna 1973 ilmestyneen LP:n nimi oli yksinkertaisesti Maarit. Levylle tuli myös kappale nimeltä Lainaa vain. Kuka teistä tuntee sen? Radiodraamassa levyn kustantajalla ja tuottajalla oli artistin kanssa jonkin verran omaa draamaa siitä, sopiiko tämä laulu ollenkaan tälle levylle. Sehän kertoo äidin suhteesta lapseensa, ja Maarit oli vasta kaksikymppinen tyttö, ja levyllä ehkä tavoiteltiin jonkinlaista rokkimimmin profiilia. Mutta kappale tuli levylle, ja se on vuosikymmenten halki ollut yksi Maaritin suosituimmista lauluista. Ehkä juuri siksi, koska se puhuu vanhemman suhteesta lapseen, jonka tehtävänä on löytää oma tiensä ja elää omaa elämäänsä ja vastaavasti vanhemman osana on päästää irti. Lapsi on lainaa vain.

Kappale on käännös amerikkalaisen, ensin useita hittejä muille säveltäneen ja sitten solistina vuonna 1970 ensimmäisen levynsä julkaisseen Carole Kingin yhdessä tuolloisen miehensä Gerry Goffinin säveltämä ja sanoittama Child of Mine. Suomalaiset sanat runoili Heikki Harma eli Hector. Ne noudattavat aika hyvin alkuperäisen runon kulkua. Mutta kertosäkeessä toistunut englannin ”Child of mine, Child of mine, Oh, yes, sweet darling, So glad you are a child of mine” taipuikin suomenkieliseksi riimiksi ”Lainaa vain, Lainaa vain, Oi, pienokainen, Oot lainaa mulle hetken vain”. Sanat soljuvat sointuisasti samankaltaisena riiminä – Child of mine, Lainaa vain – mutta siinä missä Carole Kingin versiota sävyttää ilo, että sinä kultaseni olet minun lapseni, tuli Maaritin hitistä murehtivaa huokailua siitä, että sinä et oikeasti olekaan minun.

On tietysti totta, että lapset ovat vanhemmillaan vain lyhyen vaiheen näiden elämässä. Se tuntuu toki lapsesta pitkältä, mutta vanhempien mielestä se menee ohi hujauksessa. Tulee aika, jolloin lapsi kasvaa, nousee jaloilleen ja lähtee omille teilleen. Mutta millainen onkaan vanhempien ja lasten välinen henkinen suhde, sitä sävyttää aina yhtäältä tietty katkeamattomuus ja pysyvyys, joskin toisaalta myös sen väliaikaisuus. Me kannamme aina mukanamme omaa lapsuuttamme ja suhdetta omiin vanhempiimme, ja vanhempina me välitämme sen kokemuksen tiedostaen tai tiedostamatta suhteeseen omiin lapsiimme. Siitähän sukupolvien ketjussa on kysymys: me tulemme jostain ja meidän kauttamme elämä jatkuu jonnekin. Perintötekijöissä elämä jatkuu, ja kehittyvä tiede pystyy lukemaan ihmisen DNA-näytteestä yhtä ja toista tuhansien vuosien takaa. Esivanhemmat ovat meissä läsnä.

Ehkä lapsi ei olekaan vain lainassa vanhemmillaan, vaan heidän välisensä side pysyy jossain muodossa olemassa aina, vaikka välit muuttuisivat etäisiksi. Mutta kun me tänään puhumme seurakuntien varhaiskasvatuksesta, on tilanne koko lailla toinen: lapsi on meillä vain lainassa. Lapsen vanhemmat uskovat lapsen seurakuntaan kerhossa, retkillä, leireillä. Näin tietysti tapahtuu myös muussa yhteiskunnan kasvatustoimessa; päiväkodissa, koulussa, harrastuspiirissä, urheiluseurassa. Lapsen kotona on huoltajilla ensisijainen kasvatusvastuu ja heidän esimerkkinsä vaikuttaa aina syvemmin, mutta he luottavat, että seurakunnassa lapsi on niin hyvässä turvassa, että hänet voidaan antaa hetkiseksi ”lainaan”.

Sekä Carole Kingin että Maaritin laulussa lapselle annetaan tilaa etsiä omaa tietänsä. Vanhemman tarkoituksena ei ole tehdä hänestä kopiotaan eikä pidätellä häntä. Uuden sukupolven silmiin maailma näyttäytyy erilaisena kuin miltä se hänen vanhemmistaan näyttää, ja tämä heidän on hyväksyttävä. Hectorin sanoissa aikuiset kuitenkin ilmenevät jokseenkin petollisina, kehittävät valheita ja juonittelevat. Maarit laulaa, ”Harhaan sua ohjaan, teet itse valinnat” mikä tietysti on jälkiosaltaan totta; lapsi valitsee itse oman tiensä. Mutta seuraako siitä, että vanhemman ohjaus on harhaa ja valhetta? En ihan ymmärrä, miksi Hector halusi näin kyynisessä sävyssä kuvata vanhemmuutta; ehkä siinä oli jotain 1970-luvun alun poliittiselle ilmapiirille ja nuorisoliikkeelle ominaista kapinaa.

On monia, joiden mielestä juuri seurakunnan osallistuminen lasten kasvatukseen onkin pelkkää harhaan johtamista. Monien mielestä kristillinen kasvatus on vain aivopesua uskomaan epätosia satuja, ja kaikki vain siksi, että kirkolla olisi varmemmat tulot. Tällaisia väitteitä saa lukea varsinkin nettipalstojen keskusteluista. Ehkä tällaisten kirjoittajilla on itsellään katkeria kokemuksia siitä, millaista kristillistä kasvatusta heille on annettu. Ehkä heille on tarjottu uskoa ilman laajempaa turvallisuuden ja rakkauden kokemusta. Tai ehkä heille ei lapsuusaikojen jälkeen ole tarjoutunut mahdollisuutta kasvaa omassa uskossaan, vaan puhe Jumalasta ja Jeesuksesta jäivät lapsuusmuistoiksi ja lapsenuskon tasolle, joka ei sopinut enää yhteen elämän arjen, ongelmien ja vastoinkäymisten kanssa.

Mutta eiväthän aikuiset ohjaa lapsia harhaan kodeissaankaan, kuinka sitten seurakunnassakaan. Jokainen lapsen huoltaja haluaa vain parasta ja turvallisinta lapsilleen. Jokainen haluaa välittää sellaista, mikä tulee lapsen kasvua itsenäisyyteen ja mikä vahvistaa häntä kohtaamaan erilaisia tilanteita. Samasta on kysymys myös seurakunnan kristillisessä kasvatuksessa. Se liittyy lapsen huoltajien omaan intressiin tukea lapsen kasvua. Seurakunnassa koettu turvallisuus, hyväksyntä, ystävällisyys, rakkaus sekä huomatuksi eli nähdyksi ja kuulluksi tuleminen vahvistavat lapsen kokemusta ainutlaatuisena ja arvokkaana. Siinä luodaan henkistä perustaa, joka kannattelee myös aikuisena, vaikkei sen hengellistä luonnetta tunnistaisi.

Henkinen ja hengellinen eivät nimittäin ole kaukana toisistaan, kun kyse on lapsen kasvusta. Ihmisen itsetunto ja elämänrohkeus rakentuvat sen rakkauden ja turvallisuuden varaan, mitä hän on varhaisimmassa lapsuudessaan saanut kokea. Luottamus Jumalaan saa perustansa siinä luottamuksessa, jota on lapsena saanut aikuisilta kokea. Vastaavasti sellaisten puuttuminen lapsuudessa voi vakavasti häiritä ja tuottaa alemmuudentuntoa sekä riittämättömyyttä ja sellaisten heijastumina kovapintaista kilpailumieltä sekä itsekeskeistä alistamisen halua aikuisena.

Viime aikoina on paljon puhuttu suomalaisten nuorten pahoinvoinnista, varsinkin nuorten tyttöjen kohdalla. Monet vaatimukset kohdistuvat nuoriin, on ulkonäköpaineita, tarvetta menestyä kaveripiirissä, toivetta onnistua kaikessa ja päästä mukaan kaikkeen hauskaan – sekä vastaavasti pettymystä siinä, kun jatkuvasti joku toinen on kaikessa paljon parempi. Älypuhelimen ruudulla näkyy joka päivä, mitä kaikkea hyvää, kaunista ja hauskaa muiden elämään sisältyy, minun päiväni taas ovat täynnä tylsää puurtamista. Omat haaveet ja odotukset eivät täyty. Ei toteudukaan se, mistä laulussa puhutaan, omaa tietä ei löydykään. Toteutuu vain se, missä Hectorin sanat kyllä osuvat oikeaan: ”Muistan kun synnyit, tulit ja huusit niin. Huudat vielä uudestaan, öihin pimeisiin. Mä toivon, että pärjäät yli yön huomisen.” Juuri tähän toivoon yön yli pärjäämiseen voi vaikuttaa, vaikka lapsi on vain lainaa. Häntä saa ohjata sellaiseen uskoon, joka kestää myös elämän kovia kohtaloita.

Siksi kristillisessä kasvatuksessa on välttämätöntä puhua myös niistä Raamatun kohdista, joissa Jumala näyttäytyy tuntemattomana ja kärsimyksenkin sallivana. Miten muuten voi ihminen turvautua Jumalaan silloinkin, kun kohtaa onnettomuutta ja sairautta? On oikeastaan kristillisen evankeliumin erityinen anti maailmalle, että se osoittaa hyvän Jumalan voivan kätkeytyä mutta olla silti läsnä syvimmissäkin vaikeuksissa ja tuskissa. Jumala ryhtyy Jeesuksessa itse heikoksi ja antautuu kärsimykseen, koska sellainen on ihmisen osa. Ihmiseksi tullut Jumala ei väistä kärsimystä, nälkää, tuskaa eikä kuolemaa. Tällaiseen Jumalaan uskaltaa ihminen turvata, kun häneltä viedään kaikki muut voimat, tuki ja turva.

Lapsi on niin seurakunnassa kuin vanhemmillaan toki vain lainassa, mutta hän on samaan aikaan myös kasvamassa korkoa: hän kasvaa ja vahvistuu sitä varten, mitä hänellä vielä on edessä. Tämä laina ei sido ihmistä elämänmittaiseen velkaan, josta hän ei lopulta selviä, vaan päinvastoin tukee ja kantaa häntä sitä paremmin, mitä pidempään hän on lainassa eli saa nauttia kristillistä kasvatusta.

Aloitin psalmista ja päätän evankeliumiin. Siteeraan Markuksesta kohtaa, jota kutsutaan lasten evankeliumiksi:

”Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: ’Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.’ Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.” (Mark. 10:13-16)

Toivotan alkavalle varhaiskasvatuksen kaudelle työn iloa ja runsasta Jumalan siunausta.