Puheenvuoro hiippakunnan ja maakunnan luottamusfoorumissa Hämeenlinnassa 1.12.2021

Tervetuloa luottamusfoorumiin, hyvät yhteistyökumppanit eri yhteiskunnan tahoilla. Tänään puhumme siitä, mitä koronakriisi on meille opettanut. Ainakin, ettei se mene hetkessä ohi. Kun tätä foorumia valmisteltiin, kuviteltiin pandemian olevan jo sivuutettu. Ehkä se pitkittyessään onkin opettanut pitkäjänteisyyttä kaiken nopean sopeutumisen ohella. Mutta se on opettanut myös luottamusta toinen toiseemme, ja tässä foorumissa tahdomme edelleen vahvistaa sitä.

Uuden virusvariantin ilmestyminen ja viidennen tartunta-aallon vyöryessä Suomeen, on yhä uudestaan nähtävissä, että järjestäytynyt yhteiskunta toimii kaikkien osiensa yhteistyössä. Jokaisella on oma paikkansa yhteisessä kamppailussa, niin myös tähän foorumiin kokoontuneilla. Keskinäisen yhteistyön kehittäminen edellyttää toisten toimijoiden arvostamista, niiden panoksen tunnustamista juuri sillä omaleimaisuudella, joka kullakin yhteiskunnallisella alalla vastuulla on.

Puolentoista vuoden ajan on yhteiskunnan yhteinen kampanja kulkenut samaa reittiä uudelleen ja uudelleen. Reitin kolme pääpysäkkiä ovat valtionhallinnossa olleet asiantuntijoiden kuunteleminen, säädösten luominen ja viranomaisten toimeenpano. Mitä tulee neljänneksi? Jääkö kansalaisille vain noudattaminen? Neljäntenä tulee tietysti kansalaisyhteiskuntana osallistuminen.

Yhteiskunnan eri tahot, julkinen sektori, yksityinen sektori ja ns. kolmas sektori eli vapaaehtoisuuteen perustuva aktiivisuus ovat kaikki mukana. On tärkeää kuunnella lääketieteen asiantuntijoita, epidemiologeja ja terveydenhuoltoa. Hallitukselle ja eduskunnalle on kuulunut lakien valmistelu ja päätökset niiden käyttöönotosta sekä mahdollisista matkustusrajoituksista. Lakien täytäntöönpano puolestaan tapahtuu aluehallintovirastojen määräyksillä paikallisten pandemiaohjausryhmien asiantuntijalausuntojen pohjalta. Terveydenhuollon tehtävänä on ollut paitsi sairaanhoito, myös rokotusohjelmien käynnistäminen.

Kaikki tämä on sujunut Suomessa yllättäviin ja vaikeisiin olosuhteisiin nähden verrattain hyvin, jos sitä arvioi niin dramaattisella mittarilla kuin tautiin kuolleiden lukumäärällä. Mutta mikään ei onnistu ilman kansalaisten asettumista noudattamaan niin rajoituksia kuin suosituksia. Sehän meillä toteutui kaikilla sektoreilla: etätyö, käsien desinfiointi, oikea yskiminen, maskien käyttö, matkustamisen ja kontaktien välttäminen, rokotusten ottaminen ja viimeisimmäksi koronapassi. Nämä on helppo luetella onnistumisina, ainakin lähes.

Meidän foorumimme kannalta sopii kysyä: mitä kukin toimija on oppinut omasta paikastaan ja tehtävästään tässä ketjussa? Miten sitä hyödynnetään tulevaisuudessa, olojen normalisoituessa tai toisaalta mahdollisten uusien kriisien koittaessa? Miten ollaan valmistautuneita?

Kirkon seurakunnissa on noudatettu hiippakuntien ohjausta, joka puolestaan on nojautunut aluehallintovirastojen julkaisemiin määräyksiin ja pandemiaohjausryhmien neuvoihin. Kirkolla on viranomaistehtäviä, jotka liittyvät kriisinkestävyyden vahvistamiseen. Huomattakoon, että ne ovat sille lailla määrättyjä. Osa on arkipäiväisen käytännöllisiä, kuten hautaustoimilailla määrätty hautausmaiden ylläpitäminen (HautL 3-6 §). Mutta toiset ovat kirkkolain määräämiä, kuten seurakuntien varautuminen henkisen huollon tarjoamiseen kriisitilanteissa (KL 25:15a §).

Näkisin kuitenkin, että kirkolle avainasemassa ovat kirkkolain alkupäässä luetellut tehtävät: jumalanpalvelusten pitäminen, kasteen ja ehtoollisen toimittaminen sekä muut kirkolliset toimitukset, kristillinen kasvatus ja opetus, sielunhoito, diakonia- ja lähetystyö sekä muut kristilliseen sanomaan perustuvat julistus- ja palvelutehtävät. (KL 1:2 §, 4:1 §). Pelkästään nämä jakautuvat moniin eri tehtäviin, kuten vaikkapa lasten ja nuorten toimintaan. Miten tärkeää olikaan, että kumpanakin koronakesänä voitiin pitää rippileirit! Niillä oli suuri merkitys nuorison hyvinvointiin ja kriisinkestävyyteen.

Kirkon ainutlaatuinen tehtävä on juuri hengellisessä sanomassa, joka vahvistaa luottamusta tulevaan. Se ei tarkoita pelkästään saarnaamista tai jumalanpalvelusten pitämistä, vaan kirkon kokonaisvaltaista tehtävää. Evankeliumi ei ole vain sanoja vaan myös tekoja. Siksi monilla paikkakunnilla ruoka-avusta tuli hyvin tärkeä toimintamuoto, jota tehtiin yhteistyössä eri tahojen kuten kaupungin tai kunnan kanssa elinkeinoelämän ja erilaisten vapaaehtoisten tuella.

Seurakunnissa haluttiin noudattaa tarkoin viranomaisten määräyksiä myös niissä asioissa, jotka olivat lainsäädännön perusteella vapautettuja. Jumalanpalveluksia saa uskonnonvapauslain mukaisesti pitää, eikä kokoontumislaki rajoita uskonnollisten yhdyskuntien omissa tiloissaan julkista uskonnonharjoitusta varten järjestämää niille tunnusomaista toimintaa (UskVapL 23 §, KokL 2 §). Periaatteessa siis suuriakin joukkoja olisi voinut kokoontua kirkkoihin jumalanpalveluksiin, mutta hiippakuntien tuomiokapituleista ohjattiin noudattamaan rajoituksia. Katsottiin velvollisuudeksi osallistua yhteisiin talkoisiin ja suojella ihmisiä eikä vedota uskonnonharjoittamisen vapauteen ja ottaa tartuntojen levittämisen riskiä. Näin tultaneen edelleen ohjaamaan, jos rajoitukset kiristyvät.

Mutta tällä kohtaa voikin tehdä kirkossa itsekriittisen kysymyksen: olemmeko toimineet kuin yksi valtion virasto, ottaneet jonkinlaisen uskonnollisen viranomaisen roolin? Vai olemmeko edustaneet sitä roolia, joka meille hengellisen sanomamme tähden kuuluu, tukeneet ihmisiä heidän peloissaan ja huolissaan, kohdanneet niitä, jotka jäävät yksinäisiksi ja vahvistaneet heissä luottamusta Jumalaan? Olemmeko noudattaneet ohjeita niin tarkoin, että seurakuntalaisillekin välittyy meiltä vain rajoituksia ja suljettuja ovia, vai olemmeko kutsuneet, kuunnelleet ja kannatelleet? Nyt en puhu vain kuluneesta ajasta vaan myös käsillä olevasta adventin ajasta. Mikä kylki edellä nyt mennään? Minkä puolen näytämme ihmisille, kun tuemme heidän kestävyyttään edessä olevana juhla-aikana?

Tämä kysymys, hyvät kuulijat, lienee muutettavat muuttaen sovitettavissa jossain muodossa kaikille toimijoille.