Globaali kristinusko muuttuu – muuttaako se meitä?

Tapasin muutama viikko sitten eräässä tamperelaisessa kirkossa afrikkalaisen miehen. Olin tavannut hänet siellä ennenkin, sillä hän on ahkera kirkkovieras. En tiedä, mihin kirkkokuntaan tai millaiseen seurakuntaan hän synnyinmaassaan kuuluu, mutta hän näytti valokuvia äskettäiseltä käynniltään kotikirkossaan. Siellä on tapana kaikilla seurakuntalaisilla pukeutua jumalanpalveluksessa valkoiseen albaan. Komea näky. Se ilmaisi jotain siitä valosta ja toivosta, mitä uskon lahja merkitsee.

Mies tulee myös täällä jumalanpalvelukseen oma Raamattu mukanaan voidakseen seurata päivän lukukappaleita ja kuullakseen, mitä niistä saarnataan. Koska hänen oli hankala löytää nopeasti oikeita paikkoja lukijan ilmoittaessa sen, eräät täkäläiset olivat antaneet hänelle lahjaksi kirkon taskukalenterin, josta näkee kaikki pyhien tekstit. Se oli hyödyllinen lahja, jonka avulla hän pystyi valmistautumaan päivän messuun. Mutta kun nyt tapasin hänet, hänellä oli minulle yllättävää asiaa tämän kalenterin pohjalta.

Mies esitteli kalenterista meneillään olevan vuosikerran sunnuntaiden evankeliumeja. Viikko toisensa jälkeen näytti päivän evankeliumi olevan Matteuksesta tai Luukkaasta. Hän oli lisäksi havainnut, että samat evankeliumikertomukset toistuvat, eivät ainoastaan kirkkovuoden kierron mukaan vaan myös vuoden sisäpuolella, mutta vain eri evankeliumin mukaan luettuna. Afrikkalainen kirkkovieraani arvioi, että Suomen kirkon on mahdotonta saada nuoria kiinnostumaan kristillisen uskon sisällöstä, kun nämä eivät pääse tuntemaan Raamatun kertomusten laajuutta. Kirjassa olisi monia mielenkiintoisia, opettavaisia ja jännittäviäkin kertomuksia, mutta niitä ei koskaan käsitellä saarnoissa.

Olisin voinut puolustella, että onhan meillä mahdollista saarnata Vanhasta testamentista ja kirjeistä, vaikka valitettavasti niin tapahtuu harvoin, tai että muissa vuosikerroissa tulee kyllä enemmän myös Markusta ja Johannesta. Tai olisin voinut selitellä, että meillä on messujen tekstijärjestyksellä tietty historiallinen jatkumo, joka pääosin palautuu keskiajalle asti. Samojen tekstien lukeminen varjelee kirkkoa uskon pääkohdissa nostaessaan keskeisiä asioita Kristuksen elämästä ja opetuksista. Mutta oli minun myönnettävä, että papit paitsi lukevat samoja kappaleita, myös ennen pitkää toistavat itseään saarnoissaan ehkä hyvinkin kapeasti, mikä voi tuntua kuulijasta yhtä hyvin turvalliselta kuin turhauttavalta. Ei olisi pahitteeksi, vaikka kirkossa saarnattaisiin myös niistä Raamatun kertomuksista, jotka aikoinaan opittiin kansakoulun uskonnontunnilla tai pyhäkoulussa mutta joita suomalaislapset harvoin enää kuulevat.

Tämä kohtaaminen oli yksi esimerkki siitä, että kristityt maahanmuuttajat haastavat terveellisellä tavalla perinteistä suomalaista kirkollista elämää. Samalla se oli esimerkki siitä, että globaalin kristinuskon muuttuvat kasvot voivat parhaimmillaan muuttaa myös oman kirkkomme kasvoja.

Mutta sitä ennen on nähtävä, että kristinuskosta on tullut aidosti globaali uskonto. Kristinusko syntyi Lähi-Idässä ja levisi ensin Vähässä-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Vanhat kartat, jotka laadittiin niin, että Jerusalem oli keskipisteenä, eivät ilmaisseet ainoastaan uskonnollista vakaumusta vaan myös uskonnon tosiasiallista levinneisyyttä. Kristillinen kirkko oli vahvasti mm. Egyptissä, Nubiassa, Etiopiassa, Armeniassa, Persiassa, Syyriassa ja jopa Intiassa asti. Ensimmäisen millenniumin ajan kirkko oli Euroopassa kotiutunut lähinnä vain sinne, minne Rooman valtakunnan rajat olivat yltäneet. Kristinusko ei ollut sellainen länsimainen ilmiö, jollaisena me eurooppalaiset olemme sitä tottuneet pitämään, vielä vähemmän sellainen kylmän ilmanalan ja kalpean auringonpaisteen valkaisemien ihmisten hillitty ja hiljainen harrastus, jona sen Suomessa tunnemme. Pikemminkin se olisi näytti, kuulosti ja varmasti myös tuoksui ”itämaiselta” ja ”eteläiseltä”. Se oli ympäröivän kulttuurin näköinen.

Kristinuskon opilliseen kehitykseen vaikutti ensimmäisiltä vuosisadoilta lähtien kreikkalainen filosofia ja organisaatioon roomalainen järjestys. Keisari Konstantinuksen 300-luvulla antamasta ediktistä lähtien kristinusko kehittyi Euroopassa läheisessä yhteydessä valtiovaltaan. Vielä vahvemmin siitä tuli valtionuskonto 800-luvulla Kaarle Suuren aikana. Käsite ”kristikunta” samaistui Eurooppaan toisella millenniumilla. Nyt, kolmannen vuosituhannen alettua sanaa Christendom vältetään, koska kristinuskosta on tullut todellisesti maailmanlaajuinen. Ei ole kristikuntaa eurooppalaisen valtakunnan merkityksessä. World Christianity eli globalisoitunut kristinusko ei enää ole valtionuskonto eikä käy uskonsotia.

Sata vuotta sitten noin kaksi kolmasosaa maailman kristityistä asui Euroopassa (karttakuva), nyt enää vain neljännes. Kristittyjen osuus maailman väestöstä on pysynyt suurin piirtein samana eli noin kolmanneksena, kun ihmiskunta on sadassa vuodessa lisääntynyt alle 2 miljardista noin 7 miljardiin. Vaikka myös eurooppalaisten kristittyjen määrä on väestönkasvun myötä kasvanut, kasvu on muualla ollut paljon suurempaa. Toinen neljännes maailman kristityistä asuu Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa ja joka kahdeksas Aasiassa ja Tyynen meren alueella. Kaikista maailman uskonnoista kristinusko on levittäytynyt tasaisimmin eri mantereille. Mutta enemmän kuin 1,3 miljardia eli noin kaksi kolmasosaa kristityistä (61 %) asuu globaalissa etelässä, kun pohjoisessa heitä on noin 860 miljoonaa (39 %).

Muutos kiihtyi viime vuosisadan jälkipuoliskolla. Ajan lyhyydestä johtuen meillä ei ehkä täysin ymmärretä sen vaikutuksia. Lännessä ja pohjoisessa oletetaan uskontojen häviävän, koska niissä kirkot menettävät jäseniään, mutta jo pelkkä väestönkasvu etelässä lisää uskontojen globaalia painoarvoa. Kristinusko kasvaa, mutta ei enää ”valkoisen miehen uskontona”. Kirkot kasvavat etelässä, mutta eivät pohjoisen kaltaisiksi. Täällä ns. liberaalit näkevät etelän kirkot kontekstuaalisina vapautusliikkeinä, konservatiivit puolestaan liittolaisina seksuaalietiikassa. Kummatkin näkevät sen, mitä toivovat itse olevansa.

Lähetystyötä toteutettiin 1800-luvun puolivälistä alkaen yhteydessä eurooppalaiseen kolonialismiin, minkä varjo tuntuu yhä kulttuurisena ylemmyydentunteena. Ehkä seurakuntien lähetyspiireissä edelleen ajatellaan evankeliumia vietävän kristitystä pohjoisesta pakanalliseen etelään, vaikka todellisuus on päinvastainen: kristitty etelä lähettää missionaareja uuspakanalliseen pohjoiseen.

Mutta oli eurooppalaisella lähetyksellä myös suuri siunauksensa: juuri sen vaikutuksesta maailman monet kielet saivat kirjallisen muodon ja lukutaito levisi. Raamatun kääntäminen koitui oman kulttuurin kehittymiseksi. Kristinuskoon kuuluu vakaumus, ettei ole yhtä alkuperäistä ja pyhää kieltä, jota Jumala ymmärtäisi. Hän puhuu ja kuulee kaikilla kielillä. Tästä vakaumuksesta seuraa, että kristinusko on väistämättä saanut kulttuurisia muotoja kontekstinsa mukaan joka paikassa, jonne se on asettunut.

Raamatun kirjoitukset ovat lähtöisin meille vieraasta kulttuurista, mutta niistä on tullut meidän kulttuuriamme. Raamatun maailma on kuitenkin etelälle läheisempi kuin meille. Maanviljelys, karjanhoito, katovuodet, kulkutaudit, velat, sodat, mielivalta, sorto, väkivalta, köyhyys, nälkä ja muut raamatulliset vitsaukset ovat tutumpia Afrikan kristityille kuin meille. Lukeeko kirjaa oikein me vai etelä?

Raamatun maailma lienee afrikkalaisille myös hengellisesti tutumpi. Unet ja näyt, parantaminen ja henkien manaaminen, uhrien toimittaminen, esi-isien muistaminen, lojaalius suvulle ja heimolle ovat osa perinteisiä afrikkalaisia uskontoja. Kun Raamattua luetaan afrikkalaisessa kontekstissa ja siitä käsin, löytyy helposti liittymäkohtia. Afrikkalaisissa kulttuureissa uskonto on koko elämä, sillä siinä ihminen tulee osaksi yhteisöä. Uskonto ei ole yksilön oma ajatus. Lännen ja pohjoisen individualismi ja dualismi ovat vieraita. Joitakin vuosia sitten kuollut kenialainen teologi ja filosofi John S. Mbiti arvioi eurooppalaisten lähetysten tulosten jääneen kapeiksi: Ellei uskonto tarjoa kokonaisvaltaisuutta, ei synny kääntymistä eikä sitoutumista vaan pysytään perinteissä.

Afrikkalaisista kirkoista Eurooppaan tulevat kristityt ovat uskollisia kristinuskon perusopeille Kolminaisuudesta ja Kristuksesta. Raamattua pidetään Jumalan sanana. Mutta mukana voi tulla mutkaton suhtautuminen rukouksella parantamiseen, henkien ajamiseen, noitien vastustamiseen jne. Meillä joudutaan miettimään, onko kaikki se primitiivistä taikauskoa vai raamatullista kristillisyyttä. Odotettavissa on, että globaali etelä vielä muokkaa sisäisesti maailman kristillisyyttä, vaikka emme vielä tiedä, miten.