Piispan esittelypuheenvuoro Kirkkojen Maailmanneuvoston Faith and Order –komission asiakirjasta Kirkko: Yhteistä näkyä kohti. Kirkolliskokous 4.11.2014.

 

Arvoisa arkkipiispa, hyvät kirkolliskokousedustajat.

Käsillä olevaan asiakirjaan kohdistuu suuria odotuksia. Se on tulos monen vuosikymmenen pitkäjänteisestä työstä. Sillä ovat ensinnäkin välittömät edeltäjänsä, nimeltään The Nature and Purpose of the Church (1998) sekä The Nature and Mission of the Church (2006), joihin molempiin kirkkomme antoi arvioivat lausuntonsa Faith and Order –komissiolle. Niiden jälkeen on muokattu tämä, jonka otsikko on kristallisoitunut muotoon The Church: Towards a Common Vision. Sen olemme saaneet nyt myös suomen kielellä luettavaksi.

Asiakirjan taustalla on kirkkojenvälisiä keskusteluja eri teemoista paljon kauempaakin, oikeastaan jo koko modernin ekumeenisen liikkeen ajalta. Koko ekumeenisessa liikkeessä voidaan sanoa olevan kysymys juuri siitä, mitä kirkko on. Teologian kielellä kysymys on ekklesiologiasta eli kirkko-opista. Se on ekumenian pääteema, josta voi parhaimmillaan seurata kaikki se, mitä hyvää ja maailmalle tarpeellista eri kirkot voivat yhdessä tehdä.

 

Ekumeeninen liike syntyi havahtumisesta kysymykseen, voiko yksikään alueellinen kirkko tai tunnustuskunta olla yksin koko Kristuksen kirkko. Yksikään kirkko ei voinut sanoa toiselle, että juuri sen kirkkokäsityksen on tultava toistenkin omaisuudeksi. Edelleen on meidänkin tarpeellista havahtua siihen, ettei Kristuksen kirkko ole minkään maailmankolkan tai kulttuurin ikiomaa omaisuutta. Vieläkin meidän on tarpeen kysyä, mitä merkitse olla kirkko – mitä merkitsee viettää jumalanpalvelusta, mitä varten saarnataan sanaa, miksi toimitetaan sakramentteja, miksi kastetaan, miksi todistetaan Kristuksesta ja palvellaan lähimmäisiä?

Tällaiset kysymykset kuulostavat ensi alkuun käytännöllisiltä ja helpoilta vastata. Mutta juuri tällaisten kysymysten vuoksi on aina loppujen lopuksi lähestyttävä kysymystä kirkon olemuksesta, ei vain sen toiminnasta tai järjestyksestä tai asemasta yhteiskunnassa, niin polttavilta ja ajankohtaisilta kuin sellaiset kulloinkin voivat vaikuttaa.

Luullakseni arkkipiispakin viittasi samaan suuntaan tämän kokouksen avauspuheessa lausuessaan, että kirkko on muuta kuin markkina- tai palvelussuhteena ymmärretty osa taloudellisesti asioita arvioivan ihmisen kulttuuria. Kirkko on paljon enemmän kuin inhimillinen yhteisö, vaikka se on kaikkien inhimillisen käytöksen lakien alainen. Kirkko on Kristuksen ruumis, se on hänen täyteyttään maan päällä ja hänen toimintaansa tässä maailmassa myös kaikessa inhimillisessä heikkoudessaan.

 

Faith and Order –komissio pyytää nyt paikallisia kirkkoja työskentelemään tämän asiakirjan parissa. Se pyytää niiden ylimpiä päättäviä elimiä antamaan siitä lausunnon. Kootun materiaalin ei ole tarkoitus johtaa taas uuteen versioon samasta asiakirjasta, vaan tukea Kirkkojen Maailmanneuvoston jäsenkirkkoja niiden omassa prosessissa. Esikuvana on reilut kolmekymmentä vuotta sitten kirkoille lähetetty asiakirja Kaste, ehtoollinen ja virka eli BEM (1982). Meidän kirkolliskokouksemme antoi siitä lausunnon v. 1984.

Kirkkojen antama palaute oli odottamattoman runsasta. Sitä koottiin Genevessä monen kirjan verran. Havaittiin, että asiakirjan paras anti olikin juuri siinä prosessissa, johon se haastoi kirkot. Niiden tuli selvittää itselleen, missä määrin ne tunnistavat oman uskonsa asiakirjassa ja ovat valmiita ottamaan askeleita kohti sen osoittamaa ykseyttä. Asiakirja vaikutti kirkkojen välisiin suhteisiin, mutta vain sitä tietä, että ne itse käynnistivät oman työskentelynsä kysymyksissä, jotka koskivat kastetta, ehtoollista ja virkaa. Sen seurauksena BEM teki mahdolliseksi esimerkiksi luterilaisten ja anglikaanien välisen sopimuksen, josta meidänkin kirkkomme nyt nauttii.

Tuolloin kirkolliskokouksen antama lausunto on ollut hedelmällinen myös muussa mielessä. Edelleen siihen on palattu, kun olemme halunneet selvittää itsellemme, mihin suuntaan olemme omaa tietämme viitoittaneet esimerkiksi diakonaattiuudistuksessa. Samoin BEMin käsittelyllä on ollut vaikutusta, kun olemme laatineet uusia kirkkokäsikirjoja. Se on vaikuttanut meillä esimerkiksi jumalanpalvelusuudistuksessa ehtoollisen merkityksen sekä diakonian, papin ja piispan virkaan vihkimisten syventyneeseen ymmärtämiseen.

 

Ylipäätään näyttää siltä, että kirkkomme itseymmärrys on viime vuosikymmeninä kehittynyt nimenomaan ekumeenisen liikkeen ansiosta. Olemme kulkeneet kohti ykseyttä tavalla, joka ilmenee esimerkiksi sakramenttien, liturgian ja kirkon viran ymmärtämisessä yhdessä toisten kirkkojen kanssa. Olemme saavuttaneet yhteisymmärrystä siellä, missä on ollut eriäviä käsityksiä. Luterilaisissa kirkoissa puhutaan ekumenian menetelmänä ”sovitetusta erilaisuudesta”, millä tarkoitetaan sitä, että eroja työstetään niin, että ne sovitetaan keskenään eivätkä ne enää sulje toisiaan pois. Tämä on edellyttänyt teologisia neuvotteluja, opillista työskentelyä, ei vain erilaisuuden hyväksymistä sellaisenaan.

Itseymmärryksemme kehityksessä on osaltaan ollut kyse ylipäätään Suomen avautumisesta kansainvälisille kontakteille, mutta myös kirkkomme teologisesta avartumisesta ja ekumeenisesta oppimisesta. Näyttää siltä, että kansallisesti ja ahtaan tunnustuskuntaisesti perusteltu kirkkokäsitys on kehittymässä ekumeeniseen, oikein ymmärrettynä katoliseen suuntaan – enkä nyt tarkoita roomalais-katolisuutta, vaan sitä katolisuutta, jota tarkoitamme, kun Nikean uskontunnustuksessa lausumme uskovamme yhden katolisen kirkon.

Tämä näkyy oman kirkkomme muiden kirkkojen kanssa käymissä ekumeenisissa neuvotteluissa sekä hyväksymissämme asiakirjoissa. Niissä liitytään enemmän ekumeeniseen teologiaan kuin ahtaaseen kansalliseen kirkkokäsitykseen. Me emme pidä Kristuksen kirkkoa kansallisena yrityksenä vaan ymmärrämme sillä olevan koko asuttuun maanpiiriin eli kreikaksi ekumeniaan ulottuvan mission.

Kun siis puhumme kansankirkosta, puhumme visiosta tavoittaa kaikki Kristuksen evankeliumilla, emme kansasta kirkon subjektina ja sen itseymmärryksen tai tehtävän lähteenä. Tässä suhteessa on ollut myös ilahduttavaa lukea tällä viikolla käsittelyssä olevaa tulevaisuusselontekoa; myös se pohtii kirkon tulevaisuutta enemmän sen hengellisestä olemuksesta käsin sosiologisten analyysien sijasta, mitenkään sellaisten merkitystä väheksymättä.

 

Nyt käsillä olevassa asiakirjassa näkyy pitkä ekumeeninen työskentely erityisesti kahdessa piirteessä. Ensinnäkin siinä kirkon olemuksen ja tehtävän nähdään nousevan Kolmiyhteisen Jumalan omasta olemuksesta ja työstä. Kirkko ottaa osaa Jumalan missioon Hänen kolmessa persoonassaan. Kirkosta käytetään Uuden testamentin kreikan sanaa koinonia eli yhteys tai osallisuus; se kuvaa niin Jumalan persoonien suhdetta kuin osallisuutta Jumalan työhön sekä niihin perustuvaa alueellisten kirkkojen keskinäistä suhdetta.

Toiseksi kirkon nähdään olevan Jumalan valtakunnan koittamisen merkki ja välikappale; yhtäältä se julistamassaan evankeliumissa sekä todistuksessa ja palvelussa jo osoittaa, mitä Jumalan valtakunta on, ja toisaalta se itse on Jumalan työväline valtakuntansa koittamisessa. Näitä kahta piirrettä voidaan jäljittää ekumeenisen liikkeen historiassa taakse päin useita vuosikymmeniä; se, mikä on ensin ollut yhdessä asiakirjassa, on tullut kirkkojen yhteiseksi omaisuudeksi. Niiden valossa nyt mekin hahmotamme itseämme ja tehtäväämme osana maailmanlaajuista Kristuksen kirkkoa.

 

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Jos on tämän asiakirjan taustalla pitkä kehitys, myös sitä koskevalla lausuntoesityksellä on ollut monta porrasta kuljettavanaan. Ensimmäisen luonnoksen on laatinut Kirkon ulkoasiain neuvoston asettama Teologisten asiain toimikunta, sen jälkeen lausunnon on sitä käyttäen antanut ulkoasiain neuvosto, ja nyt sen pohjalta on piispainkokous päätynyt kirkolliskokoukselle lähetettyyn esitykseen.

Arvoisa arkkipiispa. Kun kirkolliskokous käy valmistelemaan lausuntoa, toivon, että se ei tyydy ajattelemaan vain lausunnon lähettämistä piispainkokouksen valmistelun pohjalta, vaan syventyy tutkimaan omaa itseymmärrystään alkuperäisen asiakirjan avulla. Sellaisella työskentelyllä uskon olevan pitkälle kantavia seurauksia.