Elävien ja kuolleiden Herra

Rakkaat pälkäneläiset, niin elävät kuin kuolleet, jos te vain kuulette nämä sanat. Ehkä paikkakuntalaisia sopii tänään puhutella juuri näin. Olemmehan siellä, missä täkäläiset ovat monien sukupolvien ajan saaneet leposijansa, niin täällä kirkon muurien sisäpuolella kuin ulkona kirkkomaalla. Täällä myös vanhojen pälkäneläisten jälkeläiset heitä muistivat, niin pitkään kuin vain muisto säilyi. Tänään meillä ei enää ole tietoa siitä, keitä kaikkia tänne on haudattu ja mille kohtaa. Yhtä vähän meillä on tietoa heistä, joiden jäännökset tänään tänne lasketaan – jo toista kertaa.

Emme tiedä, keitä olivat ne miehet ja naiset tai tytöt ja pojat, joiden hautoja täällä aikoinaan tieteen harjoittamisen nimissä avattiin ja joiden kalloja vietiin. Emme tunne heitä emmekä heidän elämäänsä. Mutta yhtä kaikki me tiedämme, että he olivat ihmisiä, jotka kukin omana aikana elivät tavallisen ihmisen elämän, sisälsi se sitten millaisia myötä- ja vastoinkäymisiä tahansa. He olivat samanlaisia kuin tänne tänään kokoontunut pälkäneläisten ja muiden kiinnostuneiden joukko.

Viime aikoina on Tukholmasta palautettu muuallekin vastaavia haudasta aikoinaan kaivettuja pääkalloja. Muutama viikko sitten Ruotsin arkkipiispa ja Luulajan piispa olivat yhdessä toimittamassa saamelaisten vainajien maahan kätkemistä Torniojoen laaksossa Ruotsin Lapissa. Ehkäpä tuokin luiden palauttaminen lähti juuri liikkeelle siitä, kun pälkäneläiset joitain vuosia sitten alkoivat pyytää omiansa takaisin? Kenties juuri täkäläisten ihmisten kotiseuturakkaus sekä kohtalonyhteyden kokeminen edellisten sukupolvien kanssa koitui tällä tavoin noidenkin vainajien täyden ihmisarvon tunnustamiseksi.

Niin, sillä täydestä ihmisarvosta tässä lopulta oli kysymys. Kuolleen ihmisen irralleen otetut luut eivät ole ainoastaan tieteellisen tutkimuksen materiaalia vaan osa jotain ihmistä, jolla oli oma elämäntarinansa, oma kotiseutunsa, omat perheenjäsenensä ja omat rakkaansa. Nyt he ovat palanneet leposijoillaan samaan maahan, josta heidät oli otettu. Tämä paluu on yhtäältä kuva siitä, mistä kuulimme luettavan Saarnaajan kirjasta: ”Tomu palaa maahan, josta se on tullut.” (Saarn. 12:7) Ihminen on katoavainen, hän aikansa on rajallinen. Kun hänet kuolemansa jälkeen haudataan, hän hajoaa takaisin tomuksi ja tuhkaksi yhtä vääjäämättä kuin muutamassa sukupolvessa häviää myös jälkeläistensä muistoista.

Kuitenkin ihminen on kokonaisuus: me haluamme luonnostaan pitää poisnukkuneiden jäännökset yhdessä paikassa, ei hajautettuina eri puolille, jopa eri maihin. Ja vaikka ruumis hajoaisikin, ihminen on pohjimmiltaan ehjä ruumiin ja sielun kokonaisuus. Siksi on tärkeää palauttaa hautaan tänne kuuluvat jäännökset. Se osoittaa kunnioitusta kauan sitten poisnukkuneita kohtaan kokonaisina persoonina. Kristillinen hautausmaa ei ole vain ruumiiden hygieenistä poistamista varten, vaan se on heidän muistamistaan ja kiittämistään sekä heitä rakkaudessa rukouksin muistamista varten. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen persoona kaikkine ominaisuuksineen. Hänet on Jumala luonut sellaiseksi kuin hän on, ja hän on saanut ne lahjat, jotka Jumala on juuri hänelle antanut ja joilla hän voi läheisiään ilahduttaa ja yhteisöään rakentaa.

Sillä, kuten apostoli Paavali kirjoitti, ”kukaan ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten” (Room. 14:7). Näiden palautettujen pääkallojen osalta entisaikain tiede ajatteli, että vainajat tekivät palveluksen ihmisen viisaudelle vielä kauan, kuolemansa jälkeenkin; nyt ymmärrämme, ettei noiden luiden tutkimisesta juuri viisastuttu. Sellaista on tiede; se korjaa itse itseään. Tieto lisääntyy ja rakentuu aiemman tiedon varaan.

Mutta jokainen tutkimus lähtee liikkeelle jostain oletuksesta; ei ole mitään ”puhdasta tiedettä”, joka ei ottaisi ensimmäistä askeltaan inhimillisestä oletuksesta ja hapuilevasta teoriasta. Siinä kohtaa on suurin alttius erehdyksille ja oman aikansa muotiaatteiden todistamiseen harhautumiselle. Emme voi tietää, mille meidän korkealentoisille oletuksillemme tullaan 150 kuluttua hymyilemään säälivästi tai peräti pöyristellen.

Teatteritaiteen lentävin lause lienee Shakespearen Hamletista lainattu kysymys ”ollako vai eikö olla?”. Mielikuvissa se lausutaan näyttämöllä pääkalloa kädessä pitäen, ikään kuin sille kysymys osoittaen. Ehkäpä silloin, kun näitä päitä tutkittiin – tapahtui se sitten vanhoilla menetelmillä kauan sitten Tukholmassa tai pari viikkoa sitten nykyaikaisilla välineillä täällä Pälkäneellä – ehkä samalla kysyttiin, kuka tai mikä onkaan ihminen? Ehkä noita tyhjiä silmäkuoppia katsoen kysyttiin, kuka sinä pohjimmiltaan olet, sinä, josta ei muuta jäljelle jää kuin ontto kuori? Silloin samalla kysyttiin menneiden polvien ihmisiltä, keitä me itse ajattelemme olevamme tai mikä on lopultakin tärkeää. Minkä me itse näemme olevan oman elämämme tarkoitus? Miksi me olemme täällä ja mitä tai ketä meidän elämämme viime kädessä palvelee?

Jokaisella meistä on esivanhempia, joista emme enää mitään tiedä. Mutta yksi heidän elämänsä tarkoituksista on meidän näkökulmastamme selvä: me olemme olemassa, koska he olivat. Heillä olivat omat ihmisyhteisönsä, ja pidemmässä tarkastelussa me kuulumme samaan joukkoon. Varsinkin ne teistä pälkäneläisistä, jotka olette jo monessa sukupolvessa täällä asuneet, voitte kokea yhteenkuuluvuutta näiden nyt kokonaisiksi kotikylänsä multiin palaavien kanssa. Mutta myös me muut ymmärrämme, että kuulumme samaan joukkoon edeltävien polvien kanssa ja lopulta yhteen sukuun kaikkien maailman ihmisten kanssa.

Meitä edeltäneet ovat hitaasti tehneet mahdolliseksi, että me saamme elää rauhassa ja hyvinvoinnissa, kouluja käyneinä ja maailman asioita omaa tonttiamme laajemmalle ymmärtävinä. Meidän tehtävämme on samoin myös elää toisia varten, niin samassa ajassa kuin jälkeemme tulevia varten, vaikka emme heistä vielä mitään tietäisi. Mutta yli kaiken me elämme elämän Antajaa varten, häntä varten, joka meille antoi oman aikamme ja kaikki sen päivät, miten paljon tai vähän niitä olisikaan.

”Elämmepä tai kuolemme, me kuulumme Herralle”, kirjoitti Paavali ja jatkoi, ”Hän on niin kuolleiden kuin elävienkin Herra.” (Room. 14:8) Vaikka näissä haudoissa lepäävistä vainajista otettiin erilleen osia, he ovat koko ajan olleet kokonaisina ihmisinä Jumalalla tiedossa ja hänen luonaan hallussa. Hänen tahtonsa on, ettei yksikään joudu hukkaan.

Herra Jeesus lupaa herättää viimeisenä päivänä kuolleista kaikki. Jumala, elämän antaja, lahjoittaa meille Pojassaan Jeesuksessa ikuisen elämän. Tässä uskossa tahdomme nyt jättää uudelleen haudan lepoon nämä tuntemattomat vainajat, kiittäen Jumalaa heidän elämästään ja rukoillen siunausta kaikille, jotka heidän muistoaan näin kunnioittavat. Heidän kanssaan liitymme yhteen elääksemme niin toisillemme kuin Herralle, jotta myös saisimme kuollessamme olla Hänen omiaan ja kerran nousta heidän kanssaan ikuiseen elämään.