Herralla lainassa

Evankeliumi Mark. 11: 1-10

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”

Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:

– Hoosianna!

Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!

Siunattu isämme Daavidin valtakunta,

joka nyt tulee!

Hoosianna korkeuksissa!

 

Kaksisataa vuotta sitten tähän kirkkoon oli kokoontunut seurakuntaa aloittamaan uutta kirkkovuotta uudessa pyhäkössään.

Tänään läsnä olevat eivät voi muistaa tuota juhlaa. Se on omien muistojen ulottumattomissa. Tämän päivän luopioislaisille tämä kirkko on aina ollut tässä. Mutta teilläkin on monia oman elämänne mittaisia muistoja tästä kirkosta, kenellä lähempää, kenellä kauempaa. Nyt pyydänkin sinua hetkisen miettimään, milloin olet ensimmäisen kerran käynyt tässä kirkossa. Sinulla voi olla siitä oma muistikuva, tai muistosi voi olla niin varhainen, että tunnet sen vain siitä, mitä sinulle on kerrottu. Mikä siis oli varhaisin vierailusi täällä? Kun olet tuon muistoista paikallistanut, ole hyvä ja kerro se vierustoverillesi.

***

Kenen varhaisin muisto on enemmän kuin 10 vuoden takaa? Kenellä enemmän kuin 20 vuoden takaa? Kenellä kauempaa kuin 50 vuotta? Kuka muistaa käyneensä Luopioisten kirkossa yli 80 vuotta sitten?

Noissa muistoissa on jumalanpalveluksia, kasteita, vihkiäisiä, hautajaisia, rippikoulun käymisiä, konsertteja, seurakuntavaaleja jne. Vuosikymmenten ja -satojen aikana ovat tuhannet askeleet kulkeneet tämän kirkon ovista, tuhannet etsineet paikkansa penkistä, tuhannet myös kävelleet tänne alttarille Herran pyhälle ehtoolliselle. Lukemattomat ovat myös ne, jotka on kannettu tänne eteen joko elämänsä aamussa tai päiviensä jo päätyttyä; lukemattomat ovat myös kävelleet omin jaloin alttarin ääreen ja lausuneet täällä ”tahdon”.

Luopioisissa on ollut oma kappalainen jo vuodesta 1693 ja oma kirkko vuodesta 1735. Kirkko on jättänyt lähtemättömän jälkensä paikkakuntalaisten elämään; myös heidän, joille se on piirtynyt muistiin lähinnä ulkoapäin. Heillekin se on tämän kylän maamerkki ja hekin kokevat sen kuuluvan keskeisellä tavalla oman kotiseudun luonteenomaisiin piirteisiin. Ja heihinkin on tämä kirkko alkanut jättää piirtojaan jo ennen kuin he sitä itse muistavat.

Sellainen on myös kristillisen uskon vaikutus kokonaisessa ihmisyhteisössä, tässä tapauksessa Luopioisissa, mutta laajemmin ottaen Suomessa ja koko Euroopassa. Kristillinen kirkko on evankeliumin voimalla vaikuttanut halki vuosisatojen niin lähtemättömällä tavalla, ettei sen merkitystä voi poistaa suomalaisesta tai eurooppalaisesta kulttuurista hävittämättä samalla koko kulttuurin. Uskonto on nimittäin tavallisesti maailman kulttuureissa keskeisellä sijalla, suorastaan aina kulloisenkin kulttuurin ytimessä.

Usko koskettaa ihmisen syvimpiä, merkitykseen ja olemassaolon tarkoitukseen liittyviä asioita, joita ei juuri voi sanoittaa millään tavalla. Niihin liittyvät kysymykset oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta; siitä, mikä on elämässä tavoiteltavaa ja mikä vältettävää – ja viime kädessä kysymykset siitä, jääkö ihmisestä mitään jäljelle, kun hän kuolee. Minkä vuoksi hän elää, vain oman hengissä pysymisensäkö vuoksi, vai saattaakseen maailmaan jälkeläisiä, vai tuottaakseen jotain sellaista, josta tulevat sukupolvetkin voivat nauttia? Mikä on hänen oma vastuullinen asemansa?

Kristillinen usko on hedelmöittänyt kulttuurin, jossa oikeudenmukaisuus ja armollisuus vaikuttavat yhtä aikaa. Mitä tapahtuisi, jos uskon vaikutus lakkaisi? Katoaisivatko sen hedelmätkin vähitellen, muutamassa sukupolvessa? Miten pidettäisiin yllä ihmisoikeuksia, jos ihmisen arvoa ei enää perustella vakaumuksella vaan vaikkapa ihmisen tekojen mitalla tai hänen hyödyllisyydellään? Miten voisi olla enää loukkaamatta ihmisarvo, miten voisi enää pitää arvokkaana ja tarpeellisena myös niitä lähimmäisiä, joista emme pidä tai joiden suosio ei ole meille hyödyllinen?

Jokainen on arvokas ja jokainen on tarpeellinen, ja jokaista kohtaan tulee olla pitkämielinen, osoittaa hänelle rakkautta ja laupeutta. Jos usko katoaa, katoaa myös oikeudenmukaisuuden ja armollisuuden yhteenkuuluvuus. Toinen ottaa voiton toisesta; todennäköisesti tuloksena olisi oikeudenmukaista ja kovaa armottomuutta, kilpailua, koston henkeä, oman edun vaalintaa muiden kustannuksella.

Ihminen osaa vaatia itselleen oikeutta ja parhaimmillaan toimia myös toisten oikeuden puolesta, mutta hän osaa myös oikeuden voimalla vaatia toisia tilille. Itselleen hän toivoisi armollisuutta, pitkämielisyyttä, laupeutta. Mutta harvoin hän osaa nähdä näitä yhdessä. Sen sijaan usko Jumalaan silloittaa näiden yhteyden. Jumala on oikeudenmukainen ja armollinen. Hän on sekä taivaita hallitseva kuningas ja tuomari että ihmistä lähelle tuleva, tätä rakastava ja heikkouksia säälivä hyvä paimen.

Tällaista kuningasta olemme kokoontuneet tervehtimään tänä aamuna. Olemme laulaneet hoosiannaa aasilla ratsastavalle Jeesukselle yhdessä muinaisten jerusalemilaisten kanssa. Olemme yhtyneet niiden kuoroon, jotka huutavat hänelle: auta meitä! Sitähän tuo hoosianna suomennettuna tarkoittaa. Se on avunpyyntö kuninkaalle, joka saapuu kansansa luo. Se oli huuto, joka palautti muistiin hyvän kuningas Daavidin ja hänen oikeudenmukaisen ja Jumalan armollisuutta kuuluttavan valtakuntansa.

Nyt odotettiin, että Daavidin kaltainen hallitsija vihdoin saapuisi, astuisi valtaistuimelle ja toteuttaisi Jumalan lupaukset valtakunnasta, jossa Jumalan tahto hallitsee oikeudessa ja armossa. Odotettiin Messias-kuningasta. Siksi kansa huusi myös sanat, jotka eivät sisältyneet äsken laulamaamme hymniin: Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee! Hoosianna korkeuksissa! (Mark. 11:10)

Jeesus on kuningas, joka ei saavu luoksemme ylpeänä ja korskeana, ei uljaan ja pelottavan sotaratsun selässä vaan aasin varsalla. Hän saapuu juhdalla, jonka on ottanut lainaksi tavallisesta kyläpahasesta. Hän ratsastaa kyläläisen ratsulla pääkaupunkiin, mutta ei ottaakseen siellä väkivalloin haltuunsa korkeimman istuimen, vaan osoittaakseen, että hän on juuri tavallisten kyläläisten, köyhien ja unohdettujen kuningas, hän on heidän puolustajansa. Hän tekee itsestänsä heikon ja heidän avustaan riippuvaisen. Hän osoittaa ihmiselle tämän todellisen arvon Jumalan rakkauden kohteena. Saapuvan Messiaan tuntomerkkinä olisi juuri hänen ratsunsa, siis aasi. Aasilla ratsastavaa kuningasta saattoi tervehtiä messiaanisin avunhuudoin.

Kun Jeesus lähettää opetuslapsensa lainaamaan aasin varsaa kujalta, hän kehottaa heitä sanomaan omistajille: Herra tarvitsee sitä. Näin hän ottaa kyläläiset mukaan omaan köyhien kuninkaan ratsastukseensa. Mutta hän lupaa enemmän. Herra tarvitsee sitä. Hyvin harvoin evankeliumeissa Jeesus käyttää itsestään sanaa Herra. Oikeastaan Markuksen evankeliumissa hän ei puhu itsestään Herrana lainkaan ennen tätä kohtausta. Hän tarkoittaa Herralla aina Jumalaa, taivaallista Isäänsä. Mutta nyt hän tarkoittaa sillä itseään Jumalan lähettämänä Messiaana, jopa Jumalana itsenään.

Tuolla sanalla, joka meille on kreikan kautta käännetty Herraksi, tarkoitettiin itse Jumalaa. Mutta koska nimeä, jolla Jumala oli itsensä Moosekselle ilmoittanut, ei saanut lausua, sen kohdalla käytettiin kiertoilmaisua. Hepreankielisessä Raamatussa nimen Jahve kohdalla luettiin aina ääneen adonai, Herra. Kun Jeesus sanoo, että Herra tarvitsee sitä, hän viittaa paljon syvempään salaisuuteen kuin vain siihen, että kiertävä ja kunnioitettu opettaja saapuu kaupunkiin.

Pian tämän kohtauksen jälkeen Markuksen evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen haastavan lainopettajat siitä, miten heidän mielestään Daavid ja Messias suhteutuvat toisiinsa. Hän kysyy, miten on mahdollista, että Messias olisi Daavidin poika, kun Daavid kerran itse kutsuu häntä herrakseen (Matt. 12:25-37). Messiaan on oltava itse Herra, joka on Daavidin yläpuolella. Nyt tuo Daavidin poika, joka on Jumalan lähettämä Messias, on ennustusten tavoin saapunut aasilla ratsastaen, ja nyt hän myös osoittaa, millaista hänen messiaaninen kuninkuutensa on. Se on kätkettyä heikkouteen, pienuuteen, hätään ja kärsimykseen.

Halki evankeliumin Jeesus on tähän asti salannut kuninkuutensa. Kun hän on parantanut sairaita ja ajanut ulos riivaajia, hän on kieltänyt ihmisiä puhumasta ihmeteoistaan (Mark. 1:44, 3:12, 5:43, 7:36). Kun hän on opetuslapsiltaan kysynyt, kuka hän heidän mielestään on ja kuullut Pietarin tunnustavan hänet Messiaaksi, hän on varoittanut heitä ankarasti kertomasta sitä kenellekään (Mark. 8:30). Kun hän on ottanut lähimmät opetuslapsensa mukaan vuorelle ja siellä näyttäytynyt heille kirkastettuna, hän on kieltänyt heitä puhumasta siitä (Mark. 9:9). Hän on salannut messiaanisuutensa, jottei häntä sekoitettaisi maallisiin kuninkaisiin. Hänen kuninkuutensa on toisenlaista, ei Daavidin sotaista kuninkuutta, vaan rauhaan ja rakkauteen johdattavaa, itsensä toisten puolesta uhraavaa kuninkuutta.

Kun luopioislaiset viettävät kirkkonsa 200-vuotisjuhlia, he katselevat myös kuninkuuteensa salaavaa Messiasta. Tämä kirkko vihittiin nimenomaan ”Kristuksen kirkastuksen kirkkona”, minkä etäistä kaikua kantavat edelleen heinäkuiset Aitoon kirkastusjuhlat, vaikkeivät monet juhlille osallistujat Kristuksen kirkastusta kenties muistakaan.

Täällä ei kuitenkaan ole alttaritauluna kohtausta kirkastusvuorelta vaan tyystin toisenlaiselta kummulta, Golgatalta. Henkensä antaneen kunnian Kuninkaan ruumista lasketaan ristiltä. Hän, vaikka on itse ihmiseksi syntynyt Jumala, on kuitenkin kätkenyt kuninkuutensa äärimmäiseen heikkouteen; ensin antanut itsensä oikeusmurhan kohteena ihmisten surmattavaksi ja nyt hän antaa itsensä ihmisten haudattavaksi. Hänet kannetaan hautaan eikä hänen haudalleen pystytetä monumentteja.

Viime viikolla näin Tampereella museossa Kiinan ensimmäisen keisarin haudan luo haudattuja savesta muovattuja ja poltettuja sotilashahmoja. Kaikkiaan 8000 jättiläisen kokoista terrakottasoturia hevosineen ja vaunuineen oli kätketty suojelemaan keisaria. Suuren valtakunnan hallitsija ei kai vähemmällä sotilaallisella voimalla rohkenisi käydä päin tuonpuoleisen arvoituksia.

Mutta Jeesus on toisenlainen kuningas. Hän astuu itse kuolemansa kautta kuoleman kimppuun, voittaa sen vallan ja vapauttaa vangitut. Hän nousee kuolleista ja vetää muutkin kuolleet mukaansa ylösnousemukseen ja uuteen elämään.

Luopioislaiset ovat menneinä vuosisatoina saaneet antaa myös jotain Herralle lainaan. Ei sentään aasia, mutta ainakin tämän kirkon ja sen edeltäjän. Herra on käyttänyt tätä kirkkoa aivan kuin Hän omaansa voi käyttää. Täällä saarnatulla evankeliumilla hän on tehnyt itsensä monille sukupolville tunnetuksi tämän kirkon rakentajien, sen hoitajien ja siellä työtään tekevien välityksellä.

Muutakin kuin vain tämän kirkon, ovat täkäläiset antaneet hänen palvelukseensa. Te seurakuntalaiset olette antaneet itsenne. Kristuksen opetuslapsina te olette myös niitä, joiden välityksellä hän osoittaa oman Herruutensa ja millainen on hänen valtakuntansa. Hän näyttää teidän kauttanne, millainen rakastava Isä Jumala on ja millaisen toivon hän Pojassaan tuo. Teidän kauttanne edelleen kuninkuutensa salaava ja heikkouteen kätkeytyvä, kärsivän ihmisen osaan asettuva Kristus näyttää kirkkautensa. Teitä Herra tarvitsee valtakuntansa tulemisessa.