Piispan saarna Juupajoen piispantarkastuksessa 21.9.2014

 

Evankeliumi Joh. 5: 1-15

Oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Sairas vastasi: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” Jeesus sanoi hänelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.

Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: ”Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.” Mies vastasi heille: ”Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’” Silloin juutalaiset kysyivät: ”Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?” Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: ”Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.” Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.

 

Miten vaikea onkaan olla kiitollinen jonkun toisen puolesta! Omalle kohdalle osuvista myötäkäymisistä vielä voi iloita, vaikka ei sekään aina helppoa ole, varsinkaan jos on syytä epäillä, ettei hyvää onnea jatku kauan. Helpommalta tuntuu verrata omaa osaa toisen osaan ja todeta, että tuolla toisella menee paremmin.

Oman elämän hyviä asioita ei huomaa yhtä helposti kuin toisen onnistumisia. Ei ole helppo iloita siitä, että jotakuta onni potkaisee, vaikka toinen olisi ihan yhtä lailla myötäkäymisten tarpeessa kuin itse on. Helpompi on kuvitella, että muut ovat onnellisempia kuin minä, ja aivan liian helppoa on tuntea kateutta jonkun toisen elämästä – josta ei kuitenkaan tiedä yhtään mitään. Mielikuvituksessa toisen elämä vain näyttäytyy hienompana.

Tänään vietämme Juupajoella sadonkorjuun kiitosjuhlaa. Kiitollisuus peltojen, puutarhojen ja metsien antimista täyttää mielen. Tänään iloitaan siitä, että Jumala on jälleen pitänyt huolta antamalla kasvun. On saatu viettää lämmin kesä. Sato on hyvä, ja vaikka elokuussa sateet uhkasivat, näyttää maassa vallitsevan yleinen tyytyväisyys korjattuun eloon.

Sato ei kuitenkaan laskeutunut taivaasta, vaan siihen tarvittiin paljon ihmisten työtä ja kätten vaivannäköä. Tarvittiin ahkeruutta ja tunnollisuutta, tarvittiin nousemista ja liikkeelle lähtemistä. Nyt saadaan olla kiitollisia siitä, mitä Jumala on lahjoittanut maan hedelmänä ja ihmisten kätten työn tuloksena. Ehkä osa ilosta voi tänään tulla myös jakamisesta: Jumala on antanut hyvyyksiään, jotta niiden avulla pitäisimme hyvää huolta myös toisista. Sen merkiksi saamme messun jälkeen nauttia uutispuuron, jonka juupajokelaiset emännät ovat perinteen mukaisesti valmistaneet.

Evankeliumin kertomuksen mies oli sairastanut 38 vuotta. Miten monta niistä hän mahtoi olla viettänyt matollaan Betesdan altaan äärellä odottamassa, että tulisi hänen vuoronsa laskeutua veteen ja kokea ihmeellinen paraneminen? Ainakin riittävän monta vuotta huomatakseen, että jollakulla toisella onnisti aina paremmin kuin hänellä. Hänen puheessaan kuuluukin jo pettyneen ääni: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen. Aina joku toinen ehtii ennen minua.” Ihmeellisen veden kuohutus ei tuonut iloa, sillä se ei osunut omalle kohdalle. Kukaties joku toinen sai kokea paranemisen, kukaties ei.

Tapahtuiko todella ihmeitä? Ehkä se vain vaikutti siltä niiden silmillä katsottuna, jotka eivät ehtineet altaaseen ensimmäisenä. Ei heillä ollut mitään mahdollisuutta arvioida, paraniko se, joka altaassa kävi. Ehkäpä vedestä nouseva vain näytti siltä, että oli saanut elämäänsä uutta toivoa.

Jerusalemista on arkeologisissa kaivauksissa löydetty muinaisen Lammasportin läheltä kaksi pylväskäytävien reunustamaa allasta, joihin evankeliumin kuvaus sopii. Ne oli liitetty toisiinsa jonkinlaisen kanavan välityksellä. Toisesta altaasta on vesi voinut laskeutua toiseen. Ehkä veden kuohuminen on liittynyt siihen.

Betesdan veden parantavan voiman uskottiin tulevan Jumalan lähettämästä enkelistä. Siitä liikkui myös erilaisia käsityksiä ja kertomuksia. Eräässä vanhassa Johanneksen evankeliumin käsikirjoituksessa lausutaan tällä kohtaa enkelin itse kylpeneen altaan vedessä; ehkäpä ajateltiin, että enkelistä jäi jotain taivaallista voimaa veteen.

Joka tapauksessa altaasta haettiin apua monenlaisiin vaivoihin, aivan kuten nykyäänkin tehdään lukemattomissa kylpylöissä. Monissa kylpyvesissä on uskottu olevan parantavaa vaikutusta. Enää ei onneksi sokeiden, rampojen ja halvaantuneiden tarvitse yksinomaan kylpyvesistä etsiä parantumista, kuten Raamatun aikaan. Paraniko heitä, on vaikea sanoa. Ainakaan paraneminen ei ollut itsestään selvää; siitähän todistaa juuri se, että vain harvat pääsivät osallisiksi veden ihmeellisestä voimasta. Lukemattomat saattoivat vain vuodesta toiseen maata allasta ympäröivän pylväskäytävän katveessa auringolta suojassa.

Koska paraneminen oli sattumanvaraista, sen saattoi nähdä johtuvan toisista ihmisistä tai heidän puutteestaan: aina joku toinen ehti ennen minua, tai juuri minulta puuttui joku toinen, joka olisi auttanut minut altaaseen. Ei ollut helppo olla kiitollinen jonkun saamasta avusta, kun se jäi itseltä puuttumaan. Katkeruus hiipi mieleen.

Siitä kuitenkin Jeesus vapautti yksinkertaisella kehotuksella: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Jeesuksen sana parantaa miehen kokonaisvaltaisella tavalla, niin ruumiillisella kuin henkisellä ja hengellisellä: hän nousee jaloilleen ja kertoo Jeesuksen muuttaneen hänen elämänsä. Elämä ei enää näyttäydy murheena ja toivottomana odottamisena. Nyt se onkin Jumalan lahja, joka lähettää liikkeelle.

Syksyn tullen voi iloita korjatusta sadosta. On aika pitää kiitosjuhlaa Jumalan huolenpidosta ja nähdä, että asiat ovatkin hyvin. Jumala on kanssamme. Siksi katsotaan luottavaisesti myös syksyyn ja tulevaan talveen. On tärkeää nähdä enemmän kuin vain murehtia haikein mielin mennyttä kesää ja taakse jääneitä lämpimiä lomapäiviä. Sisälsiväthän ne sateitakin, ja aina joku tuntui saavan enemmän onnea kuin minä. Mutta silti on syytä olla enemmän iloinen kuin pettynyt. Mitäpä katkeralla mielellä voisi saavuttaakaan? Sellainen vain valtaa mielen myös silloin, kun pitäisi uskaltaa katsoa eteenpäin, nousta jaloilleen, kääriä vuode rullalle ja kävellä.

Yhtä lailla on syytä iloita ja olla kiitollinen omasta seurakunnasta. Juupajoen seurakunta laskee historiansa saarnahuonekunnasta Oriveden emäseurakunnassa v. 1767, tämä kaunis kahdeksankulmainen kirkko puolestaan on valmistunut 1846. Juupajoki itsenäistyi Oriveden seurakunnasta 1904, joskin se pääsi aloittamaan omana kirkkoherrakuntanaan vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin Oriveden kirkkoherran jäätyä eläkkeelle. Nyt voidaan kuitenkin viettää satakymmenvuotispäiviä – kun edellinen piispantarkastus pidettiin, vietettiin Juupajoen seurakunnan satavuotispäiviä.

Oma seurakunta ja jumalanpalvelus omassa kirkossa ovat olleet juupajokelaisille tärkeitä jo vuosisatojen ajan. Nyt Juupajoen seurakunta liittyy kappeliseurakuntana Oriveteen. Mikä muuttuu? Seurakunta säilyttää oman papin, kirkkoherrasta tulee kappalainen. Seurakunta säilyttää myös päätösvaltaa omissa toimintaa koskevissa asioissa, se saa kappelineuvoston. Hallinnollisesti ja taloudellisesti Juupajoki tulee osaksi Oriveden seurakuntaa.

Jo nyt moni seurakunnan toiminto on vuosien ajan hoidettu Orivedeltä käsin. Hallinto kevenee, mikä toivottavasti vapauttaa voimavaroja hengelliseen toimintaan. On nimittäin tärkeää, että juupajokelaiset edelleen voivat kokea seurakuntansa omakseen. On tärkeää, että edelleen seurakunta on jumalanpalvelukseen kokoontuva yhteisö, pidettiin palveluksia sitten täällä kirkossa tai Korkeakosken pikkukirkossa. Niin ikään on tärkeää, että lasten ja nuorten toimintaa jatkuu, diakoniasta, kirkkomusiikista ja lähetyksestä puhumattakaan.

Kaikkien näiden jatkuvuus ei ole niinkään kiinni hallinnon uudelleen järjestämisestä kuin siitä, missä määrin juupajokelaiset itse ottavat osaa ja kantavat vastuuta. Kaikki maamme seurakunnat kohtaavat samankaltaisia haasteita riippumatta siitä, millaisia suunnitelmia niiden hallinnon osalle kaavaillaan. Kaikkialla pohditaan uutta tapaa ymmärtää kirkon jäsenyys: se ei ole vain palvelusten vastaanottamista jostain itsemme ulkopuolelta, vaan kokoon tulemista, yhdessä Jumalan sanan kuulemista, rukoilemista, yhteisen elämän jakamista. Se on kirkosta ulos lähtemistä ja kävelemistä, toinen toiselle lähimmäisenä olemista. Seurakunta on hengellinen yhteisö, ei hallintoyksikkö.

Juupajoen seurakunnan yhdistymisprosessi on ollut vaikea ja tuottanut monille huolta ja pettymystä. Sama keskustelu on käyty myös kunnan tulevaisuudesta. On pelkoa siitä, että hyvät asiat eivät jatku, että omat hyvät lahjat ja voimavarat hyödyttävätkin joitain toisia. Päätösvalta ei enää olekaan omissa käsissä. Joku toinen saa etua, en minä.

Kaikki seurakuntalaiset voivat kuitenkin katsoa yhdessä tulevaisuuteen luottavaisin mielin. Kaikille kuuluu nimittäin sama Jeesuksen sana: nouse ja kävele! Se, joka tämän sanan kuulee, kohtaa Jeesuksen. Joka tekee Hänen kehotuksensa mukaan, sille elämä alkaa näyttää erilaiselta. Sille elämä ei ole enää vain masentunutta paremman odottelua ja katkeroittavaa toisten onnen sivusta seuraamista. Uskossa Jumalaan elämä näyttäytyykin lahjana, josta voi iloita joka päivä. Katse alkaa huomata hyviä asioita, jalat alkavat kuljettaa askeleita lähimmäisen hyväksi. Suu avautuu hyviin sanoihin, kiitokseen ja ylistykseen, Jumalan kunnioittamiseen ja rukoilemiseen.

Siksi me nyt nousemme ja yhdymme uskontunnustukseen Nikean tunnustuksen sanoin.