Luento Hämeenlinnan kirkossa 2.11.2018

 

 

Vuonna 2014 saksalainen leluvalmistaja Playmobil julkaisi pikku hahmon valmistelemaan reformaation 500-vuotisjuhlia. Martin Lutheria esittävä figuuri otettiin riemastuneena vastaan, ja siitä tulikin yllättäen koko Playmobil-sarjan kaikkien aikojen eniten myyty leluhahmo. Voin kuvitella, että sitä ovat esimerkiksi seurakunnat ostaneet lahjoiksi, joiden avulla voi näppärästi kertoa lapsille Lutherin työstä. Tärkeimmäksi näyttää nostetun Lutherin työ Raamatun kääntäjänä; lelunakin hänellä on sulkakynä toisessa kädessä ja avattu Raamattu toisessa kädessä.

Jokainen Playmobil-hahmoilla leikkinyt (lasten tai lastenlasten kanssa, tietysti…) on havainnut, että niillä on samat ominaisuudet: vaatteita ja hiuksia voidaan vaihtaa, käteen kiinnittää erilaisia esineitä, päätä pyörittää, käsiä heiluttaa ja jalkojakin taittaa niin, että nuken saa istumaan. Aika monikäyttöistä! Lutherinkin saa näyttämään monenlaiselta.

 

Moneen taipuva Luther

Luther onkin saanut näyttää monia kasvoja kuluneiden 500 vuoden aikana. Se alkoi jo itse reformaatioaikana: propagandakuvassa v. 1529 Luther esitetään seitsenpäisenä hirviönä, joka on ottanut itselleen monta roolia. Hän on tohtori, saarnaaja, hurmahenki, seurakuntia tarkastava virkamies ja Barabbas. Näissä rooleissa kriitikoiden mukaan Luther itse villitsee omia joukkojaan ja samalla puhuu heitä vastaan, tuo uusia oppeja ja johdattaa kristityt harhaan.

Professori Kauko Pirinen julkaisi v. 1984 kirjan, jonka nimenä oli juuri Seitsenpäinen Luther ja kansikuvana tämä propagandakuva. Pirinen esitteli eri vuosisatojen Luther-tulkintoja. Luther on esitetty radikaalina kirkon opin tuulettajana ja myös puhdasoppisena kirkkoisänä, toisinaan taas rukouksessa mietiskelevänä mystikkona ja toisinaan lastensa kanssa leikkivänä ja laulavana perheenisänä, joskus hänet nähtiin yksilöllisen uskon korostajana auktoriteetteja vastaan ja joskus taas hallitsijalle lojaalina isänmaan ystävänä; milloin vastuullisen etiikan opettajana ja milloin taas vapauden ja hilpeän elämänilon julistajana. Saksassa viime vuosisadalla natsit tekivät hänestä arjalaisen hänen juutalaisvastaisten kirjoitustensa avulla, ja DDR:n viranomaiset puolestaan marxilaisen vallankumouksellisen. Suomessakin Luther on saanut sovittaa puheensa jokaisen viiden herätysliikkeen sananparsiin.

Mielenkiintoista kyllä, mikään näistä tulkinnoista ei ole tyystin tyhjästä tempaistu, vaan kaikkeen on saanut tukea Lutherin valtavasta kirjallisesta tuotannosta. Hänestä on ollut löydettävissä piirteitä, joita kukin aika ja muoti on voinut jalostaa omaan käyttöönsä ja jättää sitä vastaan puhuvat seikat huomiotta. Niin on tehty jatkuvasti, myös meidän aikanamme. Silloin Luther saattaa joutua puhua itseään vastaan tai ainakin jonkun toisen tutkijan Lutheria vastaan. Viime päivinä on ilmestynyt myös populaareja lehtikirjoituksia, joissa Luther ihmeellisellä viisaudella edustaa jutun kirjoittaneen toimittajan kantaa. Hän saattaa päivän lehdissä suhtautua myönteisesti niin toisuskoisten maahanmuuttoon kuin sukupuolineutraaliin avioliittoon, vaikka omissa kirjoituksissaan piti Turkkia kristikunnan uhkana, halusi ajaa juutalaiset maasta sekä katsoi miehen ja naisen avioliiton olevan Jumalan asettama lisääntymistä varten.

Tällainen on oikeastaan aina historian merkkihenkilöiden kohtalo. Koska he ovat nimenomaan historian hahmoja, he kuuluvat omaan aikaansa ja puhuvat sen ajan kielellä sen ajan asioista, joista he ajattelevat sen ajan ihmisten tapaan. Heitä ei voi irrottaa omasta historiastaan ja taivuttaa vastaamaan tämän ajan kysymyksiin. Silloin helposti pannaan sanat suuhun omista tarpeista liikkeelle lähtien.

Näin on kohdeltu myös Herraa Jeesusta. Kun Jeesuksen merkitystä on yritetty selittää muulla kuin kristillisen uskonperinnön sisällöllä, hänetkin on saatu edustamaan kaikkia aatteita natsismista kommunismiin. Kun Jeesuksen merkitystä on valistusfilosofeista lähtien haluttu kuvata ilman uskonnollisia edellytyksiä, kaikille ihmisille luonnollisella järjellä ymmärrettävällä ja hyväksyttävällä tavalla, on päädytty hahmottelemamaan vain kulloisenkin muotifilosofian mukaisen ihanneihmisen prototyyppejä.

 

Valtion kaltainen kirkko?

Tämä pitää paikkansa myös tämäniltaisen Luther-teeman kohdalla. Kirkko ja Kristuksen valtakunta – ne herättävät kysymyksen, mitä tekemistä niillä on keskenään ja missä suhteessa ne ovat toisiinsa. Ovatko ne samaistettavissa vai ovatko ne kaksi täysin eri todellisuutta, jotka eivät edes leikkaa? Luterilaisten kirkkojen historiassa on kuultu puheenvuoroja molemmista suunnista.

Lutherilla on tuettu käsitystä, jossa olennaista on kirkon ulkonainen järjestys ja asema yhteiskunnallisena organisaationa. Tässä näkemyksessä kirkko on ikään kuin valtion uskonnollinen osasto, jonka tehtävänä on edistää moraalia, lainkuuliaisuutta, isänmaallisuutta, lojaaliutta jne. Katsotaan, että valtion tehtävänä on tehdä tämä lainsäädännöllä ja taloudella kirkolle mahdolliseksi, sillä kirkko tarjoaa valtiollekin kulttuurisen sisällön sekä olemassaololle merkityksen ja jatkuvuudelle takeet. Valtion ja kirkon päämäärät kietoutuvat toisiinsa.

Kristuksen iankaikkinen valtakunta kuitenkin häviää jollain tavoin näkyvistä, kun katsellaan vain kirkon ajallista merkitystä. Se muuttuu jonkinlaiseksi taustaksi, johon ihmisen ei tarvitsekaan kiinnittää huomiota; jonkinlaiseksi taivaanrannaksi, joka on Jumalan hallussa ja johon ihmisellä ei ole sen kummempaa sanottavaa. Tärkeintä on, että kirkko toteuttaa täällä ajassa Jumalan tahdon mukaista oikeutta, rauhaa ja hyvinvointia.

Tällaisessa näkemyksessä samaistetaan kristillinen kirkko ja yhteiskunta painottamalla kummankin yhteistä oikeudenmukaisuuden intressiä. Taustoja voi nähdä Pyhässä Raamatussa esiintyvässä heprean käsitteessä shalom, rauha – se ei merkitse vain sodan poissaoloa, vaan kaikinpuolista hyvinvoinnin aikaa, jolloin Jumalan tahto toteutuu kansojen kesken. Sellaista tosin jäädään Raamatussa vain odottamaan Jumalalta, ja sellaisen palvelukseen Jeesus opetuslapsensa lähettää, kun hän viime sunnuntaina luetussa evankeliumissa antaa heille mission julistaa Jumalan valtakunnan olevan koittamassa.

Rooman keisari Konstantinuksesta alkaen on Euroopassa kristinuskolla ollut erityinen asema yhteiskunnan kehittämisessä. Puhutaan suoranaisesta konstantinolaisesta käänteestä, kun antiikin Rooman vainojen aika päättyi ja kirkko sai niiden sijasta suosituimmuusaseman valtakunnassa. Sen perua on, että Eurooppaa vielä meidän aikoihimme asti on pidetty nimenomaan kristillisenä maanosana – mitä se kulttuurisesti toki edelleen on. Mutta enää ei voida puhua tästä maanosasta kristikuntana, kuten aiemmin.

Kristittyjen väestöllinen painopiste on jo hyvän aikaa sitten siirtynyt maapallon eteläiselle puoliskolle. Heidän lukumääränsä Afrikan ja Aasian nuorissa kirkoissa kasvaa nopeasti, kun taas Euroopan perinteisissä kirkoissa se on vähenemässä. Saattaa olla, että tätä muutosta ja sen syviä vaikutuksia ei esimerkiksi Suomessa vielä ymmärretä, vaan jonkinlaisen valtiokirkollisuuden peruina yhteiskuntaamme pidetään, jos ei nyt aivan maanpäällisenä Kristuksen valtakuntana, niin ainakin kirkkomme pitkän kulttuurisen vaikutuksen vuoksi sellaisen ihanteen hyvin edistyneenä ilmentäjänä.

 

Lutherin kritiikki kirkon vääristymiä kohtaan

Lutherin voidaankin toki sanoa kunnioittaneen järjestäytynyttä kirkkoa ja sen rakenteita. Hänhän aloitti uransa munkkina Erfurtissa, eteni professoriksi vasta perustettuun Wittenbergin yliopistoon, mutta pysytteli sielläkin kuuliaisesti luostariveljenä. Kun hänen korviinsa kantautuivat puheet anekaupan vääristymistä, hän halusi käydä siitä akateemista, teologista väittelyä ja julkaisi sitä tarkoitusta varten 95 teesiä. Ne eivät kuitenkaan jääneet vain oppineiden keskusteluksi, vaan sysäsivät liikkeelle tapahtumakulun, joka tempaisi munkin mukaansa.

Aneteeseissään lokakuun 31. päivänä 1517 Luther ei kiistänyt itse aneita oikein ymmärrettynä, ei myöskään oppia kiirastulesta, missä oleskelua aneiden piti lyhentää, eikä hän myöskään kyseenalaistanut paavin arvovaltaa. Myöhemmin hän tuli nämä kaikki kiistämään, mutta ei vielä tässä vaiheessa. Sen sijaan aneteesit johtivat kyseenalaistamaan sen, millä valtuutuksella kirkko antaa syntejä anteeksi, ja millä oikeudella sellaista saattoi kukaan kaupitella rahaa vastaan.

Aneet olivat alun perin lupakirjoja, joilla ripittäytyvä saattoi saada huojennusta hänelle määrätyistä hyvitysteoista. Kun hän oli synninpäästössä saanut synnit anteeksi, hänelle saatettiin määrätä lisäksi tiettyjä harjoituksia elämänsä parantamiseksi, sillä muuten hän joutuisi puhdistautumaan kuoleman jälkeen kiirastulessa. Hyvityksenä saattoi olla vaikkapa pyhiinvaellusmatka johonkin kirkkoon, missä säilytettiin tärkeitä pyhäinjäännöksiä. Wittenbergin linnankirkkoon oli vaaliruhtinas Fredrik Viisas haalinut kelpo kokoelman, joka pantiin esille pyhäinpäiväksi. Ken silloin teki pyhiinvaelluksen tähän kirkkoon, saattoi saada lyhennystä kiirastulesta satoja tuhansia vuosia. Perustalla oli ajatus, että pyhillä ihmisillä oli niin paljon koottuna hengellistä ansiota, että kirkko saattoi tästä aarrearkusta jakaa syntisillekin (thesaurus ecclesiae, kirkon aarre). Ei siis ihme, että Luther naulasi teesinsä juuri tämän kirkon ovelle.

Anekaupalla oli aiemminkin rahoitettu kirkkojen rakentamista Saksassa, mutta nyt siihen liittyi kahdenlaista lehmänkauppaa. Ensinnäkin Mainzin arkkipiispa oli lainannut rahaa Fuggerin pankkiirisuvulta voidakseen ostaa itselleen viran, ja toiseksi paavi oli laskenut liikkeelle aneen, jolla koottiin rahaa Rooman valtavan Pietarinkirkon kupolin rakentamiseen. Yksinkertaiset ja vilpittömät sielut, jotka eivät mitenkään voineet kyseenalaistaa kirkon opettajien viisautta (mistäs he olisivat tienneet, kauanko joutuvat kärsimään kiirastulessa) pitivät parhaana hankkia sellaisen aneen, jolla varmimmin pääsisi ikuiseen elämään. Harva kuvitteli olevansa niin pyhä, että pääsisi noin vain taivaaseen, mutta eivät ihmiset tietenkään katsoneet olevansa niin pahoja, että helvettiin joutuisivat. Todennäköisintä olisi joutua kiirastuleen puhdistettavaksi ennen taivasta. Nyt naapurikaupungissa munkki Tetzel kaupitteli sellaista passia, jolla pääsisi ohittamaan koko rajatarkastuksen. ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.”

Teeseissään Luther kyseenalaisti anekaupan syntien anteeksi saamiseksi, samoin kuin sen voimalla ylläpidetyn Rooman kirkonrakennusprojektin. Hän kirjoitti:

  1. Ihmisoppia saarnaavat ne, jotka sanovat, että heti kun raha kilahtaa kirstuun, sielu vapautuu kiirastulesta.
  2. On varmaa, että kun raha kilahtaa kirstuun, voitonhimo ja ahneus voivat kasvaa, mutta kirkon esirukousten vaikutus on yksin Jumalan huomassa.
  3. Opetettakoon kristityille, että jos paavi tuntisi aneensaarnaajain kaupustelemisen, niin hän mieluummin antaisi Pyhän Pietarin kirkon palaa poroksi kuin rakentaa sen lampaittensa nahasta, lihasta ja luista.
  4. Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi.

 

Yhteinen pappeus

Mutta Luther oli kritiikistään huolimatta periaatteessa niin reformaation alkuvaiheessa kuin sen kestäessäkin nimenomaan kirkonmies. Hän piti tärkeänä kirkon ulkonaista järjestystä ja perittyjä käytäntöjä. Luterilainen reformaatio katsoi jatkavansa organisoituneen kirkon elämää, vaikka alusta lähtien kritisoikin sen vääristymiä. Sellainen johti kuitenkin vastakkainasetteluun kirkon johdon kanssa.

Vuonna 1520 Luther julkaisi useita reformatorisia kirjoituksia. Yksi niistä on otsikoitu Kirkon Baabelin vankeudesta. Siinä Luther osoittaa, että paavi on röyhkeästi ottanut kirkon vankeuteen niin anekaupalla kuin jakamalla maallikoille ehtoollisen vain yhdessä muodossa eli pelkkänä leipänä, tekemällä messusta hyvitysuhrin kuolleitten puolesta, vaatimalla ripissä kaikkien syntien tunnustamista ja väheksymällä avioliittoa Jumalan antamana tehtävänä sekä kieltämällä pappeja menemästä naimisiin.

Hän tähdentää, ettei papiksi tai diakoniksi tai piispaksi vihkiminen merkitse ihmisen korottamista ylitse muiden kristittyjen. Se ei tee ihmistä paremmin kykeneväksi toimittamaan sakramentteja. Jokainen kristitty on kasteensa perusteella pappi. Luther kirjoittaa: ”Olkoon siis jokainen, joka tietää olevansa kristitty, varma siitä, että me kaikki olemme samalla tavoin pappeja, se on: meillä on yhtäläinen oikeus sanaan ja jokaiseen sakramenttiin, mutta ettei kenenkään sovi käyttää tätä valtaa muutoin kuin yhteisellä suostumuksella tai jonkun ylemmän kutsumana. Sillä ilman erikoista kutsumusta ei kukaan saa anastaa itselleen kaikille yhteisesti kuuluvia oikeuksia.”

Tätä tarkoitetaan niin kutsutulla yleisellä pappeudella. Oikeastaan kysymys on ”yhteisestä pappeudesta”, sillä kaste tekee kaikki osallisiksi yhteisestä palveluvirasta samoissa, yhteisissä lahjoissa. Luther kritisoi ihmisten rakentamia hierarkioita ja ihmisten säätämiä kirkollisia sääntöjä niiltä osin, kuin ne eivät palvele evankeliumin julistamista vaan muuttuvat sille kahleeksi.

Yleinen pappeus on joskus tulkittu niin, että kirkko ei hengellisenä todellisuutena tarvitsisi lainkaan järjestäytynyttä virkaa. Mutta samassa kirjoituksessaan, jossa Luther puhuu jokaisen pappeuden puolesta, hän tähdentää, että papin tehtävä on saarnata evankeliumia. Jos ei pappi julista evankeliumia, hän on yhtä vähän pappi kuin ihmisestä maalattu kuva on ihminen. Kuitenkaan kuka vain ei voi vaatia lupaa saada saarnata seurakunnalle. Yksittäinen ihminen ei voi väittää, että nyt Henki pakottaa häntä puhumaan ja te muut saatte ottaa opiksenne. Sellainen johtaisi anarkiaan Jumalan nimissä. Järjestyksen vuoksi on välttämätöntä, että kirkko valitsee, kutsuu ja vihkii virkaan tiettyjä ihmisiä, mutta heidän tehtävänsä on sitten pysytellä kirkon yhteisessä uskossa ja saarnata oikeaa Jumalan sanaa, puhdasta evankeliumia.

Tähän liittyy myös ajatus jokaisesta kutsumuksesta Jumalan palvelemisena. Munkkien ja nunnien elämä luostarissa ei ole pyhempää ja parempaa kuin piian työ navetassa tai rengin työ pellolla, ei parempaa kuin isän tai äidin kutsumus lasten kasvattamisessa. Jokaisen arkinen työ voidaan nähdä arvokkaana kutsumustyönä, kun sen ajatellaan palvelevan Jumalan luomaa järjestäytynyttä yhteiselämää. Silloin jokainen työ toteutetaan huolellisesti ja hyvin, koska niin nähdään palveltavan myös Jumalaa.

Yhteisen pappeuden ajatukseen perustuu myös se, että seurakunnissamme ja kokonaiskirkossa hallintoon ottavat osaa niin evankeliumia julistavan viran edustajat kuin seurakuntalaisten edustajat. Kaikilla kirkon tasoilla maallikot ovat pappien kanssa yhdessä tekemässä päätöksiä. Joskus kuulee tulkittavan tätä niin, että luterilaisessa kirkossa saavat kaikki ”piiat ja rengit tulkita Raamattua”, tai että ”suutarit ja räätälit päättävät kirkon opista”. Sellainen kutsumus heillä todellakin voi olla, mutta sillä ei voida tarkoittaa, että he päättäisivät yksinään, ilman puhtaan evankeliumin julistamisesta vastuullista saarnavirkaa, tai että he voisivat itsenäisillä päätöksillä johtaa kirkkoa kuuntelematta sen kokonaisuutta tai piittaamatta sen peritystä opista ja järjestyksestä.

Oikeastaan jo Luther ja Melanchthon ovat hyviä esimerkkejä oppineisuuden merkityksestä: kumpikin toimi professorina yliopistossa, ja Melanchthonia ei edes vihitty koskaan papiksi. Silti heitä voidaan edelleen pitää luterilaisessa kirkossa esikuvina opillisesta työskentelystä elävän saarnaamisen ja syvällisen opettamisensa kautta, ei ulkonaisen arvovallan tai hierarkian tähden. – Onkin mielenkiintoista, että kun luterilaisuudessa torjuttiin ajatus paavista ylimpänä hengellisenä auktoriteettina kristinopin asioissa, tuo valta siirtyikin kirkosta yliopistoihin!

 

Salattu kirkko

Jos toinen ääripää on samaistaa kirkon järjestyneeseen valtioon, jota hallitaan lailla ja jossa tärkeintä ovat ulkoiset muodot, toinen ääripää on hengellistää se tyystin sisäiseksi valtakunnaksi. Myös tällaista on reformaation perinteessä kuultu. Tämän tulkinnan mukaan Luther oli Hengen vapauden asialla; olennaista olisi sisäinen sieluntila, oikea pyrkimys, mielen irrottautuminen ajallisista ja pyrkimys kohti ikuisia aatteita, ”ylevöittyminen” ja kohoaminen pois maallisista. Kun tätä henkistä kristillisyyttä painotetaan, voidaan kaikkea ulkonaista pitää merkityksettömänä. Tärkeintä on, että sielu on vapaa ajallisista eikä sido itseään ulkonaisiin, rajoittaviin muotoihin. Olennaista on usko, eivät teot. Näin päädytään sellaiseen kirkkoon, joka on näkymätön.

Näkymättömällä kirkolla tarkoitetaan sitä, että koska usko on sisäinen luottamus Jumalaan, vain Jumala voi tietää, ketkä ovat oikeita sydämen kristittyjä ja ketkä vain ulkonaisesti haluavat näyttää sellaisilta. Luterilaiset Tunnustuskirjatkin puhuvat kirkon jäsenyydestä laajassa mielessä ja varsinaisessa mielessä. Edellisellä tavalla jäseniä ovat kaikki, jotka ovat kirkossa, esimerkiksi joiden nimet ovat luettelossa. Jälkimmäiset ovat kirkossa paitsi nimellisesti myös hengellisesti uskon kautta. Vain usko voi tehdä ihmisestä Jumalan lapsen varsinaisessa merkityksessä. Vain usko omistaa Kristuksen lahjoittaman pelastuksen, ja vain usko panee ihmisen seuraamaan Kristusta. Luottamus on sisäistä ja näkymätöntä.

Mutta Luther ei itse puhunut näkymättömästä kirkosta, vaikka moni hänen jälkeensä on sellaisesta puhunut. Esimerkiksi Suomessa kuulee joskus erilaisten hengellisten liikkeitten keskuudessa käytettävän tällaista termiä. Ei toki haluta samaistaa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa yksin Kristuksen kirkoksi maailmassa, vaan katsotaan, että muitakin kristittyjä kuuluu Kristukselle. Jos he eivät ole meidän kirkossamme, he varmaankin ovat kuitenkin näkymättömällä tavalla yhtä lailla kristittyjä kuin mekin. Tästä seuraa ajatus, että Kristuksen maailmanlaaja kirkko, tuo sisäisen uskon hengellinen valtakunta, on näkymätön. Sen rajat kulkevat sydämestä sydämeen, ja vain Jumala sen tuntee. Niinpä kenelläkään ei ole oikeutta kyseenalaistaa toisen kristillisyyttä, koska sen arvioiminen on yksin Jumalan asia. Hän tekee aikain lopulla tuomion ja jakaa ihmiset.

Luther ei itse pitänyt kirkkoa näkymättömänä. Kuinka niin voisikaan, kun kerran ihmiset ovat näkyviä, ja kun kerran Jumala kutsuu kirkon palvelukseen täällä näkyvien ilmiöiden maailmassa? Luther puhuikin mieluummin salatusta kirkosta. Kirkon todellinen olemus on ihmissilmälle salattu; vain usko näkee, että se on luonteeltaan hengellinen valtakunta.

 

Kirkko on osa evankeliumia

Kirkon ja Kristuksen valtakunnan suhdetta voi havainnollistaa kysymällä, onko se kirkko, jonka jäseniä olemme ja jonka yhteydessä osallistumme jumalanpalvelukseen, itse osa evankeliumia? Vai onko se vain väliaikainen, ikään kuin tukirakennelma tai rakennusteline, joka puretaan, kun lopullinen rakennus valmistuu? Edellisen näkemyksen mukaan Kristus on kirkkonsa perustaessaan perustanut sen myös niin, että sillä ovat tietyt ulkonaiset muodot, tavat ja järjestys; jälkimmäisen mukaan hän on kuitenkin perustanut kirkon vain sisäiseksi valtakunnaksi, jonka lopullisen koittamisen myötä ei enää tarvita ulkonaisia muotoja. Tällä kysymyksellä on vaikutusta siihen, miten tärkeänä näemme oman päätöksentekomme ja omat ulkonaisilta vaikuttavat valintamme seurakunnissa.

Hämeenlinnan kirkkoa ei mainita Raamatussa, ei myöskään Hämeenlinna-Vanajan seurakuntaa. Mutta se, mitä paikallinen seurakunta tekee ja mitä varten se on täällä Hämeenlinnassa, mainitaan hyvinkin. Tähän kirkkoon kokoonnutaan viettämään jumalanpalvelusta. Täällä saarnataan sanaa, täällä rukoillaan, täällä kastetaan, täällä vietetään ehtoollista. Juuri tällaisia asioita Kristus lähetti omansa tekemään. Hän antoi heille tehtäväksi julistaa evankeliumia kaikille ja tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen sekä kastamaan heitä, hän käski rukoilemaan ”Isä meidän” ja viettämään ehtoollista: ”Tehkää tämä minun muistokseni.” Kaikki ihmisten maailman ajallisia asioita.

Näihin kaikkiin Kristus myös liitti lupauksia: uskossa häneen tullaan Jumalan lapseksi, kasteessa saadaan puhdistus synneistä, ehtoollinen yhdistää häneen niin kuin elävään viiniköynnökseen, ja Jumala kuulee rukoukset. Kirkko toteuttaa kaikkia näitä näkyviä ja kuuluvia ja koettavia asioita, koska niiden kautta syntyy usko ja luottamus Jumalan lupauksia kohtaan. Tässä mielessä kirkko historiallisessa, näkyvässä, kuuluvassa ja koettavassa mielessä on osa evankeliumia. Se on välttämätön, koska sen tekemät teot sisältävät ja välittävät itse pelastuksen lahjat.

 

Kolme sakramenttia

Wittenbergin kaupunginkirkko, tai Mariankirkko, Lutherin saarnakirkko, sijaitsee aivan keskellä vanhaa kaupunkia. Sen alttaritaulu lienee paras havainnollistaja siitä, mitä kirkko Lutherin näkemysten mukaan on. Kolmiosaisen taulun eli triptyykin ja sen jalustassa olevan kuvan on v. 1547 maalannut Lutherin työtoveri, taidemaalari Lucas Cranach vanhempi. Cranach oivallisesti levitti ja ikuisti reformaation sanoman kuvallisessa muodossa.

Triptyykissä on kolme sakramenttia: kaste, ehtoollinen ja rippi. Niiden perustana on Kristus, joka on ristinkuolemallaan valmistanut lunastuksen. Kristus on taulun jalustassa keskellä, aivan alttaripöydän tasolla. Ristin oikealla puolella Luther saarnaa ja osoittaa Kristusta. Tämä on papin tehtävä: osoittaa Kristukseen. Vasemmalle puolelle on taiteilija sijoittanut Lutherin perheväkeä seurakunnaksi; muistutuksena siitäkin, että perheenisän tehtävänä on myös olla perheensä pappi ja kasvattaa lapsensa Kristuksen tuntemiseen.

Ylemmän taulun siivissä ensimmäinen sakramentti on pyhä kaste. Philipp Melanchthon toimii tässä kastajana; hän, vaikka ei pappi olekaan, lienee kuvassa jonkinlainen reformaation kummi. Yhteinen pappeus kuitenkin toteutuu tässä niin, että myös hänen toimittamansa kaste on hengellisesti pätevä. Se näet riippuu yksin Kristuksen lupauksista, ei pappisvihkimyksestä eikä ihmisen uskosta.

Keskimmäisessä kuvassa ovat opetuslapset Kristuksen kanssa kiirastorstain viimeisellä ehtoollisella, mutta joukossa istuu myös Luther. Hänet on kuvattu partasuuna, ”Ritari Yrjön” valeasussa, jossa hän piilotteli Wartburgin linnassa turvapaikassa, kun hänet oli julistettu valtakunnankiroukseen Wormsin valtiopäivillä. Kuka vain olisi saanut hänet tappaa, mutta Fredrik Viisas kaappasi hänet paluumatkalla ja vei turvasäilöön. Tässä kuvassa Luther myös ojentaa ehtoolliskalkin maallikolle; myös viini siis jaetaan. Nuori mies, joka ottaa kalkin vastaan, on kuulemani mukaan taiteilijan poika, Lucas Cranach nuorempi.

Oikeanpuoleinen siipi kuvaa kolmatta sakramenttia, pyhää rippiä. Siinä Wittenbergin kirkkoherra Johannes Bugenhagen käyttää avainten valtaa ja joko sitoo tai päästää. Avaimet on kuvattu täsmälleen samanlaisiksi kuin ne, jotka esiintyvät paavin vaakunassa; oikeus sitoa tai päästää on annettu opetuslapsille, jotka julistavat evankeliumia. Kuvassa herraskaisesti pukeutunut henkilö kääntää selkänsä, koska hän on katumaton, eikä saa syntejään anteeksi. Polvistunut ripittäytyjä sen sijaan katuu syntejään ja tunnustaa ne, siksi hän myös saa ne anteeksi.

Näissä neljässä kuvassa näkyy, millä lailla tuo hengellinen ja ikuinen uskon valtakunta onkin aineellinen ja ajallinen valtakunta, ja kääntäen, millä lailla tässä ihmisten todellisuudessa tapahtuvat ulkonaiset ja asiat ovatkin jumalallisia ja sisäisiä asioita. Sanat ovat korvin kuultavissa, kastevesi kastelee ihon, ehtoollinen on syötävissä, viinin maku maistettavissa. Nämä ovat asioita, joista kirkko on tunnistettavissa. Niitä kutsutaankin kirkon tuntomerkeiksi. Ne ovat kuitenkin enemmän kuin tunnistamista varten: ne myös luovat kirkon, koska ne välittävät sen, mitä lupaavat. Ne ovat vaikuttavia merkkejä.

 

Seitsemän tuntomerkkiä

Kirjoituksessaan Kirkolliskokouksista ja kirkosta v. 1539 Luther luettelee kaikkiaan seitsemän kirkon tuntomerkkiä. Lieneekö luku seitsemän valittu siksi, koska se on raamatullinen täydellisyyden luku, vai siksi, koska se muistuttaa seitsemästä katolisesta sakramentista, ei ole tärkeää. Lutherin lista ei ole kaiken kattava, mutta kyllä se kertoo, mistä kirkossa ja Kristuksen valtakunnassa on kysymys.

Tuntomerkeistä tärkein on pyhä evankeliumi, jota julistetaan. Siitä kirkko erehtymättä tunnistetaan, sillä mikään muu toimija maailmassa ei julista evankeliumia Kristuksesta kuin hänen kirkkonsa. Toinen tuntomerkki on pyhä kaste. Siellä, missä kastetaan vettä käyttäen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, siellä tullaan Kristuksen kirkon jäseneksi. Kolmas tuntomerkki on pyhä ehtoollinen. Siellä missä leipä murretaan ja viini nautitaan Kristuksen muistoksi, siellä hän on itse läsnä. Neljäs tuntomerkki on rippi: missä julistetaan syntien anteeksiantamusta Kristuksen tähden, siellä on hänen valtakuntansa.

Viides tuntomerkki on rukous: missä ylistetään Kristusta ja huudetaan häntä avuksi, siellä ollaan hänen valtakunnassaan. Kuudes tuntomerkki näkyy taulussa rippi-isän hahmossa: missä vihitään virkaan pappeja evankeliumin julistajiksi, siellä Kristus itse kutsuu, varustaa ja lähettää tehtäviin hänen valtuutuksellaan. Seitsemäs tuntomerkki on kuvassa keskellä alhaalla: Kristus ristillä. Hän, joka luo kirkon ja kutsuu seuraajikseen, ei lupaa inhimillisesti loistavaa tulevaisuutta vaan ristin. Siellä, missä pilkataan ja vainotaan Kristuksen tähden, siellä on Kristus itse kantamassa ristiä omiensa kanssa.