Jumala kuulee syntisiä

Evankeliumi Johannes 9: 24–38

Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: ”Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.” Mies vastasi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” He kyselivät: ”Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?” Mies vastasi: ”Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?” He vastasivat hänelle pilkallisesti: ”Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.” ”Merkillistä”, mies vastasi, ”että te ette tiedä, mistä hän on – ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.” Silloin fariseukset sanoivat: ”Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies – ja sinä rupeat opettamaan meitä!” He ajoivat miehen ulos.

Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?” ”Herra, kuka hän on?” mies kysyi. ”Sano, jotta voisin uskoa.” Jeesus sanoi: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.” ”Minä uskon, Herra”, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

Rakkaat virtolaiset.

On ilo vierailla tässä kauniissa ja hyvin hoidetussa kirkossa. Täällä Virtain seurakuntalaiset ovat vuosisatojen ajan käyneet sanankuulossa ja pyhällä ehtoollisella. Tarkoitukseni oli tulla tänne jo viime keväänä, mutta koronaviruksen vuoksi jouduimme siirtämään tätä messua. Edelleen niin Suomea kuin koko maailmaa vaivaa sama pandemia. Se on tuottanut sairastumisia sekä kuolemantapauksia, mutta Jumalan kiitos, meillä Suomessa on selvitty verrattain vähällä. Keväällä jouduttiin viettämään jumalanpalvelukset suljettujen ovien takana, mutta se opetti seurakuntia lähettämään ne verkossa. Sitä onkin hyvä jatkaa, kuten täällä Virroillakin tehdään, sillä ehkä meilläkin vielä kiristetään kokoontumisrajoituksia. Seurakunta silti jatkaa elämäänsä, vaikka sen toimintaa joudutaan sopeuttamaan olosuhteisiin.

Oikeastaan tämän kirkon historia osoittaa, että elämä jatkuu. Aika kulkee kulkuaan, tavat vaihtuvat, ihmisetkin vaihtuvat, satoja vuosia vanhat kirkotkin ja niiden värit vaihtuvat, mutta evankeliumin sanoma pysyy ja Jumalan uskollisuus pysyy. Täällä ovat virtolaiset saaneet kokea, että Jumalan rakkaus kestää ja kannattelee. Tänne on tultu rukoilemaan Jumalaa vaikeuksissa, on tultu surevin sydämin, mutta on tultu myös täynnä iloa ja kiitosta kaikista Jumalan lahjoista.

Yksi vaihdoksista on juuri hiippakuntarajan siirtyminen niin, että Virrat nyt kuuluu Tampereen hiippakuntaan. Se tuntuukin luontevalta, kun Virtain kaupunki kuuluu Pirkanmaahan ja vanhojen vesireittien kautta kiinnittyy myös Tampereen vaikutuspiiriin. Mutta hiippakuntasiirto ei seurakuntalaisten kannalta juuri muutoksia tuo. Elämä jatkuu. Tänne kauniiseen kirkkoon kokoonnutaan kuten ennenkin. Tänne tullaan edelleen kohtaamaan ylösnoussutta Jeesusta Kristusta ja polvistutaan hänen eteensä, kuten kirkon alttaritaulussa Maria Magdalena kohdatessaan Jeesuksen haudasta nousseena. Todettakoon muuten, että Tampereen hiippakunnassa on toisaalla lähes täysin samanlainen Alexandra Såltinin maalaama alttaritaulu; se on Hämeenlinnan kirkossa. Ainut ero lienee, että enkeli on eri puolella, Virtain kirkossa vasemmalla, Hämeenlinnassa oikealla. Ehkä tuo pieni ero on sopiva vertauskuva myös sille, mitä suuruusluokkaa merkitsee olla joko Lapuan tai Tampereen hiippakunnassa!

Päivän evankeliumissa meitä kohtaa kuitenkin huomattavasti merkittävämpiä muutoksia; yhden ihmisen kannalta suuri muutos, mutta laajemmin tarkasteltuna paljon kauaskantoisempi siirtymä yhdestä leiristä toiseen.

Ensimmäinen muutos on sokean miehen näkökyvyn saaminen. Sitä ei varsinaisesti kerrottu päivän evankeliumissa, sillä tänään luetussa kohdassa seurattiin niitä keskusteluja, joita tuosta tapahtumasta syntyi. Mutta aivan tämän kohdan edellä Johanneksen evankeliumissa Jeesus oli kohdannut tien vieressä sokean miehen kerjäämässä. Hän oli tehnyt syntymästään saakka sokean miehen jälleen näkeväksi, mikä oli tietysti tuottanut suurta hämmennystä kaikissa niissä, jotka tunsivat kerjäläisen. Mies oli viety juutalaisen seurakunnan johtajien luo, ja nämä kirjanoppineet saivat selville, että hänet oli parantanut Jeesus, mutta sapattina. Sekoittamalla ensin sylkeä ja tomua ihan kuin joku muurari ja sitten sivellyt sitä miehen silmiin ihan kuin joku lääkäri. Siis selvästikin tekemällä työtä, vieläpä ihan niin kuin joku ammattimies. Sellainen ei käy Jumalan määräämänä lepopäivänä.

Sapattina ei saa tehdä mitään työtä. Näin kuului lain määräys. Se ei ollut mikään vähäinen kielto, vaan läpi juutalaisten Pyhien kirjoitusten eli meidän Vanhan testamenttimme Jumala on perin mustasukkainen sapatin pitämisestä. Sitä ei kuitenkaan ollut määrätty pikkumaisuuden vuoksi, vaan siksi, että pyhittämällä sapatin lepopäiväksi ihminen osoittaa palvelevansa Jumalaa yli kaiken. Hänhän asettaa elämänsä samaan rytmiin kuin missä Jumala loi koko maailman. Hän sijoittaa omat toimensa osaksi Jumalan työtä, niin kuin Jumala oli luonut maailman kuudessa päivässä ja levännyt seitsemäntenä. Samoin tuli ihmisenkin toimia, sillä juuri niin hän osoittaisi elämänsä tärkeimmän suunnan: palvella työllänsä juuri Jumalan tarkoitusperiä, ei omaa itseään, omia rikkauksiaan, eikä tavoitella edes omaa hyvinvointiaan vaan Jumalan tahdon noudattamista.

Niinpä Jeesuksen on täytynyt toimia vastoin Jumalan tahtoa tekemällä työtä. Eikä hän silloin ole voinut parantaa tätä sokeaa, koska eihän sellaiseen ihmeeseen kykene syntinen ihminen. Vaikka sellainen rukoilisi Jumalaa, ei Jumala tekisi ihmettään.

Tässä järkeilyssä ei ole mitään outoa. Ei ollut Jeesuksen ajan ihmisille eikä ole meillekään. Läpi koko Vanhan testamentin on sama linja: Jumala kuulee niitä, jotka hänen tahtoaan noudattavat. Se sanotaan monissa kohdissa. Esimerkiksi Psalmissa 66: Tulkaa, kaikki jotka palvelette Jumalaa, kuulkaa, kun minä kerron, mitä Jumala on minulle tehnyt. Minä huusin häntä avukseni ylistyslaulu jo kielelläni. Jos minulla olisi ollut paha mielessä, ei Herra olisi kuullut minua, mutta hän kuunteli, hän kuuli rukoukseni. Ylistetty olkoon Jumala! Hän ei torjunut rukoustani eikä kieltänyt minulta armoaan. (Ps 66:16-20)

Jos oli tämä selvää juutalaisille opettajille ja muille ihmisille, myös meillä ajatellaan samoin. Tottahan sellaisen täytyy olla jollain tavoin pyhä, jota Jumala kuulee. Jos jonkun elämässä näkyy hyvän Jumalan johdatusta ja lahjoja, täytyy tämän ihmisen olla jollain erityisellä tavalla Jumalalle mieleinen – siis jotenkin jumalinen ja meitä muita parempi. Tai ainakin sellaisen ihmisen, jonka tiedetään Jumalaan uskovan ja häntä palvelevan, täytyy olla muita pyhempi. Varjelkoon, jos hän lankeaa johonkin syntiin; kyllä silloin riittää päivittelijöitä. Mitäs luuli olevansa Jumalan lemmikki!

Meidänkin ajatuksissamme Jumalan rakkaus ja ihmisen jonkinlainen onnistuminen tai edes näkyvien kolhujen välttäminen liitetään helposti yhteen. Onnettomuudet ja vastoinkäymiset, sairaus, läheisten menetykset, taloudellinen katastrofi – kaikesta etsitään jotain sellaista syytä, jolla olisi tekemistä ihmisen Jumala-suhteen kanssa. Täytyy olla erityisen syntisen sen, joka elämänsä noin pilaa ja vetää päällensä Jumalan tuomion! Vastaavasti myötäkäymisiä kohtaava lienee jossain erityisen hyvissä väleissä ylempien voimien kanssa, ajatellaan. Ja eikö vain tämä sama ajatuskaava ollut myös Jeesuksen opetuslapsilla tästä syntymästään sokeasta miehestä, sillä he ensimmäiseksi hänet nähdessään kysyivät opettajaltaan: Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa? (Joh. 9:2)

Niin, keitä Jumala kuulee? Vainko hänen tahtonsa noudattajia, vai myös syntisiä? Helposti tekee mieli arvioida toisen kelvollisuutta Jumalalle sen perusteella, miten hän kelpaa minulle ja muille ihmisille. Toisia arvioidaan sen mukaan, voisinko minä heitä jostain syystä pitää rakastettavina. Ovatko he hyviä, kauniita, viisaita, menestyneitä? Tarttuisiko heistä minuunkin jotain onnen kultapölyä tai Jumalan suosiollisuutta? Mutta Jumalan rakkaus kulkee päinvastaiseen suuntaan. Se kohdistuu erityisesti niihin, jotka ovat saaneet kovia kolhuja, ovat kohdanneet suruja, sairauksia ja menetyksiä, joko vahingossa, ilman omaa syytään, toisten syystä tai omasta syystään. Sillä ei ole merkitystä. Jumala etsii rakkaudessaan juuri niitä, jotka ovat joutuneet alas, aina alemmas ja lopulta pohjalle.

Jumalalla on herkät korvat kuulla erityisesti syntisten rukouksia. Hän antaa kaikkien ihmisten lähestyä häntä, huutaa avuksi, pyytää ja anoa. Mitä syntisempi ihminen on, sitä varovaisemmin tämä luonnostaan uskaltaa Jumalaa rukoilla, mutta sitä varmemmin Jumala häntä kuulee. Juuri sen on Jeesus omalla rakkaudellaan osoittanut. Ja jokainen arkakin rukous on merkki uskosta; eihän ihminen muuten rukoilisi, ellei hän uskoisi edes pienen murusen tai sinapinsiemenen verran.

Kun evankeliumia on Suomessa vuosisatoja saarnattu, meillä hyvin tiedetään, että Jumala rakastaa ja että hänen rakkautensa kääntää ihmisten arvostukset päälaelleen. Tiedetään, että Jumalan armossa saavat pienet ja heikot, pois potkitut ja alas poljetut etusijan, ja että hänen luonaan kaikkein syntisimmätkin saavat armon ja uuden alun. Tämä on niin kauan vaikuttanut sanoma, että se tulee läpi kaikkialla, myös populaarikulttuurissa.

Siitä antaa oman laisensa esimerkin äskettäin laulaja Erika Vikmanin julkaisema levy Syntisten pöytä, joka täynnä kristillisiä kielikuvia. Siinä kutsutaan kaikkia eri tavoin elämässään karille ajaneita ja epäonnistuneita, onnensa ja omaisuutensa hukanneita ja itse hukkaan joutuneita yhteiseen pöytään. Pappina noita sanoja kuunnellessa huomaa ajattelevansa ehtoollispöytää. Kappaleesta tehdyssä musiikkivideossa asetelma tuokin etäisesti mieleen Leonardo da Vincin kuuluisan maalauksen Viimeinen ehtoollinen. Laulun ja videon maailma ei toki ole mitenkään varsinaisesti raamatullinen, pikemminkin maallisia nautintoja ylistelevä, mutta rivien välissä se nojautuu evankeliumin perusajatukseen: kaikki ovat syntisiä ja saavat silti tulla.

Mutta jos kaikki saavat tulla Jumalan luo, mitä tapahtui evankeliumin entiselle sokealle miehelle? Hänethän ajettiin ulos. Hän sai ensin kokea ihmeen, jossa silmät avautuvat, ja sen jälkeen Jeesus avasi vielä hänen sisäiset silmänsä. Jeesus johdatti miehen uskoon, avasi myös hänen hengelliset silmänsä, teki jo toisen ihmeen hänen kohdallaan. Hänestä tuli muuttunut mies.

Tähän evankeliumin kohtaan viittaa myös maailman ehkä eniten laulettu hengellinen laulu, joka on nyt myös meidän Virsikirjamme lisävihossa ja joka virsitaululla näkyy vielä tämän messun päätösvirtenä: Amazing Grace, Ihmeellinen armo (932). Tämän virren on runoillut englantilainen merikapteeni ja myöhemmin pappi John Newton, joka nuorempana laivasi mustia orjia Afrikasta Amerikkaan mutta jonka Jumala kutsui kääntymykseen ja uskoon. Virressä hän tunnustaa aiemman sokeutensa, josta Jumala hänet pelasti: I once was blind but now I see. Olin sokea, mutta nyt näen. Nyt näen, että Jumala on rakkaus, hän rakastaa kaikkia ihmisiä, hän ottaa syntisiä vastaan, hän voi muuttaa ihmisen elämän, hän voi kääntää tämän suunnan.

Näkönsä saanut mies ajettiin ulos. Näin Johanneksen evankeliumissa sanotaan. Mutta mitä sillä tarkoitetaan? Ajettiinko hänet ulos huoneesta vai erotettiinko hänet seurakunnasta? Juuri edellä oli näet kerrottu, että juutalaiset uhkasivat erottaa synagogasta jokaisen, joka tunnustaisi Jeesuksen Messiaaksi. Siksi eivät tämän sokean miehen vanhemmat rohjenneet vahvistaa fariseuksille, että kyllä heidän poikansa oli lapsesta asti ollut sokea ja nyt Jeesuksen kohdattuaan tullut näkeväksi. He pelkäsivät joutuvansa itse ulos seurakunnasta.

Monet raamatuntutkijat ovat sitä mieltä, että mies ajettiin ulos seurakunnasta. Mutta kaikki ei päättynyt siihen. Hänessä tapahtui muutos ensin sokeasta näkeväksi, sitten Jeesukseen uskovaksi ja sen seurauksena siirtyminen hänen opetuslapsekseen. Hän siirtyi synagogasta kirkkoon, ei rakennusten vaan hengellisten yhteisöjen mielessä; hän siirtyi vanhasta liitosta uuteen, tuli Jeesuksen opetuslapseksi Jumalan armon ja rakkauden, ei oman synnittömyytensä tähden.

Tässä oli kysymys yhden ihmisen muuttumisesta ja samalla myös laajemmasta ja historiassa kauaskantoisemmasta muutoksesta. Sekä Jeesus että hänen opetuslapsensa kävivät synagogissa ja temppelissä, mutta muutaman sukupolven kuluessa kristinusko jo irtautui juutalaisuudesta. Kirkko erosi synagogasta.

Sokea kerjäläinen tuli ensin uskonnollisesti kodittomaksi, mutta pääsi samalla uuteen, Messiaan ympärille kokoontuvaan Jumalan kansaan. Hän lausui Raamatun kaikkein lyhimmän ja henkilökohtaisimman uskontunnustuksen: Minä uskon, Herra. Herra ei ole vain kohtelias puhuttelumuoto, vaan tunnustus: sinä olet Jumala. Mies polvistui Jeesuksen eteen, kumartaen palvomaan häntä. Samaa tarkoittaa myös se, että meidän jumalanpalveluksissamme ehtoollisella polvistutaan alttarikaiteelle. Jeesus, Jumalan Poika on Herra, joka tulee siellä luoksemme.

Enempää ei tarvita kuin sydämen hiljainen rukous. Sekin on jo uskoa. Noinkin vähät sanat kuin ”minä uskon” on uskontunnustus. Nyt kuitenkin nousemme ylös ja lausumme kirkon yhteisen uskontunnustuksen.