Alustus Veritas Forum -tapahtumassa Tampereen Yliopistolla 25.10.2018

 

”Ihminen ratkaisee.” Tampereen uudistuvalla yliopistolla on iskevä tunnuslause. Siinä saattaa olla taustalla ajatus erilaisista osista kootun yliopiston olevan pohjimmiltaan ihmistä ja hänen yhteisöjään varten. Ihminen ratkaisee siinä mielessä, että tiede pyrkii ratkaisemaan asioita ihmisen parhaaksi. Tämä koskee paitsi ihmistä koskevia tieteitä myös tekniikan ja luonnontieteiden aloja. Tässä mielessä ihminen ratkaisee siten, että hän on mittapuu tai kriteeri, jonka avulla arvioidaan, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa.

Mutta ”ihminen ratkaisee” voi tarkoittaa myös sitä, että ihminen on tieteen tekijä, subjekti, joka selvittää asioita ja ratkaisee ongelmia. Ihminen tekee tutkimustyötä ymmärtääkseen todellisuutta ja voidakseen paremmin vastata moniin haasteisiin. Hän kehittää keinoja voittaa sairauksia, vastustaa tuhoisia luonnonvoimia ja ottaa haltuun maailmankaikkeuden kätkössä olevia energianlähteitä. Ihminen on ainut olento maailmassa, joka kykenee kohoamaan olosuhteiden yläpuolelle, vähentämään kaaosta sekä tuottamaan turvallisuutta ja hyvinvointia muillekin kuin itselleen ja omalle lajilleen.

Tämä edellyttää, että ihminen ratkaisee käytännön kysymysten lisäksi teoreettisia ongelmia. Hän tekee sitä myös pelkän ongelman kiinnostavuuden tähden. Ihminen istuu alas ja fundeeraa sellaisia, joista ei näytä olevan välitöntä hyötyä. Tokihan eläimetkin ratkaisevat saalistukseen ja poikastensa suojaamiseen liittyviä ongelmia, mutta vain ihminen ratkoo sanaristikoita.Ihminen ratkaisee asioita vaikka vain huvikseen ja pelkästä tiedonjanosta, vaikka ei tietäisi, millä lailla hänen ratkaisunsa ovatsovellettavissa ja mihin.

Ihminen ratkaisee. Mutta onko ihminen itse ratkaisu vai onko hän osa ongelmaa? Miten arvioidaan, mikä on ihmisen hyväksi? Aina ei nähdä, mikä on hyvä pitkällä tähtäimellä. Tiede on tehnyt mahdolliseksi paljon sellaista, mikä on kohentanut elämän laatua. Ajateltakoon vaikka ravinnontuotannon tehostumista. Kauppatieteet ja liikenne ovat poistaneet katovuosien pelon. Tämän kesän kaltainen viljasadon menetys ei enää tuota Suomessa nälkäkuolemaa. Samaan aikaan ilmastonmuutoksen ongelmat vaativat pikaisia toimenpiteitä. Muutos tuo mukanaan tulvia, myrskyjä, maanvyöryjä, kuivuutta, katovuosia, nälänhätää ja kansainvaelluksia. On siinä ihmisellä ratkaisemista ongelmassa, jonka hän on itse aiheuttanut pyrkiessään hyvään. Tai ajateltakoon lääketieteen edistymistä, esimerkiksi penisilliinin keksimistä. Vielä sata vuotta sitten ei tulehduksia kyetty hoitamaan niin tehokkaasti kuin nyt. Mutta samalla ovat bakteeritkin tehostuneet ja alkavat ottaa voiton antibiooteista. Ajateltakoon ylipäätään tieteen mahdollistamaa lapsikuolleisuuden vähenemistä ja ihmisten eliniän pidentymistä sekä sen vastapainona väestöräjähdystä. Ihminen ratkaisee ja tuottaa samalla uutta ratkaistavaa. Ei tule aika pitkäksi!

Onko ihmisen ratkaisukyvylle rajoja? Paljon sellaista, mikä oli muutama sukupolvi sitten vain mielikuvitusta, on tullut todellisuudeksi. Paljon on myös sellaista, mikä ei ollut tullut mieleenkään. Ihminen päättelee kulloisestakin kokemusmaailmastaan, mikä on mahdollista ja mikä ei. Osasta hän tietää ilmiselvästi, ettei jokin ole mahdollista, osasta hän erehtyy. Asiat saattavat tulla mahdolliseksi, kun ihminen ratkaisee. Ihmisen mahdollisuuksien rajat siirtyvät koko ajan tieteen edistyessä. Mutta sellaistakin lienee, mitä ihminen ei pysty ratkaisemaan. Sellaista, mikä ei ole hänelle mahdollista.

Vanhan kaskun mukaan rovasti oli pitämässä kinkereitä maaseudulla. Eräässä talossa hän kysyi koolla olevalta seurakunnalta, mikä on ihmiselle mahdoton tehtävä. Muuan nokkela piika vastasi: Kirnun nuoleminen. Tämä on siitä lystikäsjuttu, että siinä leikitellään luonnontieteellisen ja teologisen rajamailla. Piian näkemys oli tosi. Kirnuun ei kieli yllä eikä pää mahdu sisään. Pappi varmaankin odotti toisenlaista vastausta, jotain sellaista kuin Jumalan käskyjen täydellinen noudattaminen tai itse itsensä iankaikkiseen elämään pelastaminen, tai vaikkajotain niin konkreettista kuin oman kuolemansa välttäminen.Pappi odotti teologista totuutta ihmiselle mahdottomasta, mutta sai luonnontieteellisen.

Näyttää siltä, että ainakin luonnontieteellisiä totuuksia ihmiselle mahdollisen rajoista voidaan siirtää sitä mukaa, kun tiede edistyy. Vielä muutama sukupolvi sitten lento kuuhun oli mielikuvitusta, nyt alkaa olla pidettävä mahdollisena lentoa Marsiin. Mutta onko lento aurinkokuntamme ulkopuolisille eksoplaneetoille mahdollinen? Vaikuttaa mahdottomalta liian suurten välimatkojen vuoksi. Mutta entä jos tiede edistyy niin, että sekin tulee mahdolliseksi? Ei ehkä voida pitää hanketta täysin mahdottomana jossain tulevaisuudessa.

Mutta millainen on silloin ihminen, jolle se voisi olla mahdollista?Hänen nykyiset rajoitteensa tekevät sen mahdottomaksi, mutta entä jos ihmistä muokataan sillä tavoin, että se tulee mahdolliseksi? Tärkeää ei ole ainoastaan se, mitä tapahtuu käsitykselle mahdollisesta, vaan mitä tapahtuu käsitykselle ihmisestä.

Viime aikoina on luotu uusi käsite transhumanismi. Transhumanismilla tarkoitetaan ihmisen muokkaamista tieteen keinoin siten, että hänen luonnolliset rajoitteensa murtuvat. Science fictionissa esiintyy kyborgeja, ihmisen ja koneen yhdistelmiä. Kenties ei mene pitkää aikaa, kun jotain sellaista tulee jo todelliseksi. Jollain asteella sellainen on ollut mahdollista jo vuosikymmeniä. Sydämen tahdistimia asennettiin jo 70-luvulla,ja meidän aikamme on nähnyt yhä parempia ja toimivampia proteeseja ja elimien korvaajia. Transhumanismi kuitenkin tarkoittaa enemmän. Kun aivotutkimus, nanoteknologia ja tietotekniikka yhdistyvät, ihmiseen voidaan kenties asentaa koneenosia, jotka käsittelevät hänen tietoisuuttaan.

Transhumanismi merkitsee edistyessään ihmiskäsityksen muutosta. Sille on jo aikapäiviä sitten luotu filosofinen pohja. Kun ihmistä tarkastellaan luonnontieteellisin menetelmin, hän näyttäytyy organismina, joka koostuu elävistä soluista. Hänen lihastensa liike seuraa sähköisistä impulsseista, joita hänen aivonsa millisekunneissa lähettävät ilman, että hän sitä edes itse tiedostaa. Hänen tietoisuutensa vaikuttaa olevan aivojen sähkötoimintaa ja hänen persoonansa lopulta vain elektronien liikettä hermoradoilla. Hänestä ei ole löydetty fyysisestä kehosta tai sen toiminnoista erotettavaa aineetonta olemusta, jonkinlaista sielua.

Mutta jos se, mitä pidetään ihmisen persoonana, hänen minänsä, muistinsa, päättelykykynsä jne. on vain aivojen sähköistä toimintaa, se kaikki voidaan kenties piankin kytkeä koneeseen ja siirtää toisaalle. Tutkimus on jo tuottanut laitteita, joita voidaan ohjata ajatuksella, kun oikeisiin kohtiin aivokuorta asetetaan anturit. Jos vastaavasti ihmisen persoona voidaan ladata laitteeseen, nousee kosolti uusia kysymyksiä. Missä ihminen loppuu ja kone alkaa? Mitä ihminen voi silloin saada aikaan, kun hän astuu omien rajojensa ulkopuolelle? Entä mitä ihmiselle voidaan saada aikaan, jos joku häntä alkaa ohjata – tai jopa jos kone alkaa itse tehdä enemmän kuin auttaa häntä päättelyssä ja asioiden ratkaisussa? Mitä tapahtuu, kun tekoäly kehittyy ja alkaa suorittaa muita kuin avustavia tehtäviä?

Transhumanismi voi nostaa monenlaisia utopioita ja dystopioita. Yhden sellaisen esittää israelilainen akateemikko Yuval NoahHarari kirjassaan Homo deus. Sen mukaan tämän vuosisadan tärkeimmät tieteen tavoitteet ovat kuolemattomuus, onnellisuus ja jumalallistuminen. Mutta nämä saavuttavat vain ne, joilla on rahaa ja jotka ottavat haltuunsa dataliikenteen. Suurin osa ihmiskunnasta jää alemmaksi kastiksi ja uuden superihmisen orjiksi.Mielenkiintoista, että itsensä ateistiksi esittelevä Harari valitsee kolme noin uskonnolliselta kuulostavaa teemaa uusimmankin ajan ihmisen tavoitteiksi! Ovatko ne lopulta sittenkin totuus ihmisestä, jota pyritään lähestymään tieteellä mutta jotka pysyvät lopulta vain uskonnon alueella? Raamatun esittämän taivasten valtakunnan heijastumana on ihminen monesti yrittänyt rakentaa erilaisia sekulaareja ikuisen onnen valtakuntia, tai edes tuhatvuotisia valtakuntia, mutta ne ovat yleensä kääntyneet vastakohdikseen, mielivaltaisten johtajien tyrannioiksi.

Ehkä jopa kirnun nuoleminen tulee joskus mahdolliseksi. Mutta mikä estäisi dystopiaa toteutumasta? En usko, että tieteen kehitystä voi tai edes kannattaa rajoittaa. Sen sijaan luulen, että ihmisen pitää kuosissaan se, että hän tunnistaa rajansa, missä ne milloinkin ovatkaan. Sitä varten on olennaista, että hän säilyttää käsityksen itsestään arvokkaana ja ainutlaatuisena olentona, joka kuuluu yhteen toisten ihmisten ja muun luomakunnan kanssa. Teologian kielellä ilmaistuna, että ihminen pitää itseään Jumalan kuvaksi luotuna olentona, jonka tehtävänä on toteuttaa Jumalan tahtoa maailmassa.