Kaukana siintävä vuori

Sylvian joululaulu on hyvin suosittu. Moni kertoo sen olevan itselleen kaikkien mieluisin laulettava. Onhan siinä kaunis sävel ja kivasti keinuttava kolmijakoinen poljento. Sitä ei lauleta tasajakoisena, ikään kuin marssia. Ehkä siitä moni pitää myös siksi, koska siinä on aika haikea tunnelma, mikä tuntuu sopivan suomalaiseen makuun. Mutta vaikka siinä kaivataan Pohjolan joulua, sitä ei lauleta niin kuin sotilasmarssia Muistoja Pohjolasta.

Sylvian joululaulussa pikku lintupoloinen on kaukana omalta kotiseudultaan. Raukka on joutunut vangiksi ja pantu häkkiin sirkuttamaan. Mutta sielläpä onkin laulu vaiennut eikä enää edes haikea vaikerrus kuulu. Kotimaan kaipaus on suuri, vaikka kaikenlaista muuta hyvää on koettavissa. On lempeä ilmasto ja vaahtoava viini, niin kuin vain Välimeren mailla voi olla. Sisiliaan tuo laulu lienee sijoitettu, kun siinä Etnaa katsellaan.

Minä olenkin aina kiinnittänyt huomiota tuohon tulivuoren mainitsemiseen nimeltä. Se on ainut johtolanka laulun tapahtumien sijoittamiseen kartalle. Menemättä sen enempää itse tarinaan tai sen tapahtumiin, minun mielikuvitustani on aina kiehtonut juuri tuo kaukana siintävä Etna. Ehkä siksi, koska vuori näkyy kauas – se todellakin vain siintää – mutta myös, koska vuoreen voi sijoittaa kaukokaipuun tunteita. Millaista olisikaan olla tuolla korkealla vuorella, mitähän sieltä näkyisi? Millainen vapauden tunnelma olisikaan sen rinteillä, kun saisi katsella avaraa maisemaa?

Suomalaisessa tunturimaisemassa on jotain samaa viehätystä. Ihan samaa kuin Lapin tuntureilla ei voi kokea eteläisen Suomen harjuilla, eipä edes täällä Tampereen Pyynikillä. Kun nouset tunturiin, tapahtui se sitten kävellen patikoiden polkua pitkin tai suksilla hiljalleen latua pitkin, katselet ympärillä muuttuvaa metsää. Vähitellen puut harvenevat ja pienenevät. Lopulta kohoat puurajan yläpuolelle ja näkymäsi avartuu. Kun kohoat tunturin laelle, mikään ei estä sinua näkemästä kymmenien kilometrien päähän, sinne missä taivas ja maa koskettavat toisiaan ja sulautuvat yhdeksi kauniiksi sinertäväksi alueeksi. Mieleen laskeutuu rauha ja ajatus alkaa harhailla sinisissä mietteissä. Syntyy kaukokaipuuta, ajatuksia taivaanrannan takaa, ikuisuuden kokemusta, sulautumista yhteen maiseman kanssa.

Viime kuussa sain eräässä teologisessa kokouksessa tutustua yhteen Ruotsin tunnetuimmista joikaajista. Elin Teilus oli hänen nimensä. Kuuntelin hänen musiikkiaan, joka kantoi hänen saamelaisten juurtensa tarinoita isovanhempiensa maailmasta Udtjan kylästä pohjoisessa Ruotsissa. Nämä joiut olivat yhtäältä täynnä iloa omasta liittymisestä pitkään historiaan, mutta myös kaipausta sellaiseen elämään, missä kaikki muodosti kokonaisuuden niin ihmisyhteisön ja sen elinkeinojen kuin muun luonnon ja sen elämänrytmin kanssa.

Moni meistä tuon kokouksen konsertin kuulijoista kertoi, että kyynelet pyrkivät silmiin niitä joikuja kuunnellessa, vaikka emme osanneet sanoa, mistä se johtui. Ei ollut henkilökohtaista suhdetta juuri niiden kertomaan maailmaan, mutta sen sijaan kaikilla oli yhteinen kaipuu kokea olevansa osa suurta ja eheää kokonaisuutta. Musiikkia kuunnellessani minä näin silmissäni juuri sellaisen avaran maiseman, joka tunturista aukeaa kohti sinertävää taivaanrantaa ja tunnen kuuluvani siihen ja näkeväni jotain hyvää ja harmonista.

Palaan tunturista Sylvian joululauluun ja kaukaa siintävän Etnan katseluun. Onkohan niin, että juuri kaukaisen vuoren katsominen erityisesti herättää myös kaipuuta Jumalan puoleen? Sanotaanhan Raamatun psalmissakin, ”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun?” tai, kenties joillekin tutummin ja ehkä vähän runollisemmin, vanhan käännöksen mukaan, ”Minä nostan silmäni vuoria kohti: mistä tulee minulle apu?” (Psalmi 121:1)

Vuoret ovat suuria ja kääntävät katsetta ylöspäin. Apua odotetaan ylhäältä, suurelta ja voimakkaalta. Mutta myös etäisinä vuoret kiinnittävät huomiota ja vetävät puoleensa. Olisiko jotain samaa myös Jumalaan turvautumisessa? Jumala voi tuntua etäiseltä ja tuntemattomalta, mutta kuitenkin hän vetää puoleensa ja häneltä odotetaan jotain hyvää.

Sylvian joululaulukin päättyy kiitokseen. Vaikka Sakarias Topelius on runoillut haikeaa kaipuuta henkivän runon, se päättyy kuitenkin kiitokseen. Kauas katsotaan, mutta kiittääkin saadaan.

Joululaulut valmistavat ihmistä joulun viettoon. Siksi niitä voi alkaa laulaa jo hyvissä ajoin. Ylihuomenna on ensimmäinen adventtisunnuntai, ja aletaan odottaa sitä päivää, jolloin Kuningas saapuu luoksemme. Hän tulee adventtina ratsastamalla, mutta jouluna pienenä lapsena seimeen syntymällä. Häntä me odotamme ja rukoilemme oman kaipuumme täyttäjäksi.

Rukoilemme.

Pyhä Jumala, rakas Taivaallinen Isä.

Kiitämme sinua huolenpidostasi ja varjeluksestasi kuluneena vuonna. Kiitämme jälleen alkavasta joulun odotuksesta. Iankaikkinen ja väkevä Jumala, sinuun me kohotamme katseemme, sillä janoamme sinun armollista katsettasi. Me pyydämme: anna rakkautesi vaikuttaa meissä rakkautta lähimmäisiämme kohtaan. Anna meidän syntimme anteeksi ja tee meistäkin anteeksiantavaisia. Sinä, pelastuksemme vuori ja turvapaikka, sinua me rukoilemme: tule ja siunaa meidän juhla-aikamme. Aamen.