Ihmistä varten

Evankeliumi Markus 2:23–28

Jeesus kulki kerran sapattina viljapellon laitaa, ja hänen opetuslapsensa alkoivat kulkiessaan katkoa tähkäpäitä. Silloin fariseukset sanoivat hänelle: ”Katso nyt! Miksi opetuslapsesi tekevät sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä?” Mutta Jeesus vastasi heille: ”Ettekö ole koskaan lukeneet, mitä Daavid teki, kun hänen ja hänen miestensä tuli nälkä eikä heillä ollut ruokaa? Hän meni, Abjatarin ollessa ylipappina, Jumalan huoneeseen ja otti uhrileivät, söi ja antoi miehilleenkin, vaikka niiden syöminen on sallittua ainoastaan papeille.” Ja Jeesus sanoi heille: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niinpä Ihmisen Poika on myös sapatin herra.”

Rakkaat seurakuntalaiset. Osa teistä saattaa muistaa hyvin sen ajan, kun kalenterit vielä painettiin niin, että viikon ensimmäinen päivä oli sunnuntai. Lauantai oli viikon viimeinen, sen seitsemäs päivä. Toki edelleenkin sellaisen valinnan saattaa tehdä sähköisten kalenterien näytöissä, kuten puhelimessa tai tietokoneessa. Mutta kun jo reilut viisikymmentä vuotta sitten on siirrytty viisipäiväiseen työviikkoon, on lauantaista ja sunnuntaista alettu puhua ”viikonloppuna”, minkä seurauksena uuden viikon ymmärretään alkavan vasta maanantaista.

Tämä koskee myös seurakuntia ja kirkossa työssä olevia, vaikka Raamatussa sapatti eli lepopäivä on lauantai. Se tunnetusti perustuu kertomukseen maailman luomisesta; Jumala loi maailman kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemäntenä. Jumala käski myös ihmisen tehdä työtä kuutena päivänä ja levätä seitsemäntenä. Tuota käskyä levätä voi pitää maailman vanhimpana työaikalainsäädäntönä; siinähän ihmiselle ja hänen työjuhdalleenkin annettiin oikeus pitää vapaata ja saada virvoitusta, että jaksaisi taas jatkaa.

Mutta Jumalan käskyistä muistamme, että sanamuoto oikeastaan on ”muista pyhittää lepopäivä”, vaikka se mieluusti ymmärretään muodossa ”muista levätä pyhäpäivä”. Muista pyhittää lepopäivä – tämä käsky osoittaa, ettei seitsemännen päivän vietossa olekaan kysymys vain lepäämisestä vaan jostain paljon syvemmästä. Siinä on kyse oman työn ja koko elämän asettamisesta yhteyteen sen kanssa, mitä Pyhä Jumala tekee. Jumala, joka tekee työtä kuusi päivää ja lepää seitsemäntenä, ottaa juuri tällä seitsemän päivän rytmillä ihmisen työtoverikseen.

Työskennellessään arkipäivät ja levätessään pyhäpäivänä ihminen asettaa tekemisensä osaksi Jumalan luomistyötä. Hän sijoittaa elämänsä itseään suurempiin kehyksiin, pois omista välittömistä päämääristä, kohti Jumalaa. Siksi hänen kuuluu myös pyhittää lepopäivä, eli muistaa, ettei hänen elämänsä ole viime kädessä kiinni hänen omista töistään eikä hän elä vain itseään varten. Hänen tekemisillään ja koko elämällään on syvempi tarkoitus kuin vain oma olemassaolo ja hyvinvointi. Hänet on tarkoitettu Jumalan yhteyteen, ja hänen työnsä on tarkoitus olla osa Jumalan työtä maailmassa. Siksi Raamatussa on seitsemän päivän rytmi ja meidän viikossamme yksi tietty päivä, joka pyhitetään Jumalan sanalle ja rukoukselle.

Mutta miksi se sitten on sunnuntai eikä lauantai, jos kerran se on ensimmäinen eikä seitsemäs päivä raamatullisessa laskennassa? Selitys on Kristuksen ylösnousemuksessa. Jeesus nousi kuolleista varhain viikon ensimmäisenä päivänä, ja tätä ylösnousemuksen juhlaa ovat kristityt alusta lähtien alkaneet viettää pyhäpäivänään. Jo Uudessa testamentissa se näkyy. Rooman valtakunnassa tuo päivä oli myös auringonjumalan mukaan nimetty, dies solis – siksi se meilläkin on germaanisten kielten vaikutuksesta sunnuntai, vaikka monissa romaanisissa kielissä, kuten italiassa, espanjassa ja ranskassa nimeltään Herran päivä, latinaksi dies dominica. Se oli Roomassa markkinapäivä ja kristittyjen pyhäpäivä.

Vaikka varhaisen kirkon juutalaistaustaiset seurakunnat viettivät sapattia lauantaina, sunnuntaista Herran päivänä tuli Euroopan maissa vallitseva pyhäpäivä. Viikon ensimmäinen päivä viittaa uuteen luomiseen, jonka Kristuksen ylösnousemus aloitti, kun taas sapatti eli lauantai viikon viimeisenä päivänä viittaa ensimmäiseen luomiseen, Jumalan päättyneeseen työhön. Kuudentena luomisensa päivänä ”Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää”. Sunnuntaista, viikon ensimmäisestä, katsellaan Kristuksen ylösnousemuksen tähden tulevaisuuteen, aina ikuisuuteen asti.

Mutta olkoon niin, että kalentereissamme viikko alkaa maanantaista, koska työt alkavat siitä. Tärkeämpää on, että näemme elämämme osana Jumalan työtä maailman hyväksi. Kristityn elämäntapana on jumalanpalvelus: pyhitämme lepopäivän Jumalan sanaa kuunnellen ja pyhää sakramenttia nauttien, ja rukouksin asetamme itsemme ja aikamme hänen palvelukseensa. Ydin ei ole työnteon tarkassa välttämisessä, vaan Jumalan äänen kuulemisessa ja hänen hyvän tahtonsa mukaan toimimisessa.

Tämän selvitti Jeesus omille opetuslapsilleen osoittamalla, että Jumalan palveleminen ei ollut ulkokohtaista käskyjen pilkuntarkkaa noudattamista, vaan hänen rakkautensa mukaan elämistä. ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” Jumala on antanut ihmiselle sekä käskyn että vapauden viettää lepopäivää, sillä se on ihmiselle hyväksi. Niin myös viikoittainen jumalanpalvelus. Ei Jumala kaipaa meidän messujamme hyvin toimitettuina ja virheettöminä suorituksina, kuin loistavana teatterina. Hän kaipaa meidän sydämiämme. Sen me puolestamme annamme hänelle kallistamalla korvamme kuulemaan hänen ääntään ja vastaamalla hänelle rukouksessa.

Jumalanpalveluksessa on kahdensuuntainen liikenne. Siinä on taivaista laskeutuva, Jumalasta ihmisiin suuntautuva liike, sana ja sakramentti. Niissä Kristus itse astuu meidän luoksemme ja on keskellämme, jakaen armoaan ja rakkauttaan syntisiä kohtaan, antaen anteeksi kaikki rikkomukset, pahat sanat ja pahat aikeet. Näin hän lahjoittaa meille täyden vapauden. Toinen liike on taivaisiin kohoava, ihmisistä Jumalaan päin nouseva: me vastaamme hänen suuriin tekoihinsa rukouksin, me annamme elämämme hänelle ja uhraamme kiitosuhria laulamalla ylistystä hänelle.

Martti Lutherin yksi tärkeimpiä ja vaikutusvaltaisimpia teoksia on hänen v. 1520 julkaisemansa pieni kirjanen Kristityn vapaudesta. Siinä Luther esittää kaksi näennäisesti vastakkaista väitettä: ensimmäisen mukaan ”kristitty on vapaa herra, joka hallitsee kaikkea eikä ole kenenkään alamainen”, toisen mukaan taas ”kristitty on kaikkien altis palvelija ja jokaisen alamainen”. Tätä kahden ristiriitaisen yhtäaikaisuutta Luther selittää niin, että ensin mainitussa vallitsee usko, jälkimmäisessä rakkaus. Kristus lahjoittaa kaiken, ja ihminen saa uskossa omistaa täyden vapauden eikä hänen tarvitse tehdä mitään ansaitakseen pelastua. Samalla Kristus ottaa hänet käyttöönsä rakkauden välikappaleena ja lähettää hänet jakamaan sitä hyvyyttä, jota on saanut. Niin kristityn tarkoitus on tulla kuin tynnyriksi tai paremminkin ränniksi, jota pitkin häneen valunut Jumalan hyvyys ja rakkaus juoksevat hänestä ulos toisten hyväksi. Teillä voi monella olla talon nurkalla rännin alla tynnyri, josta vesi johdetaan kasveille! Samalla tavoin voi Kristuksesta uskovasta tulee suorastaan ”lähimmäistensä kristus”, kuten Luther kirjoittaa; hän on toisille sitä, mitä Kristus on hänelle.

Laajemmin ajatellen tämä ei koske vain yksittäistä kristittyä, vaan se on koko kirkon kutsumus. Kirkon tai seurakunnan tarkoitus on olla se yhteisö, jossa tulee näkyviin se, mikä on tarkoitettu koko ihmiskunnalle. Kristityn vapaus ei ole irrottautumista muista voidakseen vapaasti omaksi hyväkseen tehdä, mitä itse haluaa, vaan se on Jumalan lahja olla hänelle kelpoinen ja siksi tulla vapain sydämin tekemään Jumalan antamasta rakkaudesta toisille hyvää, osana yhteisöä muiden kanssa. Uusi ihminen, Kristuksen ylösnousemuksen tähden jo uutta elämää elävä Kristukseen uskova löytää vapauden Jumalassa.

Koko elämän mielekkyys on kätkettynä Jumalassa, jossa tulemme todella vapaiksi. Ilman elävää suhdetta Jumalaan kaikki vapaudet voivat vääristyä ihmisen oman itsensä ja mielihalujensa toteuttamiseen lähimmäisen parhaasta piittaamatta. Ilman Jumalan lahjaa myös kaikki muiden palvelemisemme voi muuttua uuvuttavaksi velvollisuudeksi. Mutta Jumalan antamaa Pyhä Hengen hedelmää ovat ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä”, kuten kuulimme äsken luettavan Paavalin Galatalaiskirjeestä.

Niitä hedelmiä seurakuntamme elämään rukoillen nousemme nyt ja yhdymme uskontunnustukseen.