Jumalan tahto ja tuomio

Evankeliumi Matt. 25: 31-46

Jeesus sanoi opetuslapsille:

”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Istuin eilen illalla tässä kirkossa konsertissa. Kuuntelin kaksi sielunmessua eli requiemia, kahdelta ranskalaiselta säveltäjältä. Kummassakin olivat jokseenkin samat klassiset sielunmessun sanat. Niissä rukoillaan moneen kertaan Jumalaa vapauttamaan uskovien sielut ikuisesta kuolemasta. Jumalaa pyydetään olemaan armollinen, antamaan ikuinen lepo, säästämään kadotuksen syvyyksistä ja valaisemaan sammumattomalla valolla. Sielunmessuissa kaikui elämän katoavaisuus, ajan päättyminen, maailman loppu ja Jumalan tuleminen tuomiolle, mutta toisaalta myös arka ja hiljainen rukous tämän kauhistuttavan taustan edessä. Niissä osissa rukoiltiin Herraa Jeesusta Kristusta, joka on antanut itsensä uhriksi kaikkien puolesta päästääkseen heidät pahasta, säästääkseen helvetin liekeiltä ja antaakseen ikuisen levon.

Konsertissa katselin tämän kirkon kuvia, erityisesti suurta alttarifreskoa. Siinähän ollaan juuri matkalla tuomiolle. Kuolleista herätetyt vainajat nousevat ja liittyvät suureen saattueeseen. Haudoistaan maan kamaralle nousevat eivät näytä maatuneilta kuten vasemmassa reunassa yksi haudastaan ylös kömpivä, vaan he nousevat uudeksi luotuina ja saavat myös vaatteet ylleen. Kuvittelen, että taiteilija on halunnut välittää kirkkovieraille ajatuksen uuden elämän toivosta. Poisnukkuneita saa surra, mutta kerran heidät kaikki kohdataan. Ehkä taiteilija on myös halunnut kääntää ajatuksen siihen, että jokainen ihminen on lopulta tasavertainen Jumalan edessä. Kaikkien osana on tulla valtaistuimen eteen eikä kukaan voi välttää lahjomattoman tuomarin katsetta.

Mutta toisaalta alttarifreskoa katsellessa ollaan vielä siinä hetkessä, jossa voidaan rukoilla niin poisnukkuneiden rakkaiden puolesta kuin omasta puolesta. Vielä ei olla viimeisellä tuomiolla. Sinne vasta otetaan askeleita; vääjäämättömiä, mutta ihan ei olla vielä perillä. Kulkueessa kaikkien katse on suunnattu yhteen suuntaan, ikään kuin he eivät voisi muuta katsoakaan. Heidät vetää luokseen se katse, joka näkee kaiken. Heitä vetää luokseen totuus, joka voi antaa ikuisen rauhan sammumattomassa valossa, mutta joka myös läpäisee ihmisen tekoineen ja laiminlyönteineen.

Joka vuosi tänä pyhänä luetaan Jeesuksen kertomus viimeisestä tuomiosta. Minä luulen, että yhtä vähän kuin alttarifreskon maalaaja Magnus Enckell on yrittänyt kuvata ylösnousemusta, on myös Jeesuksen tarkoituksena ollut informoida uteliaita ihmisiä tietämään jotain lopullisesta tuomiosta. Jumala säilyttää salaisuutensa. Jeesus puhuu valtaistuimelle istuvasta tuomarista samalla tavoin, kuin kuulimme Danielin kirjasta päivän Vanhan testamentin lukukappaleessa (Dan. 7). Profeetta Danielin kirjoitus on näyn omaista, se paljastaa hengellisen totuuden Jumalan lahjomattomasta vallasta ja oikeudenmukaisesta tuomiosta, mutta ei kerro konkreettisesti, miten ja milloin se kaikki tapahtuu. Samoin Enckellin alttarifreskossa emme näe itse tuomaria, mutta luemme ihmisten kasvoilta ja yhdensuuntaisesta matkasta, millaista on olla Kaikkivaltiaan edessä. Niin profeetan, taiteilijan kuin Jeesuksen sanoma koskee viime kädessä tätä elämää eikä tulevaa. Sen on tarkoitus vaikuttaa jotain meissä ihmisissä jo tässä katoavaisessa ja vaivojen kiusaamassa ihmisten maailmassa, ei vasta tulevassa, ylösnousemuksen jälkeisessä maailmassa.

Siksi kumpikin puhuu ihmisistä: tässä maalauksessa näemme ihmishahmoja. Katsomme heidän kasvojaan ja tunnistamme, että siinä on aivan itsemme kaltaisia miehiä, naisia, nuoria ja vanhoja eri kulttuureista ja eri ajoista. Jumalaahan ei voida kuvata, ja profeetta Danielin kuvaus Tuomarista oli näky; siis unenomainen ilmestys, jossa profeetta sai kurkistaa toiseen todellisuuteen, mutta josta hänen on kerrottava tämän todellisuuden ilmiöillä ja ihmisten kielellä. Niin myös Jeesus puhuu ihmisten kielellä, ihmisten kohtaloista, ihmisten käyttäytymisestä ja ihmisten vastuusta. On kyse ihmisten maailmasta, ei tuonpuoleisesta. Tässä maailmassa, tässä kaupungissa, omissa kunnissamme ja kylissämme tapaamme nälkäisiä, janoisia, palelevia, sairaita, turvattomia, vieraita ja vangittuja. Heitä ei ole vain Raamatun lehdillä.

Jeesuksen kuvauksessa kohdataan ihmisiä, pysähdytään heidän kohdalleen tai ohitetaan heitä. Salaisella tavalla on silloin joko pysähdytty tai kuljettu ohi juuri Jeesuksen itsensä kohdalla. Hän on ollut kuin se tarinoiden kuningas, joka tavalliseksi kansalaiseksi naamioituneena kulkee köyhien keskellä kuullakseen heiltä, miten asioiden laita valtakunnassa todella on. Ja Kristus itse tulee joko ohitetuksi tai palvelluksi nimenomaan ihmisten maailmassa, arkisissa kohtaamisissa ihmisiä ohittamalla tai heitä palvelemalla. Joka haluaa palvella Jeesusta, hän palvelkoon lähimmäisiään, juuri niitä, joiden asioita ei pidetä omina.

Jumalan hyvä tahto toteutetaan tässä elämässä. Sitä ei voi jättää odottamaan tuonpuoleista. Mutta samoin myös Jumalan tuomio toteutuu tässä elämässä. Sitäkään ei pidä jättää odottamaan. On annettava Jumalan sanan puhua omassa tunnossa ja osoittaa, milloin hänen ohitseen kuljetaan. Jumalan lahjomaton tuomio pysäyttää ja muuttaa ihmistä. Joka on tuntenut piston sydämessään, ei seuraavalla kerralla tohdi ohittaa lähimmäistään. Ehkä Jumala on silloin armollinen, kun viimeisen tuomion hetki koittaa.

Tässä messussa vihitään uusia diakoniatyöntekijöitä ja pappeja. Teidät vihittävät Jumala kutsuu antamaan itsenne palvelukseen, ja teitä hän tänään vahvistaa Pyhällä Hengellään niihin kohtaamisiin, joihin teidät täältä lähetetään. Vihkiminen merkitsee juuri näitä kolmea: kutsua, varustamista ja lähettämistä. Päivän evankeliumista olisi helppo sanoa, että se koskee erityisesti diakonian virkaan vihittäviä. Siinä todellakin esiintyy kerran kreikan sana ”diakonia”, nimittäin verbinä: milloin me näimme sinut, emmekä sinua ”auttaneet”? Vanhassa käännöksessä tässä luki ”palvelleet” (Matt. 25:44). Mutta muutama päivä sitten teidän vihittävien kanssa keskustelimme Apostolien tekojen kohdasta, jossa Jerusalemin seurakuntaan asetettiin seitsemän avustajaa. Siinäkin esiintyi sana ”diakonia”, mutta siinä tarkoitettiin Jumalan sanan julistamista (Apt. 6:4). ”Diakonia”, otettuna Uuden testamentin sanan merkityksessä, koskee sekä diakonian virkaan että pappisvirkaan vihittäviä. Palvelua on monenlaista, yhtä lailla kuin ihmisten tarpeita on monenlaisia. Palvelu on kaikessa seurakuntatyössä ytimessä, niin Jumalan kuin lähimmäisen palvelu. Se on kristityn perusasenne. Ohjatkoon se meitä tunnistamaan Kristus kaikissa lähimmäisissämme. Nyt käymme tätä virkaan vihkimisessä yhdessä rukoilemaan.