Esitelmä Jyväskylän Klubilla 13.12.2018

Rippikin rokottaa

”Ripillä käynyt ja rokotettu” on monille tuttu lausahdus. Sitä ehkä käytetään pikku sutkautuksena kuvaamaan nuoren aikuistumista. Miten moni 15-vuotias saakaan joka kesä konfirmaatiopäivänään kuulla hyväntuulisilta juhlavierailtaan olevansa nyt ”ripillä käynyt ja rokotettu”! Vaikkei toki hänen tai hänen vieraidensa rippikoululla mitään tekemistä rokotuksen ole ollut, ei edes kaikkein vanhimpien vieraiden kohdalla. Mutta sanonta elää.

Sanonnalla on kuitenkin taustansa. Kirkkolaki velvoitti jo 1600-luvulta lähtien seurakuntia pitämään kirjaa paikkakuntalaisten syntymistä ja kuolemista, kasteista, ripillä eli ehtoollisella käynneistä ja avioliittojen solmimisesta. Rippikirjoihin lisättiin 1800-luvulla sarakkeita, joihin kirjattiin muitakin tärkeitä tietoja, kuten juuri maininta rokotuksista. Niinpä esimerkiksi avioliiton solmimista varten saattoi saada kirkonkirjoihin perustuvan tiedon henkilön täysi-ikäisyydestä sekä avioliitto-oikeudesta, kun hänen kerrottiin olevan ripillä käynyt. Ehtoollisella käynti oli näet v. 1923 uskonnonvapauslakiin asti avioliiton solmimisen ehto. Ja eiköhän se ollut hyödyksi puolisonkin tietää, että kihlakumppani on rokotettu, edes jotakin tautia vastaan.

Ripillä käynyt ja rokotettu – tämä on aika mukava sutkautus myös tämänpäiväisen aiheen kannalta. En kuitenkaan aio puhua äskettäin paljastuneesta rokotusten laiminlyönneistä seuranneesta tuhkarokkotapauksesta. Enemmänkin kiinnostaa se, millainen rokotus voi tuo ripillä käynti olla.

Rippikirjoihin nimittäin merkittiin tieto siitä, miten asianomainen seurakuntalainen edistyi paitsi lukutaidossa, myös kristinopin tuntemisessa. Eivät menneiden vuosisatojen suomalaiset itsekseen lukemalla katekismusta oppineet, he opiskelivat sitä ulkoa toistamalla papin edellä lukemia lauseita. Näin tuli opettaa niin kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän rukous kuin muita kristinopin pääkohtia. Niihin sisältyivät myös jumalanpalveluksessa lausuttu synnintunnustus, aamurukous, iltarukous ja ruokarukous sekä Martti Lutherin selitykset kasteesta ja ehtoollisesta. Näitä kun lapsi tai nuori rippikoulussa ahkerasti opiskeli, hän saattoi ne kinkereillä sujuvasti papille ladella.

Ehkäpä katekismuksesta tuli siten myös rokotus pahan päivän varalle. Se saattoi tiukan paikan tullen kannatella tilanteessa, missä eivät enää omat sanat riitä. Sellaisia voi jokainen joutua kohtaamaan. Ulkoa opittu on suoja ulkoa tulevaa vastaan. Mutta tärkeämpää kuitenkin on, että ulkoa opittu sana alkaa sisäisesti vaikuttaa. Opittu katekismus muistuttaa, mikä on elämässä tavoiteltavaa, mikä hyvää, totta ja oikeaa. Mieluummin kuin puhuisin rokotuksesta jotain vastaan, vertaisin kristinopin opiskelua siihen, mihin rokotuksetkin perustuvat: ne saavat aikaan ihmisessä itsessään prosessin, jossa oma elimistö kehittää vastustuskyvyn. Rokotus ei perustu siihen, että ihmiseen ruiskutetaan valmiiksi lääke tulevia taudinaiheuttajia vastaan, vaan siihen, että ihmiseen istutetaan pikkuriikkisesti sitä taudinaiheuttajaa. Olennaista on ihmisessä itsessään tapahtuva muutos sen vuoksi, että häneen on kylvetty oikeita aineksia elämän suurimmista ja vaikeimmista kysymyksiä.

Joillekin toki käy niin, että lapsena saa liian vahvan annoksen kristinoppia tai uskonnollista kasvatusta ja tuloksena on vain halu irrottautua siitä. Hyvää tarkoittava mutta liian ahdas kristillinen kasvatus voi tuottaa arpia. Aikuisuudesta tulee silloin yhtä välienselvittelyä äidin tai isän edustamaa arvomaailmaa vastaan. Ehkä vasta vanhuudessa, kun heistä on aika jättänyt, alkaa oma vastustuskyky laimeta ja tehdä tilaa sille hennolle oraalle, jota pinnan alla piilossa sinnitellyt uskon siemen alkaa nostaa esiin. Tällaisia tarinoita tunnemme suomalaisestakin julkisuudesta. Vastaavasti on käynyt niinkin, että vanhempien antama ateistinen kasvatus onkin saanut aikaan vain kiinnostuksen kiellettyä uskoa kohtaan ja hengellisen janon Jumalan puoleen.

 

Onko Suomi maallistunut vai kristitty?

Suomi on ensi näkemältä pitkälle sekularisoitunut maa. Suomalaiset eivät ole uskonnollisesti aktiivisia, vaikka voisi toista päätellä siitä, että täällä on muiden Pohjoismaiden tapaan suuri enemmistökirkko, jonka jäsenyydessä ihmiset pysyttelevät kohtalaisen hyvin. Me päinvastoin pidämme viimeisiä sijoja yhdessä muiden Pohjoismaiden kansalaisten kanssa jumalanpalveluksiin osallistumisen aktiivisuudessa. Äskettäin pidetyt seurakuntavaalit kertovat myös matalasta osallistumishalukkuudesta, kun äänestysaktiivisuus jäi valtakunnallisesti reiluun 14 prosenttiin; täällä Jyväskylässä 13,5 %, mutta Tampereella 9,2 %.

Eilen julkistettiin Suomen Kulttuurirahaston ja Ajatuspaja e2:n tutkimus Pyhyyden ytimessä. Sillä luodattiin suomalaisten käsityksiä siitä, mikä on heille pyhää. Listan kärjessä olivat rakkaus ja läheiset ihmiset, rauha, koti ja lepo, turvallisuus ja ihmisarvo. Nämä kaikki saivat mainintoja yli puolelta vastaajista. Lähelle puolia kohosivat myös Suomi, itsenäisyys, luonto ja yksilönvapaus. Sen sijaan kirkko ja uskonto olivat häntäpäässä, pyhiä vain 15 % suomalaisista. Nippa nappa tämän alle jäivät vielä ”minä” ja ”mielipiteeni”, joskin alle 30-vuotiaiden vastauksissa nekin kohosivat 27 %.

Suomalaiset näyttävät löytävän pyhyyttä luonnosta ja metsistä, aivan kuin etäisenä taustasäteilynä esikristilliseltä luonnonuskontojen ajalta. Samaan aikaan Suomi kuitenkin näyttäytyy kristinuskon läpäisemänä maana ja suomalaiset kristillisenä kansana. Ehkä sitä on vaikea havaita täältä kaiken keskeltä, mutta etäämpää sen huomaa, kun vertailukohtana on jokin muu kuin pohjoismainen yhteiskunta. Eräs tanskalainen professori vertasi kristillisyyden vaikutusta Tanskassa lattialle kaadettuun ämpärilliseen vettä: se leviää joka paikkaan, mutta niin ohuena kerroksena, että sitä tuskin huomaa; ainakaan se ei vaikuta millään lailla elämään. Lieneekö näin? Joitain vuosia sitten keskustelin Thaimaan evankelis-luterilaisen kirkon piispan kanssa; kirkon, joka on muutamia vuosikymmeniä sitten syntynyt norjalaisen ja suomalaisen lähetystyön tuloksena. Piispa sanoi, että Suomi ainakin on kristitty maa. Minä toppuuttelin ja kerroin, etteivät meillä kaikki kirkon jäsenet käytännössä harjoita uskontoa, ja että heistä käy jumalanpalveluksissa viikoittain ehkä yksi prosentti.

Mutta Thaimaan piispa lausui, että ehkä niin, mutta Suomessa sentään voidaan luottaa ihmisiin, he ovat rehellisiä ja lakia noudattavia ja kunnioittavat toisten omaisuutta ja oikeuksia. En voinut enää väittää vastaan. En voinut kiistää, etteivätkö tällaiset ole ihan kristillisiä hyveitä, vaikkei niitä nyt aivan kristinuskon avainkohtina voisikaan pitää. Suomalaiset, kuten muut Pohjoismaiden kansalaiset, ovat lojaaleja järjestäytynyttä yhteiskuntaa kohtaan ja ymmärtävät vastuunsa maan rakentamisessa sellaiseksi, että kaikkien perustarpeista pidetään huolta. Tällainen on mahdollista vain tilanteessa, jossa ihmiset kokevat luottamusta toisiinsa. Heidän ei tarvitse kilpailla omasta asemastaan vaan he päinvastoin tavoittelevat yhteistä hyvää. Arvotutkija Klaus Helkama kirjoittaa teoksessaan Suomalaisten arvot (2015):

”Protestanttinen Eurooppa, Suomi yhdessä muiden Pohjoismaiden ja Alankomaiden kanssa on tällä hetkellä ainoa maailmankolkka, jossa kansalaisten enemmistö katsoo, että muihin ihmisiin voi luottaa. Tasa-arvo, työ ja rehellisyys vahvistavat täällä toisiaan. Eurooppalaiset arvot, tasa-arvo ja vapaus ovat toteutuneet paremmin kuin muualla ja poliittinen järjestelmä on ’korkean tason tasapainossa’. Vaikka uskonto ei ole näkyvä osa protestanttisen Euroopan arkea, sen näkymätön perinne on läsnä niin Helsingissä kuin Tukholmassa ja Amsterdamissakin.” (s. 235)

 

Vuosisatainen luterilaisuus ja satavuotias Suomi

Viime vuonna vietettiin paitsi itsenäisen Suomen satavuotisjuhlia, myös luterilaisen reformaation 500-vuotisjuhlia. Ajankohta tarjoaa edelleen hyvän tilaisuuden miettiä, mitä kristillisen uskon satojen vuosien vaikutus juuri luterilaisessa muodossaan on Suomelle merkinnyt, samoin kuin muillekin Pohjoismaille. Pohjolan yhteiskunnat ovat kansanvaltaisia ja vakaita, niissä on korkea elintaso ja matalat tuloerot verrattuna moniin muihin maihin. Niiden asukkaat ovat tasa-arvoisia, pitkäikäisiä ja myös onnellisia. Toki yksilöllisesti tarkasteltuna mikään näistä lottovoitoista ei itsestään selvästi lankea kaikkien tänne syntyvien osaksi, vaan Pohjoismaissakin on paljon köyhyyttä, syrjäytymistä, osattomuutta ja nälkää. Suomessa näyttää olevan vielä muita enemmän itsetuhoisuutta, alkoholismia, väkivaltarikoksia, itsemurhia. Mutta kansainvälisillä mittareilla tarkastellen suomalaiset ovat onniteltavassa ja kadehdittavassa asemassa, ja tuskin aivan sattumalta yhdessä muiden luterilaisen kristinuskon läpäisemien kulttuurien kanssa.

Luterilaisuudella ovat tunnustuskuntana omat teologiset piirteensä, joiden lähtökohtia voidaan etsiä Martti Lutherin hengellisen tien varrelta. Hänen omat kokemuksensa Jumalan armosta, joka päästää tuomion pelosta elämään evankeliumin tuomassa vapaudessa ja joka samalla avaa uudenlaisen vastuullisuuden ja kristillisen velvollisuuden Jumalan ja lähimmäisen palvelemiseen, antoivat muutamassa sukupolvessa pysyvän ja laajan vaikutuksensa myös pohjoiseurooppalaisille yhteiskunnille, kun niissä yksi toisensa jälkeen toteutettiin kirkolliset uudistukset valtion tuella.

Luterilaisuuden yhteiskunnallisina piirteinä voidaan pitää jo mainitun esivallan kunnioittamisen lisäksi ainakin työn arvostamista kutsumuksena, koulutuksen tuomista kaikkien ulottuville, köyhäinhuollon järjestämistä yhteiselle vastuulle, ihmisten pitämistä samanveroisina Jumalan edessä sekä kodin ja perheen pitämistä yhteiskunnan perusyksikkönä ja seurakuntana pienoiskoossa. Seuraavaksi tarkastelen lyhyesti kutakin näistä.

 

Luterilaisuuden yhteiskunnallisia piirteitä

Ensinnäkin viitattakoon luterilaiseen regimenttioppiin eli käsitykseen Jumalan kahdesta hallintavallasta. Pelkistäen sillä tarkoitetaan, että Jumala hallitsee yhteiskunnassa lain avulla ja kirkossa evankeliumilla. Yhteiskunnassa Jumala pitää yllä järjestystä asettamalla siihen esivallan, joka tarkoittaa kaikkia niitä suhteita, joissa vastuu on jaettu ylemmille ja alemmille. Esivaltaa edustavat paitsi maan laillinen hallitus sekä järjestysvalta, myös työpaikkojen esimiehet, koulujen opettajat ja kotien isät ja äidit. Niinpä käsky ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että kauan eläisit ja menestyisit maan päällä” ei rajoitu koskemaan vain suhdetta omiin vanhempiin vaan ylipäätään kaikkiin niihin, joiden käsiin on uskottu valtaa. Samalla se velvoittaa myös näitä vastuulliseen vallan käyttöön, jotta rauha ja hyvinvointi voisivat koitua kaikkien osaksi. Näin siis maallisessa regimentissä. Kirkossa sitä vastoin, eli hengellisessä, ihmissilmiltä salatussa ja vain uskolle ilmeisessä pyhien yhteisössä Jumala hallitsee sydämiä evankeliumilla, joka ei sisällä mitään pakottamista, ei uhkaamista eikä palkitsemista vaan sulaa armoa Kristuksessa. Mutta juuri se ansaitsematon ja avara armo vapauttaa ihmisen Jumalan ja lähimmäisen palvelijaksi iloisella sydämellä ja pelottomalla mielellä.

Jumalan maallisesta hallintavallasta voidaankin johtaa suoraan toinen luterilaisuuden yhteiskunnallinen piirre, eli käsitys arkisesta työstä Jumalan palvelemisena. Luther vastusti munkkien tai pappien pitämistä jonkinlaisena ylempänä säätynä näiden hengellisen vihkimyksen pohjalta, piispoista puhumattakaan. Luostarissa mietiskelyssä ja rukouksessa vietetty aika ei ole sen arvokkaampi kutsumus kuin peltojen kyntäminen ja sadon korjaaminen, sikojen paimentaminen tai lapsen kakkojen peseminen, koska Jumala on juuri tällaisiin tehtäviin ihmisen asettanut. Niinpä se, että hoitaa työnsä tunnollisesti, on Jumalan tahdon toteuttamista ja Jumalalle otollista. Vähässä katekismuksessa Luther antoi ohjeita palvelijoille ja palkkalaisille toteuttaa ahkerasti ja kuuliaisesti tehtävänsä niin kuin palvelisivat Kristusta eikä ihmisiä. Isäntiä Luther ohjasi jättämään pois uhkailun, sillä kumpienkin Herra on taivaassa eikä hän katso ihmiseen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Lutherin mukaan ihminen olisi tarkoitettu raatajaksi, itsensä näännyttäjäksi. Työnarkomania ei ole mikään luterilainen hyve. Tunnettu Max Weberin teesi, jonka hän esittää teoksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki (alk. 1905) koskee amerikkalaista kalvinismia, ja se sekoitetaan Suomessa helposti luterilaisuuteen, koska täällä ei ole kalvinistisia kirkkoja. Weberin teesin mukaan protestanttiset kristityt pyrkivät taloudellisella menestymisellä osoittamaan kuuluvansa Jumalan pelastukseen valitsemiin. Ajatuksena kalvinistisessa pyhityskristillisyydessä näet on, että vain ikuiseen elämään predestinoidut käsittävät oikein Jumalan ihmiskunnalle määräämät moraaliperiaatteet ja pystyvät parhaiten edistämään niitä Jumalan kunnian lisäämiseksi. Luterilaiseen työn etiikkaan tällainen ei kuulu; sen sijaan siinä on keskeistä ajatus työstä yhteiseksi hyväksi tapahtuvana palveluna. Jokainen ihminen kykenee ymmärtämään Jumalan oikeudenmukaisen tahdon ja voi myös tavoitella sitä yhteiskunnalliseksi hyvinvoinniksi ja järjestykseksi.

Kolmas piirre koskee koulutuksen arvostamista. Lutherin reformatoriseen ohjelmaan kuului koulujen perustaminen ja niin lasten kuin aikuisten saattaminen lukutaitoisiksi. Koulujen perustamista Luther piti nimenomaan ruhtinaiden kristillisenä velvollisuutena, eli se oli niiden tehtävä, joilla oli yhteiskunnassa valta sekä taloudelliset resurssit. Koulunkäynti ja oppiminen eivät ole vain varakkaitten etuoikeus, vaan se kuuluu kaikille. Jokaisen tulee kyetä itse lukemaan Jumalan sanaa. Lutherin läheinen työtoveri Philipp Melanchthon sai myöhemmiltä polvilta kunnianimen Praeceptor Germaniae, Saksan opettaja, koska hänen aina nykypäivään asti vaikuttaneen mallinsa mukaan maahan syntyi koululaitosten verkko. Reformaatio pani liikkeelle kansan kouluttamisen, mikä vasta vuosisatoja myöhemmin saattoi Suomessa siirtyi kirkolta yhteiskunnalle.

Neljäs luterilaisuuden piirre on yhteiskunnallinen vastuu köyhistä, sairaista, vanhoista ja vammaisista. Keskiaikaisessa yhteiskunnassa se perustui almujen antamiseen, pohjimmiltaan siis kerjäämiseen. Kerjäämistä ei pidetty ongelmana, vaan päinvastoin Jumalan antamana mahdollisuutena hyvän tekemiseen, laupeuden osoittamiseen. Omastaan antava saattoi olla kiitollinen kerjäläiselle siitä, että tämä tarjosi tilaisuuden tehdä Kristuksen rakkauden mukaisia tekoja. Niinpä luostareissa hoidettiin paljon köyhiä, sairaita ja muulla tavoin ”pudokkaita”, lainatakseni nykypäivän sanaa. Reformaattorien mielestä kuitenkaan kerjääminen ei voi olla elinkeino eikä kerjäläisten auttaminen ansiollisten tekojen kokoamista. Köyhyyttä ei tule ihannoida vaan se on poistettava. Jokaisen tulee tehdä työtä elättääkseen itseään, mutta niitä, jotka eivät siihen kykene, on muiden yhdessä avustettava. Niinpä luterilaisiin kaupunkeihin syntyi jo varhain, alkaen Leisnigista 1523 järjestelmä, jossa jokaisen tuli antaa rahaa yhteiseen kassaan puutteenalaisten auttamiseksi. Suomessa kirkkojen ovelle pystytetyt vaivaisukot ovat täkäläinen muunnelma samasta periaatteesta. Meillä vasta ensimmäisen Kuntalain voimaantulo 1865 siirsi köyhäinhoidon seurakunnilta kunnille. Lutherin mallin myöhäisenä heijastumana on luterilaisissa maissa tänään korkea sosiaaliturva, ja näissä maissa suhtaudutaan kerjäläisyyteen torjuvasti, ellei peräti vihamielisesti.

Viidentenä piirteenä pidettäköön ihmisten tasa-arvoisuutta. Jumala on luonut kaikki ihmiset ja asettanut heidät säätyihin, mutta säädyt eivät ole ihmisten arvoasteikko, kuten keskiaikaisessa maailmassa, jossa ylemmässä asemassa olevien nähtiin olevan myös lähempänä Jumalaa. Lutherille säädyt olivat maallisia järjestyksiä, kuten perhe ja valtio, yhteiskunnan pysyvyyttä ja ihmisten maallista ja hengellistä hyvinvointia varten. Siksi avioliitto on pyhempi sääty kuin selibaattiin sitoutunut pappeus. Jokaisella kastetulla on myös kirkossa asema; häntä voidaan kutsua papiksi tai vaikka piispaksi, koska hänellä on oikeus lähestyä Jumalaa ilman välimiehiä.

Ajatukseen kaikkien kristittyjen yhteisestä pappeudesta perustuu myös luterilaisissa kirkoissa niiden demokraattinen hallintojärjestelmä, jossa seurakuntalaisilla on oikeus ottaa osaa päätöksentekoon. Voidaan väittää, että yhteisen pappeuden idea on vaikuttanut myös yhteiskunnallisen demokratian kehittymiseen, vaikka etäisempänä taustana demokratialla onkin antiikin Kreikan kaupunkien hallinto. Luterilaiset maat ovat kuitenkin yksi toisensa jälkeen toteuttaneet yhtäläisen äänioikeuden niin miehille kuin naisille, Suomi etunenässä, ja kirkot avanneet myös pappisviran sekä piispanviran naisille, joskaan tässä ei Suomi ollut ensimmäisten joukossa.

Kuudes luterilaisuuden maallinen piirre onkin mainitsemani perhe tai koti Jumalan asettamana säätynä, jossa vanhempien tehtävänä on johdattaa lapsensa kuulemaan Jumalan sanaa ja noudattamaan sitä. Vähän Katekismuksensa Luther oli osoittanut papeille oppaaksi, mutta kussakin kohdassa hän halusi antaa mallin, miten juuri ”perheenisän on se väelleen yksinkertaisesti opetettava”. En tiedä, miten hyvin Suomen kodeissa on toteutettu ajatusta isästä kodin pappina, mutta vähintäänkin iltarukous on ollut monia sukupolvia yhdistävä perinne, tosin ehkä yleensä äidin opettamana. Kirkon tutkimuskeskuksen v. 2015 tekemän Gallup Ecclesiastica -kyselyn mukaan edelleen yli puolet suomalaisista pitää tärkeänä lasten uskonnollista kasvatusta, joko kotona tai koulussa. Kristillinen kasvatus nähdään osana suomalaista kulttuuria ja tapojen siirtämistä tuleville sukupolville, ainakin mitä tulee vuoden juhla-aikoihin.

Viime vuosina on kuitenkin yleistynyt uskonnon tulkitseminen sillä tavoin yksityisasiaksi, että vanhemmat tuntevat arkuutta ohjata lapsiaan siinä. Monet kirkkoon kuuluvat vanhemmat epäröivät kastattaa lastaan, koska pitävät sitä uskonnollisen itsemääräämisoikeuden rajoittamisena. Samalla he kuitenkin toivovat, että kaikki se hyvä, mistä ovat itse tulleet osallisiksi, voisi siirtyä lapsille. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että kulttuurin eettiset ulottuvuudet siirtyvät ilman esimerkin näyttämistä ja opettamista. Silloin tullaan ilman muuta myös sellaisten katsomusten alueelle, joita yksilö voi omaksua vain vuorovaikutuksessa yhteisön kanssa. Lapsi voi valita vain sellaisen, minkä hän on luonnollisimmin tullut tuntemaan. Ei äidinkieltäkään voi vapaasti valita monien kouluvuosien jälkeen; se opitaan alusta asti samalla, kun opitaan puhumaan.

 

Uskonto vaikuttaa sekularisaationkin sisällä

Suomessa ovat altistuneet sukupolvien mittaiselle luterilaisen kristillisyyden vaikutukselle nekin, jotka katsovat, ettei heillä ole mitään tekemistä luterilaisen kirkon kanssa. Edellä kuvaamiini piirteisiin yhdytään paljolti myös niiden keskuudessa, jotka eivät pidä itseään uskonnollisina. Vaikuttaa siltä, että meillä ovat ateistitkin ”luterilaisia ateisteja”, kun tarkastellaan arvostusten kokonaisuutta. Osa ei tunnista uskon syväkulttuurista vaikutusta suomalaisessa yhteiskunnassa eikä itsessään sen kasvatteina, vaan pitää mainitsemiani seikkoja jotenkin itsestään annettuina suomalaisuuden piirteinä. Moni ajattelee uskon koskevan vain kapeasti yksilön sisäisiä sielunliikkeitä, jotain ikiomaa käsitystä siitä, onko jossain olemassa Jumala. Tätä yksityistä kyllä-ei-kysymyksenasettelua pidetään sitten tyhjentävänä kannanottona siihen, onko ihminen uskonnollinen vai onko uskonto jotenkin ”poissa” hänen elämästään.

Niin, onko kristillisyys jokin muusta elämästä eristettävissä oleva hengellinen suhde Jumalaan vai onko se pikemminkin kaiken kattava elämän arvojen ja asenteiden kokonaisuus, kulttuurinen syvävirta, joka vaikuttaa silloinkin, kun sitä ei tunnisteta? Viime vuosisadan puolivälissä yleistyi oletus, jonka mukaan koulutustason ja elintason noustessa uskontojen merkitys vähenee. Tällä ns. sekularisaatioteesillä on omat filosofiset ja yhteiskunnalliset linkkinsä Ranskan ja Venäjän vallankumouksiin. Sen voi nähdä pitäneen paikkansa länsimaissa siinä mielessä, että Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa ihmisten uskonnollisuus on vähentynyt ainakin niiltä osin, miten se aiemmin kanavoitui perinteisiin kirkkoihin. Mutta samaan aikaan näidenkin maiden ihmisillä on edelleen uskonnollisiksi tunnistettavia tarpeita ja kysymyksiä, jotka pukeutuvat vain toisenlaiseen muotoon. Siitä kertoo esimerkiksi se, että kirjakaupoissa ei enää löydy kunnollista uskonnollisen kirjallisuuden hyllyä, teologiasta puhumattakaan (sikäli kun kohta enää löytyy kirjakauppojakaan), sen sijaan tilalle on tullut laaja self-help-terapioiden hylly, joka tarjoaa välineitä henkisyyden ja elämän merkityksen etsintään.

Sekularisaatioteesi ei kuitenkaan toiminut siinä maailmanlaajuisessa mitassa kuin sen uskottiin toteutuvan esimerkiksi kylmän sodan aikana, jolloin ateismia suosittiin valtiollisena ideologiana kokonaisessa puolen maailman sotilasblokissa. Uskonnot eivät ole kadonneet vaan päinvastoin ne valtaavat alaa ja niiden vaikutus tuntuu Euroopassakin uudella tavalla. Maahanmuutto ja kansainvälistyminen ovat nostaneet syvällisemmän kulttuurien kohtaamisen tarpeen. Uskontojen voima on tunnettava ja tunnustettava niin taloudessa kuin politiikassa.

 

Tarvitseeko etiikka uskonnollista perustaa?

Katekismus opettaa ihmistä kunnioittamaan Pyhää. Pyhän kunnioittaminen ohjaa kunnioittamaan myös toisia ihmisiä, sillä tuo Pyhä on luonut heidätkin. Tunnetusti Luther selitti jokaista osaa kymmenestä käskystä aloittaen, ”meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa niin, että emme…” ja sen jälkeen selitettiin, millä tavoin lähimmäistä tulee suojella eikä turmella toisen tai omaa elämää. Lähtökohtana ei ollut ainoastaan pelko vaan myös rakkaus – mutta yhteen liitettyinä. Ehkä ihminen luonnostaan vähintäänkin pelkää Jumalaa vaikkei osaisi sitä nimetä Jumalan peloksi? Hän on ehkä huolissaan siitä, mitä hallitsematonta hänelle tapahtuu, mitä selittämätöntä sairautta tai onnettomuutta hän saattaa joutua kohtaamaan. Jos hänen elämäänsä tulee vastoinkäyminen, hän pohtii, mistä se johtuu. Ellei luonnollista selitystä löydy, etsintää ehkä jatketaan yliluonnollisista. ”Miksi Jumala heitti minulle tällaisen kohtalon?”

Ehkä arvoituksellista Jumalaa kohtaan ei tunneta rakkautta. Jumalan rakastaminen edellyttää sen kokemista, että Jumala itse näyttäytyy hyvänä ja rakastavana. Silloin ihminen näkee myös oman velvollisuutensa toisia ihmisiä kohtaan rakkauden kutsuna. Hän ei toimi vain hyödyn tai vastapalveluksen toivossa, vaan on valmis uhraamaan oman etunsa toisen hyväksi. Mutta tätä varten hänen ehkä täytyy itse kokea olevansa hyvyyden ja rakkauden kohde.

Tämä johdattaa kysymään, tarvitseeko etiikka uskonnollista perustaa. Tämä on laaja ongelmakenttä, ja viittaan siihen vain lyhyesti. Voidaan nähdä, että etiikka on yleisinhimillistä – ei ole olemassa erityistä kristillistä käsitystä siitä, mikä on hyvää, totta ja oikeaa, vaan ihmisillä on kaikissa kulttuureissa yleensä tietty yhteinen käsitys siitä, mitä tulee tehdä ja mitä tulee välttää. Luterilaisuudessa tätä kutsutaan kultaisen säännön etiikaksi, millä viitataan Jeesuksen opetukseen: mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te se heille. Perustana on siis, että jokainen tietää, mitä lähimmäinen tarvitsee, kun ajattelee hetken itseään ja omia tarpeitaan. Sama sääntö voidaan löytää eri sanoin myös muiden uskontojen opetuksista. Sitä voi pitää yleisinhimillisenä, koko ihmiskunnan yhteisenä sääntönä.

Mutta vaikka periaate tunnetaan, sitä ei ole helppo noudattaa. Toimiiko ihminen luonnostaan toisen hyväksi? Eikö hän luonnostaan etsi sitä, mikä palvelee hänen omaa parastaan? Sanotaanhan koko elämän olevan olemassaolon taistelua. Evoluutio-opin mukaan luonnonvalinta ohjaa niiden yksilöiden jäävän henkiin ja välittävän perintötekijänsä eteenpäin, joiden ominaisuudet antavat niille etuaseman. Ei näyttäisi olevan perusteltua jättää oma etu sivuun ja tavoitella jonkin heikon hyvää. Altruismin eli pyyteettömyyden ongelmaan on yritetty tarjota ratkaisua, jopa sopisi yhteen luonnonvalinnan periaatteen kanssa. Joidenkin tutkijoiden mukaan eläinlaumassa voivat jotkut hoivata heikkoa yksilöä, koska se on osa laumaa. Sitä ei pidetä vain kilpailijana vähistä resursseista, ruoasta tai parittelukumppaneista, vaan osana kokonaisuutta. En ole aivan varma, onko tämän teorian tueksi riittävästi näyttöä. Se voidaan toki nähdä, että emot suojelevat heikkojakin poikasiaan, mutta toisaalta omaan ryhmään kuulumattomat ajetaan pois.

Mutta mikäli tämä pitää paikkansa, voidaan ajatella, että altruismilla on luonnollinen perusta eikä siihen tarvita uskontoa. Se kuitenkin osoittaisi, että esimerkiksi ihmisellä on luonnostaan taju siitä, minkä kultainen sääntö pukee sanoiksi: jokainen tietää, mikä on oikein, jos arvioi asioita sen mukaan, miten toivoisi itseään kohdeltavan. Sellainen taju on ihmisille yhteinen, joskin yksityiskohdissa se seuraa kulttuurista vaihtelua. Vaikka etiikan perustaa voi pitää ei-uskonnollisena, perustasta ei ilman muuta seuraa eettistä toimintaa ilman arvojärjestelmää ja motivaatiota. Juuri sellaisissa tullaan uskontojen alueelle.

 

Onko universaalien ihmisoikeuksien taustalla universaali usko ihmisarvoon?

Taustalla on kuitenkin myös filosofinen ongelma, jonka näkee vaikkapa ihmisoikeuksien käsitteestä käydyssä keskustelussa. Ovatko oikeudet jollain tavalla olemassa ennen kuin niistä tehdään lakeja? Perustuvatko ihmisoikeudet yhteisesti tunnistettavaan ihmisarvoon, vaikka sitä ei olisi historian vaiheissa lakien tai sopimusten tasolla tunnustettu? Yhdistyneitten kansakuntien Yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus täytti vastikään 70 vuotta. Se oli upea saavutus, pitkän filosofisen ja yhteiskunnallisen kehityksen tulos matkalla, jossa on ollut useita vaiheita, mukaan lukien edellä mainitsemani Ranskan vallankumous. Taustalla on eurooppalaisen kulttuurin kehitys, jonka juuria voidaan symbolisessa mielessä etsiä kolmen kaupungin nimestä: filosofia Ateenasta, oikeus Roomasta, uskonto Jerusalemista.

Ovatko siis ihmisoikeudet valinnanvaraisia sopimuksia, jotka valtiot ratifioivat lain tasolle sen mukaan, miten ne päättävät, vai onko ihmisoikeuksien tunnustaminen tulos ”löytämisestä”, sellaisen ilmaisemisesta, mikä perustuu ihmisolemukseen, hänen arvoonsa, ja joka on sama kaikkialla kulttuurista riippumatta? Onko olemassa objektiivista ihmisarvoa, kaikille yhtä lailla ilmeistä, vai onko sellainen vain katsomuksen voimalla tunnistettavissa ja tunnustettavissa? Mikäli ihmisarvo perustuu vain katsomukseen, se voi myös kadota katsomusten muuttuessa. Amerikkalainen teologi ja filosofi David Bentley Hart katsoo teoksessaan Ateismin harhat, että koska ihmisoikeuksien tunnustaminen on syntynyt kristillisen uskon läpäisemässä aatehistoriassa, ei ole mitään syytä olettaa ihmisoikeuksien säilyvän, jos kristillinen usko lakkaa vaikuttamasta. Kristinuskon hävitessä ei jää muuta kuin nihilismi, jossa arvostusten kriteerit ovat sattumanvaraisia tai muotivirtausten säätelemiä. Jäljelle ei jää muuta kuin ihmisen tahto ja taistelu aineellisen hyvinvoinnin herruudesta.

Hyvät kuulijat. Tutkimusten mukaan suomalaiset arvostavat evankelis-luterilaisen kirkon läsnäoloa ja toimintaa yhteiskunnallisissa asioissa, ei yksin uskonnollisissa asioissa. Se osoittaa, että suomalaiset eivät pidä itseään tuon kirkon kulttuurisen vaikutuksen ulkopuolella olevina vaan kokevat sen omakseen. Kristillinen usko on sen luterilaisessa muodossa ollut Suomessa voimakas kulttuuria muokkaava voima. Sillä on ollut arvostuksia suuntaava syvä ja edelleen tuntuva vaikutus. Kristinopista on siis muutakin kuin hengellistä hyötyä. Toiveeni on, että myös tulevaisuudessa Katekismus kohottaa kansalaiskuntoa. Siihen vaikuttamisessa eivät kuitenkaan ole avainasemassa piispat eivätkä papit, vaan vastuunsa tuntevat suomalaiset itse.