Puhe Mieskuoro Laulajien seniorien konsertissa Messukylän kirkossa 10.12.2022

Adventti on odottamisen aikaa, sanotaan. Näinä viikkoina tehdään jouluvalmisteluja ja odotetaan juhlan alkua. Odottamisen aikana aletaan pikkuhiljaa elää niin kuin tuo odotettu aika jo olisi koittamassa. Ensimmäisiä merkkejä sellaisesta ovat pimeille pihoille ilmestyneet koristevalot sekä joulumyyntiä vauhdittavat kauppojen kampanjat. Mutta odottamisen merkkejä ovat myös kotien joulukoristeet, joita otetaan kaapeista esiin, ja tietysti joulukonsertit, joita tänäkin viikonloppuna järjestetään useita.

Mutta kaikkea ei ihminen osaa odottaa. Odottamattomiakin voi tapahtua ja ennalta arvaamattomia vieraita tulla. Kukaan ei odottanut, että maailmalle leviää pieni mutta väkevä virus, joka sotkee kansakuntien elämän moneksi vuodeksi. Kukaan ei odottanut, että Euroopassa syttyy sota, joka tuottaa kärsimystä miljoonille ja heittää pakolaisiksi ihmisiä, jotka halusivat vain elää rauhassa ja turvassa. Eikä kukaan myöskään odottanut, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan saattaa koko maanosan energiakriisiin ja nostaa elinkustannuksia niin, että monilla on Suomessakin vaikeaa pitää kotinsa lämpimänä.

Ei näitä vastoinkäymisiä kukaan varsinaisesti odottanut. Samaan aikaan on kuitenkin todettava, että kyllä, sittenkin kaikkea tätä oli pidettävä mahdollisena. Mikään näistä ei ole tullut täysin kuvittelemattomana, ihan kuin toisesta maailmasta laskeutuneena, vaan tyystin mahdollisena, jopa loogisena seurauksena kaikesta siitä, mistä oli jo ollut merkkejä ilmassa ja mitä saattoi pitää todennäköisen rajoissa. Mutta kuka olisi uskonut, että näin käy, vaikka lääketieteen, politiikan tai taloustieteen asiantuntijat olisivat viileän akateemisesti kaikesta tällaisesta varoittaneet ja niin tahoillansa tekivätkin. Varoitukset vain jäivät puheenvuoroiksi, kun elämä jatkoi tutuilla raiteillaan.

Ehkä onkin eri asia uskoa kuin odottaa. On eri asia uskoa jonkin vielä joskus tapahtuvan kuin varsinaisesti odottaa sen tulevan kohdalle jonain määrättynä hetkenä. Uskominen on ojentautumista jonkin sellaisen mukaan, joka ei ole nähtävissä, todistettavissa eikä haltuun otettavissa. Odottaminen puolestaan merkitsee jo varmuutta siitä, mikä kohta on käsillä. Kun jotain odotetaan, se jo jollain lailla omistetaan.

Vietimme tällä viikolla isänmaamme Suomen itsenäisyyspäivää. Tänä vuonna itsenäisyyspäivänä muistettiin erityisellä ajankohtaisuudella talvisotaa, joka syttyi 83 vuotta sitten. Myös Messukylän kirkon viereisessä sankarihaudassa on useita tuossa sodassa kaatuneita. Sitä on muistettu katsellen vastaavanlaista hyökkäyksen kohteeksi joutumista ja puolustautumista Ukrainassa; kuitenkin sillä erolla, että siihen taisteluun eivät vapaan maailman suurvallat lähettäneet Suomen tueksi tehokkaita aseitaan ja apupakettejaan. Avustaminen jäi yksittäisten vapaaehtoisten varaan, mitä kiitollisuudella edelleen muistettakoon. Talvisota jäi myös paljon lyhyemmäksi kuin mitä nyt Ukrainassa nähdään.

Minun molemmat vanhempani evakuoitiin lapsena talvisotaa pakoon Viipurista. Isäni oli sieltä syntyisinkin, mutta äitini perhe oli vasta saman vuoden syksynä muuttanut sinne Keski-Suomesta. Oleskelu Karjalaisten kaupungissa jäi hänellä lyhyeksi. Aikuiseksi tultuaan äitini ihmetteli, miksi he olivat Viipuriin silloisessa maailmantilanteessa menneet, eivätkö myrskyn merkit olleet jo ilmassa. Anopiltaan hän tiedusteli, eikö tiedetty, että sota oli odotettavissa ja eikö tiedetty, ettei siellä rajan läheisyydessä olla turvassa. Viisas mummoni oli vastannut, että kyllä, kaikki sen tiesivät – mutta kukaan ei uskonut.

Nyt ovat viimevuotiset yllätykset saaneet Suomen tarkistamaan varautumisiaan, niin sairaanhoidon ja rokotusvalmiuden kuin energiantuotannon ja myös puolustuksen osalta. Entistä ilmeisemmäksi on käynyt, että pienen maan turvallisuus edellyttää yhteistyötä muiden kanssa, niin skandinaavisten naapurien, Euroopan yhteisön kuin läntisen puolustusliiton kanssa. Mutta avainasemassa on, miten yhtenäinen tämän pienen maan oma kansa on. Jokaisella on oma vastuunsa yhteiskunnasta ja sen tulevaisuudesta.

Kaikki viime vuosina koettu on opettanut kriisinkestävyyttä. Siitä käytetään myös hienoa sanaa resilienssi, joka kirjaimellisesti tarkoittaa esimerkiksi joustavuutta ja tilanteenmukaista vastuksista selviämistä. Taipuu vaan ei taitu, sanotaan Suomessa puusta syysmyrskyssä. Pitää yhdessä kestää vaikeuksia, uskoa, että ne menevät ohi ja odottaa, milloin koittaa jälleen aika, jolloin kaikki on hyvin. Pitää uskoa, että rauha ja turvallisuus palaavat, että oikeus, hyvyys ja armollisuus voittavat. Sillä ilman uskoa niihin ei kukaan antautuisi toimimaan sellaisten hyveiden puolesta.

Ellei olisi uskoa parempaan tulevaisuuteen, kukin vain pyrkisi varmistamaan oman etunsa niin lujasti ja pian kuin mahdollista. Se tekisi elämästä kilpailua, kahmintaa, petosta, vääryyttä, orjuutta ja alistamista. Kuka toivoisi sellaista yhteiskuntaa? Kuka odottaisi päästäkseen sellaista toteuttamaan? Valitettavasti ihmisessä on valmius myös siihen, ja tilaisuuden tullen hän saattaa juuri niin toimia – ja moni toimiikin.

Miten toisenlaista tulevaisuutta valmistaakaan odottamaan adventin aika! Huomenna luetaan kirkoissa kolmannen adventtisunnuntain psalmi, joka kuuluu näin:

Minä kuuntelen, mitä Herra Jumala puhuu.
Hän lupaa rauhan kansalleen, omilleen –
älkööt he enää eksykö mielettömyyteen!

Hän antaa apunsa niille, jotka häntä palvelevat,
ja niin meidän maamme saa takaisin kunniansa.

Laupeus ja uskollisuus kohtaavat,
oikeus ja rauha suutelevat toisiaan.

Uskollisuus versoo maasta
ja oikeus katsoo alas taivaasta.

Herra antaa kaiken hyvän,
maa antaa satonsa.

Herran edellä kulkee oikeus,
se valmistaa tien Herralle.
(Ps. 85:9–14)

Voidaan odottaa, että kalenterin luukut yksi toisensa jälkeen aukeavat, kunnes odotettu joulu vääjäämättä kellon tarkkuudella koittaa. Mutta ilman uskoa siihen, että joulun sanoman lupaama Jumalan valtakunta hänen Pojassaan Jeesuksessa kyllä tulee, vaikkei tiedetä, meneekö siihen kauan vai vähän aikaa, hiipuu odottamisestakin puhti. Ilman uskoa maailma näyttäytyy vastoinkäymisten kaaoksena, jossa ei oikeudella ja rauhalla ole juurikaan sijaa. Mutta Jumala ei silti ole ryhtynyt puuttumaan maailman menoon taivaallisella mahtikäskyllä eikä enkelten sotajoukolla. Hän ei sormiaan napsauttamalla poista maailmasta sairautta, nälkää, kärsimystä, sotaa ja vääryyttä. Hän päinvastoin lähettää Poikansa alttiiksi kaikelle tälle ihmisen tuskalle. Poikansa laupeudella ja uskollisuudella hän vetää ihmiset itse hyvyyden ja rakkauden palvelijoiksi.

Jeesus Kristus syntyy maailman Vapahtajaksi, Taivaan kuningas pieneksi lapseksi, Kaikkivaltias heikoksi ja kuolevaksi, Rauhan ruhtinas voimattomaksi – muuttaakseen näin ihmisten arvostukset, kääntääkseen heidät Jumalan ja lähimmäisen palvelijoiksi, tehdäkseen heikoista rauhan ja oikeuden välikappaleita. Joulu tulee odottamalla, mutta maailma muuttuu uskomalla, toivomalla ja rakastamalla.

Toivotan jokaiselle siunattua rauhan ja rakkauden joulua.